Urhotyöstä urhotyöhön
synkkä syöksyy Boleslaw,
joka miekanmittelöstä
laulun laatii Ladislaw,
lämmin läikkyy urhon hurme
punahaavoin pursuvin,
viileämp' ei veljen veri
runon ruusuin ihanin.
Raunioihin raskahasti
tiensä rastii sankari,
kipinöistä kirkkahasti
laulu laaja nousevi;
soreutta soi Elizan
sävel säilän, kantelon,
huudot hädän, tuskan tunnut,
huokaukset hurmion.
Toinen rakkautensa tarun
pohjan hankiin kirjoittaa,
toinen Turjan taivahisin,
koska Lappi leimuaa,
enin sydämeen Elizan,
joka avaa akkunan,
lentäin lemmen, laulun siivin
luokse urhon uljahan.
Ei hän petä itseänsä
eikä suurta sulhoaan,
polo, pettää itseänsä:
liittyy liioin laulajaan.
Petä veljeään ei veli:
haavettaan hän halajaa,
ihannettaan ijäisintä
laulu kumma kuuluttaa.
Usein tiedustaa Eliza:
"Miks et sotaa itse käy?"
Vastaa virsiniekka: "Siksi
kun et Sinä siellä näy."
"Munko vuoksi siis sa tänne
maineetonna jäit ja jäät?"
"Rakkauteen jos raukenenkin,
oman orjas silloin näät."
Usein epäilee Eliza:
"Entä jos mun unhoittaa
veljes, jonka urhotöistä
luuttus lumokaiun saa?" —
"Jos ma tuolla oisin", lausuu
Ladislaw, "niin muistaisin
sentään mustakulmaistani
tullen Tuonen kylmänkin".
Usein unelmoi Eliza:
"Ah, jos oisit Boleslaw,
miekan, taiston miesi, mutta
laulaisit kuin Ladislaw,
oisin silloin onnellinen,
huntuun pääni huolisin,
karkeloisin hetken, kaksi,
hehkuisin ja kuolisin!"
Kastaa kyynel immen silmän,
poika suutelee sen pois,
hymyy impi kuin jo autuus
aavistettu totta ois,
käärii käsivarsin, painaa
povellensa poian pään;
ei hän petä lempeänsä,
polo, pettää itseään.
Petä veljeään ei veli:
jälleen luutun hurraa soi,
niistä milloin lemmen, milloin
maineen mahdin kuulla voi,
kuinka säihkyy säilä tulta,
urho huokaa huoliaan,
nukkuessa nuotiolla
muistaa mustakulmaistaan.
Toisistaan Eliza taida
heit' ei enää erottaa,
ken Boleslaw, ken Ladislaw —
sata saa hän suudelmaa!
Kumpaakin hän lempii. Toisen
kautta toista uneksii,
silmäin outo onnen kajo
kummallekin sädehtii.