Vait! Kas, linnan valkamasta
pursi pieni irtauu,
juoksee hopeaista juovaa,
jonka heittää kalvas kuu;
mykkä kuin on purren puike,
on sen airoill' aimo mies —
aaveko vain aallon öisen,
kummitusko kukaties?
Ei, Boleslaw Dobrowolski
on se itse, isänsä
kuva, tehty kuparista,
itsepäinen, päättävä:
koska kohti Wielopolskin
linnaa liukuu venho tuo,
varmaan toivo häll' on päästä
kullankukkasensa luo.
Vaan mit' on tää? Kuudan-yössä
luutun hullun hurraa soi,
milloin itkee, milloin nauraa,
milloin vitkaan vaikeroi.
Tarkkaa korva, sihtaa silmä,
pursi seisoo soutajan.
Noinko soi Zapolskin soitto
all' Elizan akkunan?
Nousee veren kuuman kuohut,
sydän jyskää, palaa pää,
ja hän purren soutaa maihin,
hiljaa puuhun kiinnittää,
hiipii, huomaa muurin alla
sulhon sulkahattuisen,
unelmiinsa unhottuneen,
leikkiin lemmen sävelten.
Sumenevan silmiensä
tuntee tuima Boleslaw,
kohti syöksyy soittajata,
hälle huutaa: "Jaroslaw!
Lienet laajin laulajoista,
mua miekkoisempi mies,
vaan on haavees hauta tässä,
kuolemani kukaties."
Alla taivon tähtikirjan
yhteen kalvat kalskahtaa,
tuli tuiskii kalvan tiestä,
säen silmäin sinkoaa,
silloin toisensa he tuntee:
äkin taukoo taistelo,
miekat huotraan lentää, miehet
syleilyhyn syöksee jo.
Vierii hetki, kaksi. Virkkaa
miekan miesi Boleslaw:
"Kiitos Herran, ettet kuollut
laulun lapsi, Ladislaw,
kuollut tämän kalvan kautta
suodun turvaks sun ja mun
ynnä taaton harmaapäisen,
tuskassansa tuiretun.
Veljyeni, nuorempani!
Vast' on vaiva tullut kai:
neittä samaa rakastamme
sukukoston uhallai.
Käyköön, kuinka käykin! Sentään
veljet aina ollahan,
verta saman taaton, maammon,
juurta Puolan jumalan.
Mutta ettei meihin koskaan
yltäis tämä turma uus
eikä rikkois elämäämme
riita, eripuraisuus,
vartokaamme vuosi, kaksi,
kelle onni hymyilee;
toinen silloin toisen tieltä
poikemmaksi poistunee.
Tuohon nyt jo valmis olen:
lähden suuriin sotihin.
Lie sun, lieto veljyeni,
paras jäädä kotihin.
Jos ma tehnen mainetöitä,
teen Elizan tähden nuo,
tai jos kuulet kuolleheksi,
kuolla myöskin laulus suo."
Veli nyyhki nuorempainen:
"Entä jos Elizan nään?" —
"Laula vinhat laulut hälle,
virret taiston tasapään!" —
"Enemp' entä jos hän lempii
kaihomieltä kalpeaa?" —
"Ota, nauti, muista joskus
veljeäsi murheisaa!"
Kohta purtta pientä kaksi
juoksi juovaa valjun kuun,
laski linnan valkamahan
alle rannan raitapuun,
nousi törmää nuorukaiset,
muurin yli heilahtain
välttivät he hallin haukun
ynnä silmät vartiain.
Vaan ei nähneet, nähdä voineet
varjoa he valkeaa,
linnassa mi Wielopolskin
liki istui ikkunaa,
säikkyi sävellainehilla,
huokas, kylpi kyynelin,
katsoi kauan purtta kahta,
noita toivoi takaisin.