Noinpa immen istuessa
liki linnan ikkunan,
katsellessa kalpeutta,
korven kolkon maiseman,
luo Jadwiga saapuu, painaa
povellensa immen pään,
silitellen silkkihasta
kysyy: "Mitä mietitkään?"
Vaan Eliza äidin kaulan
käärii käsivarsillaan,
kuiskaa tuskin kuuluvasti,
kuolon-kalvas kasvoiltaan:
"Äiti, äiti! Onko synti,
että miestä rakastan,
jot' en enää nähne, mutta
muistan saakka hautahan?"
Rävähtää Jadwigan ripset,
hymy hyinen kiertää suun,
nopsa niinkuin kulku kulon,
valju niinkuin varjo kuun:
"Ei se suuri synti liene,
että miestä unelmoit,
kun vain vanhempais ja miehes
täyttää tahdon tarkan voit."
"Mutta äiti, äiti! Ellen
miestä tahdo milloinkaan?" —
"On sun silloin aikas mennä
tummaisehen Tuonelaan." —
"Eikö pelastusta mitään?" —
"Ei, niin säätää Sallimus,
jonka eess' on turha tuska,
kyynel, toivo, rukous." —
Katsoo äitiään Eliza:
"Tuoko elos laulu on?
Noinko kerran astuit itse
kovan alle kohtalon?"
Kyyneltyy Jadwigan silmä:
"Laulut, unet unta lie!
Totta vain on kuolo ynnä
elon kolkko korpitie."
Norja nousee nyt Eliza
kasvoillansa kalman yö,
sysimustan kulman alta
salamoita silmä lyö,
ja hän harvaksensa haastaa:
"Eipäs! Ellen miestä saa,
jota lemmin, milloinkaan en
tahdo toista rakastaa."
Huokaisee Jadwiga-äiti:
"Teet sen, totut kuitenkin
toiseen, taaton tahtomahan,
elät, kukit ennemmin
kuin sa kuljet kuolon kylmään,
maahan tuimaan Tuonelan.
Armas lapsi, aina muista:
oot Zapolskin morsian."
Huutaa hurjana Eliza:
"Totta! Morsian ma oon,
mutta vaimokseen Zapolski
mua turhaan vartokoon!
Sulhoni on Dobrowolski,
laulun mies ei Ladislaw,
mutta unelmaini urho,
miekan miesi Boleslaw."
Jalo kauhistuu Jadwiga:
"Vaiti! Tulee turmio."
Kautta linnan kammioiden
kuuluu sauvan kolke jo,
saapuu vanha Wielopolski,
vielä tuima katseeltaan,
ja hän kysyy kynnykseltä:
"Mistäs täällä haastellaan?"
Virkkaa vilkkaasti Jadwiga:
"Häihin mieli morsion."
Hymyy vanha Wielopolski:
"Oikein immen itku on.
Eipä tarvis ensi kesään
kaikerrella kassapään;
retkeltään kun saa Zapolski,
silloin häitä vietetään."
Kääntyy, poistuu kynnykseltä
muhoellen muistojaan;
jalo huokaisee Jadwiga,
myös Eliza huolissaan;
tuntuu syksyn ensi tuntu,
lentää keltalehti puun,
riekaleiset rientää pilvet,
ohi kylmän, valjun kuun.