Niinkuin ukkoslongat öiset
tulta, turmaa uhkaavat,
toinen toistaan liikkumatta
katsoo linnat kamalat,
kumpikin niin mykkä, musta
kuin on kuolon kolkon yö
taikka miete murhamiehen,
jota kohta seuraa työ.
Kansaa verotetaan. Sentään
toinen toistaan varajaa;
veristetään Vepsän puolta,
Aunusta ja Karjalaa.
Aina vaara vaanii. Missä
miesi toistaan kohdannee,
siin' on kolkko korpilaki,
rauta kylmä ratkaisee.
Siksi linnain kammioissa
raskas asuu raukeus,
synkkä niinkuin syksysäällä
aavan tyynen aukeus;
vinhemmin kuin kansan viha
niitä kaukaa kaartelee,
liki linnanvaltiaita
vaino sankka saartelee.
Vaan ei yksin vasamoita
vainon täällä välkäkään,
leimuaa myös lemmen tulta
tuoksuu yrtit oudon maan,
puhkee punaruusut yössä,
hehkuu heelmät kaihojen,
riippuu riemun, onnen oksat
pyhän alla pyytehen.
Tai kuin templin akkunasta
paistaa valju, vihryt kuu
kuvaan Maarian, mi kuormaan
hohtokivein tukahtuu,
joll' on sielu smaragdinen,
ruumis niinkuin rubiinit,
tunteet tehdyt turkooseista,
onnenansa opaalit.
Niin ol' linnain mieliala,
kumma, kuuma, helteinen,
koska niissä hehkui hempi
kolmen nuoren sydämen,
vihan kanssa vieretyksin,
vainon kanssa vastakkain,
niinkuin kuolon kuutamossa
tulikukka kulkijain.
Yks on poika Dobrowolskin,
miekan miesi, Boleslaw,
toinen lemmen, luutun orja,
laulun miesi, Ladislaw;
yks on tytär Wielopolskin,
tuo Eliza, kultahaps,
miekan miestä haaveloiva,
mutta virren vienon laps.
Hälle huokaa, hälle hehkuu
Boleslaw kuin Ladislaw,
mutta hehkuu myös Zapolski,
jalo paani Jaroslaw,
jonka kihlat lippahassa
jo Elizan kiiltelee,
vaikka tuska, vastamieli
tunteitansa viiltelee.
Turhaan! Tuo on taaton tahto.
Suru myös on sulhaisten,
tuska vetten tuollapuolen
Dobrowolskin poikien.
Turhaan! Niinkuin heinät heljät
mylviessä myrskysään
taipuu mielet miesten nuorten
tarmoon taaton harmaapään.
Usein yössä utuisessa,
missä saaret, salmet ui,
kumu kuultiin, koska linnain
lukot suuret sulkeui,
koska vitjat vinkui, kiinni
rautaportit paiskattiin,
vaipui kumpainenkin linna
vainon mykkiin unelmiin.
Mutta kansa kertoo: usein
kumu tuo kuin kuiske soi,
yhtyi yössä valkeassa
haikeuteen, min haave loi,
syttyi syksyn tähtein alla,
riensi niinkuin riutumus,
kuin ois kultakanteleesta
raikahtanut rakkaus.
Vieri vettä, maata, haihtui
Vienan saloon sankeaan,
äärettömään, rannattomaan,
havu-aavaan ankeaan,
ijäiseen kuin ilma, pyhään,
valjuun, pyytehettömään,
metsän mereen pohjattomaan,
majaan maan ja yön ja jään.