Apujoukko.
Puolenpäivän aikaan oli Faller lähtenyt menemään Morgenhaldeen
sanoaksensa Lentsille, että hän oli takuustansa kuitti. Vettä ja lunta
satoi vuoroitellen, ja raju tuuli ajoi lunta ja vettä vasten silmiä,
ettei voinut eteensä nähdä. Faller käveli yhä eteenpäin, nostamatta
silmiään maasta. Mutta kerran katsoi hän ylös ja hieraisi silmiänsä:
missä minä nyt olenkaan? Olenko minä eksynyt? Missä Lentsin talo on?
Hän katseli ympärillensä eikä saanut selkoa paikasta. Malta! Tuossahan
on petäjät, jotka seisovat Lentsin huoneitten kohdalla, mutta huoneet!
missä on itse huoneet? Hädissään oli Faller luiskahtanut ja vajonnut
lumittuneesen kuoppaan, ja jota enemmän hän itseään auttoi ylös, sitä
syvemmälle hän vajosi. Hän huusi apua niin paljon kuin hän jaksoi, vaan
kukaan ei häntä kuullut. Hän onnistui kämpiä erääsen puuhun, mutta
edemmäksi hän ei päässyt, vaan piti oksista kiini. Kaikeksi onneksi
tuli veres lumivyöryke kierien vuorta alas, ja se vei mukaansa lumen
hänen altansa, ja nyt hän pääsi liikkeelle. Vyörykkeen tekemää uraa hän
kiiruhti alas laksoon. Pian hän näki valkeita pilkottavan, kun jo oli
yö joutunut, ja hän huusi kautta koko kylän: tulkaa auttamaan! tulkaa
auttamaan! niin tuskistuneella äänellä, että nukkuneetkin olisi
heränneet siitä.
Joka mies kiiruhti akkunalle, ja Faller ilmotti Lentsin huoneet
Morgenhaldessa olevan lumen alla.
Faller riensi kirkolle soittamaan hätäkelloa. Harvat ne olivat, jotka
kaukaa tulivat, kun ilma oli niin armoton, eikä tuulikaan vienyt kellon
ääntä kauaksi.
Pilgrim ja taiteilia olivat ensimmäisiä, jotka kirkolle tulivat.
Kaikki surkuttelivat tätä kauheaa kohtausta juuri yön aikaan ja
tämmöisellä raju-ilmalla. Pilgrim ei saanut sanottua sanaakaan; hän oli
kuin kangistunut.
Taiteilia osoitti olevansa toimelias ja riuska nuori mies. Hän huusi:
"Tikapuita tänne, ja köyttä niin pitkältä kuin piisaa, ja lapioita, ja
kuokkia koko joukko!"
Tulisoittoja viritettiin palamaan, mutta vihainen tuuli puhalteli
niihin tuimasti.
Vaimoihmisiäkin kokoontui paikalle. He olivat lumirännän tähden
nostaneet päällysvaatteensa pään yli, ja oikein kamotti katsella,
kuinka nämä aaveen-tapaan huputetut vaimot tulisoittojen valossa
vapisivat miestensä ja poikainsa tähden eivätkä olisi ollenkaan
laskeneet heitä menemään, etteivät hekin hukkuisi lumeen.
Taiteilia sitoi ympärillensä pitkän köyden ja komensi -- tietysti tuli
hänen eikä kenenkään muun komentaa -- kuusi miestä sitomaan itsensä
samaan köyteen kappaleen matkaa toinen toisistaan, ettei heidän
tarvitsisi hakea toinen toistansa ja siten paremmin voisivat olla
keskenänsä avuksi.
Pilgrim sitoi itsensä samaan jaksoon kuin taiteilia, ja hänen jälkeensä
tahtoi vielä Don Bastiankin tulla, mutta taiteilia käski häntä
johdattamaan toista riviä.
Kuivia puita otettiin mukaan nuotiovalkeata varten, ja sitte mentiin
vuorta ylöskäsin varustettuina lapioilla, kuokilla ja tikapuilla. Noin
viisikymmentä askelta Lentsin huoneista -- lähemmäksi ei päästy --
luotiin suoja-paikalle vapaa sia valkeeta varten. Sitte pantiin
tikapuut vasten lumivyörykettä, mutta ne vajosivat, niin pian kuin
mies niille nousi, ja sen ohessa tuuli sammutti soitot, ja yksi ja
toinen huusi: minä vajoon! Monella lailla koitettiin. Viimein sovittiin
siitä, että yöllä on apu mahdoton. Lähdettiin menemään kotiin.
Nuotio-valkeelle pantiin vartia-väkeä. Faller tarjoutui kohta jäämään
vartiaksi, ja Pilgrimkin tahtoi tehdä samaa, mutta kun taiteilia näki,
kuinka hänen hampaansa kalisivat, vei hän hänen puoliväkisin kanssansa
kotiin, lohduttaen häntä sillä, että jos lumen alle hautaantuneet vielä
olivat hengissä, apu heille ehtisi aikanaan huomennakin.
Kylässä saatiin tietää, että Petrovitschin luultavasti oli lumen alle
hautautunut, koska hän edellä puolen päivän oli lähtenyt Lentsille päin
eikä ollut palannut takasin. Hänen korttikumppaninsa Ibrahim oli
hätäkellon kuuluessa juossut kortit kädessä kadulle hokien alinomaa:
"Minä odotan Petrovitschiä". Pilgrim sanoi uudelle ystävällensä,
taiteilialle: "Se on sentään kauheata, jos Petrovitsch vihdoinkin olisi
taipunut apuansa tarjoomaan ja samassa myös saanut hukkansa!"
Pilgrim nuhteli itseään katkerasti sen tähden, että hän oli tuhlannut
koko päivänsä lapselliseen leikkiin. Hänellä oli koko aikana ollut
niinkuin jonkunlainen aavistus vaarasta, joka häntä veti Morgenhaldeen,
mutta hän oli saanut sen voitetuksi ja rauhoittunut ristipoikansa
parissa. Nyt hän istui, siksi kun silmänsä painuivat kiini, lapsen
vieressä, joka makasi levollisesti eikä ollenkaan aavistanut,
mimmoisenka kohtalon tämä yö hänelle toisi, kentiesi oli jo tuonutkin.
Faller pysyi uskollisesti vartiapaikallaan kuin sotamies virassaan, ja
hänellä oli sotakumppanikin seuraa pitämässä, eräs vaunuseppä, joka
asevelvollisuus-aikoinaan oli ollut vallin kaivajana. He pitivät
neuvottelua, millä keinoin tuo lumilinna olisi valloitettava, mutta
eivät keksineet. Faller korjasi valkeata vuorella ja oli kovin
vihoissaan, ettei hän tällä väliajalla voinut olla miksikään avuksi.
Eräs vieraskin liittyi heidän seuraansa nuotiovalkealle; se oli
sanansaattaja kaupungista, joka oli tullut hakemaan Annia äitinsä tykö,
joka makasi kuolinvuoteellaan.
"Hae Anni tuolta!" sanoi Faller suutuksissaan, "tuolla hän on
kätkettynä". Hän kertoi sitte, mitä oli tapahtunut, ja sanansaattaja
lähti läpi yön kotiin.
Faller uskalsi mennä kiertotietä tuonne kaadettuun metsään. "Jos
hän vaan onnistuisi päästä petäjiin saakka Lentsin talon kohdalle,
olisi apu likempänä. Yhdessä vaunusepän kanssa hän sitte rupesi
kierittelemään alas monta karsittua puuta, joita oli vuorella, alas
petäjiä päin. Useammat kierivät alas saakka ja jäivät seisomaan pystyyn
lumessa, mutta yksi jäi pitkinpäin petäjien päälle.
"Voi meitä", sanoi vaunuseppä, "nuo puut, joita olemme alas
kierittäneet, tulevat painamaan kattoa ja kentiesi musertamaan
hautaantuneita".
"Minä olen kaikkein tyhmin mies mailmassa, tyhmin ja yksinkertaisin.
Kun en nyt vaan olisi sinua, hyvä Lents, surmannut", valitti Faller.
Vähän perästä hän pitkin tuota puurangon tekemää siltaa meni neljin
ryömin alas ja hänen onnistui soitolla virittää palamaan puut, jotka
olivat yhteen kierineet.
"Tämä panee lumen sulaamaan", huusi hän ilomielin.
"Kyllä kai se sen tekee, mutta saattaa se myös sytyttää olkikaton
palamaan" vastasi kumppani.
Faller seisoi tuskistuneena ääneti. Hän rupesi nyt tekemään suuria
lumipalloja ja kierittelemään niitä valkeesen, ja päivän koitteessa
valkea sammuikin.
Päivä oli kaunis, melkein kevätlämmin. Aurinko paistoi lämpimästi
Morgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli
säteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria,
joka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan
vieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen
isoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen
oudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat
eksyneet. Tuo petollinen lumi, se vaan makasi leveillään kuin sanoisi
se: mitäs minun nyt teet! Aurinko valoi vieläkin palavampia säteitä yli
päällimmäisiä kiteitä, jotka kyllä haihtuivat, mutta ei se auttanut;
semmoista lumilinnaa täytyy päiväkaudet piirittää.
Kaikki pelastuskumppanit tulivat taas saapuville, Taiteilia etupäässä
ja myöskin ylikylästä ynnä muistakin kyläkunnista oli väkeä kokoontunut
tarpeeksi apuun.
Fallerin kierittämät puut tarjosivat kumminkin tukevan pysäyspaikan.
Vuorimiesten tapaan nyt ruvettiin kaivamaan käytävää alahalta päin, ja
myös ylähältä tehtiin työtä uutterasti ja määrättyyn suuntaan.
Työskentelevien läheisyydessä lenteli yksinäinen korppi yhtä päätä ylös
ja alas, eikä sitä saanut peloitetuksi pois. Toiset korpit ilmassa
sitte kyllä rääkyivät, mutta se ei huolinut niistä, katseli vaan lunta
luovia ihmisiä, ikään kuin sillä olisi ollut heille jotain sanomista.