Mutta linnan liepehillä
pitää paanit pitojaan,
juovat surmaa sulhon suuren,
juhlivat he voittoaan,
kunnes aamun uuden tullen
urhot valtaa uupumus,
kuorsaus vain kuuluu sieltä
taikka orhin hirnahdus.
Silloin, hiljaa, hiljaa! Metsä
liikkuu, varjot vaeltaa,
tuhatpäisnä korven kansa
kostontyölle kohoaa,
hiipii hiiren askelilla,
samoo kissan saappahin,
putoo päät jo nukkuvaisten
niinkuin naatit naurihin.
Heräjä ei heistä kukaan;
ruumiit tuleen tungetaan,
riistettyinä, ryöstettyinä
uppoomahan unholaan;
pannaan tasan paanein kullat,
arvotahan asehet,
rautatakit, rautalakit,
orhit kaarikaulaiset.
Toisahanne, Dobrowolskin
linnaan sitten siirrytään,
Agafoniin autiohon
turmaa, tulta kylvämään;
vierii aamun autereessa
venhot varpelaidoin pois,
mutta on kuin takanansa
murhe oudon heimon sois:
"Murtui muurit Puolan mahdin
sukukostoon surmaiseen,
sortui linnat Liettuankin,
raukes suureen rakkauteen;
kukki niinkuin syksyn ruusu,
päivän viime ruskotus,
vaaleni kuin illan pilvi,
katosi kuin kauneus.
Kansa ylväs, kansa ylhä!
Toki yksi toivo on:
nopsaan maatuu lempi, maine,
vitkaan mahti soittelon,
tarun, laulun köynnös kiertää
kivet muurivihreään,
sadun lankee silkkisammal
sydämeenkin synkimpään."
Päättyy virsi, vierii niinkuin
vuosisatain saatto pois,
mutta on kuin täällä vieläi
sävel vieraan soiton sois;
usein yössä valkeassa,
ulapat kun uneksii
kuvat kummat mailla päilyy,
vetten päällä sädehtii.
Syttyy syksyn tähtein alla,
rientää niinkuin riutumus,
kalskahtaa kuin kilpi, kalpa,
raukenee kuin rakkaus,
kuinka nauroi naiset nuoret
niinkuin heljä helmivyö,
kuinka urhot kulki kuoloon
niinkuin Turjan tuiman yö.
Aaltoo niinkuin auer haihtuu
Vienan saloon sankeaan,
äärettömään, rannattomaan
havu-aavaan ankeaan,
ijäiseen kuin ilma, pyhään,
valjuun, pyytehettömään,
metsän mereen pohjattomaan,
majaan maan ja yön ja jään.