Nöyrtyneen tunteita.
Annin kaatuessa oli lamppu pudonnut laattialle ja sammunut; kaikki
neljä oli pimeässä. Lents hieroi Annia kirsimarja-viinalla, jonka hän
kaikeksi onneksi oli kahmiessaan saanut käsiinsä. Anni rupesi
hengittämään ja pani kätensä silmilleen. Lents kantoi hänen kamariin ja
kiiruhti takasin valkeata virittämään.
Lentsillä oli kotona suuri varasto puhdistettua terpenttiini-öljyä, jota
hän tavallisesti poltti työssään öisin. Nyt oli korppi särkenyt suuren
astian kyökissä, ja ovea avatessa tunki sietämätön pihkahaju tupaan.
Lents pani lamppuun kirsimarjaviinaa ja viritti sen palamaan, ja lumen
alle hautaantuneita kamotti katsellessaan toinen toisiansa sinisessä,
vaaleanharmaassa valossa.
Petrovitsch laski lapsen vuoteelle; sen jalat olivat kylmät kuin jää.
Hän käski Pojun asettumaan lapsen jaloille. Poju totteli. Sitte
Petrovitsch talutti Lentsiä kädestä tupaan. Kamarin ovi jäi auki.
Korppi ja kissa kyökissä olivat taas riidassa. Ne annettiin olla
aloillansa, siksi kun ne lakkaisivat itsestään.
"Eikö sinulla ole minkäänlaista haukattavaa?" kysyi Petrovitsch; "kello
on jo viisi, ja minun on kova nälkä".
Syötävää oli jäämäänkin: oli kinkkua, jota oli pudonnut korsteinin
piipusta alas, oli leipää, ja ennen kaikkia oli suuri säkillinen
kuivatuita hedelmiä.
Petrovitsch söi hyvällä ruokahalulla ja tyrkytti Lentsiäkin syömään,
mutta Lents ei saanut palastakaan alas. Hän kuulteli ehtimiseen
kamariin päin. Lapsi puhui unissaan, ja se oli kuin jotakin epäselvää
jokerrusta, ja kauhistavaa oli kuulla, kun lapsi nauroi. Anni hengitti
hiljaa. Lents meni sisään ja tavoitti lasta, mutta kauhistuksesta hän
huusi korkeaan ääneen, kun hän oli tarttunut koiraan kiini, ja se kävi
hampain hänen käteensä. Anni heräsi huutoon ja kutsui Petrovitschin ja
Lentsin luoksensa ja sanoi, noustuansa istumaan: "Minä kiitän Jumalaa,
että vielä elän, vaikka sitä ei kestäisikään enempää kuin tunti vaan.
Minä pyydän teiltä kaikilta anteeksi, ja erinomattain sinulta, Lents".
"Älä nyt puhu paljon" keskeytti Lents. "Eikö sinua haluttaisi nauttia
jotain? Minä olen löytänyt kahvia, mutta kahvimyllyä en löydä. Minä
murennan kahvin pieneksi hakaten, jos lapsi on hereillä. On täällä
hyvää kinkkuakin".
"Minua ei maita mikään ruoka eikä juoma. Anna minun puhua loppuun. Mitä
täällä on tapahtunut! Minkä tähden sinä niin huusit Lents?"
"En juuri minkään tähden. Minä vaan tavoitin lasta, ja kun Poju samassa
kävi minuun hampain, se minusta tuskissani ja hämmästyksissäni oli kuin
joku, en tiedä mikä hirviö olisi tahtonut minua niellä".
"Niin", sanoi Anni, "se hämmästys, se tekee kaikki. Oi, Lents, niin on
käynyt, kuin uneksuinkin, ja kuin sinä äsköin sanoit. Mennä yönä minä
näin semmoista unta, että olin seisovinani auenneen haudan partaalla ja
katselin sinne alas, syvään, mustaan, pimeesen hautaan. Pieniä
kokkareita kierieli alas, ja minä koitin pidättää itseäni putoomasta,
vaan en voinut; minä putosin alas, hauta nieli minun. Kannata minua,
Lents! Noin, noin; nyt se on ohitse. Nyt houru katosi. Pane kätesi
kasvoilleni. Noin. Oi armas Jumala, että teidänkin täytyy kanssani
kuolla, että tämä onnettomuus on kohdannut meitä kaikkia sen tähden,
että minä tekisin parannusta! Minä kyllä olen tämän ansainnut, vaan
ette te, eikä minun lapseni! Oi minun Wilheänikin! Minun Wilhe
raukkaani! Sinä katselit minua niin laupiaasti mennessäsi ja sanoit:
'Äiti, minä tuon tuliaisia tullessani'... Taivaasen sinä olet minulle
tuliaisia tuova. Pysy vaan kunnollisena ja hyvänä, kilttinä poikana,
ja..."
Hän ei voinut enempää itkulta puhua. Hän tarttui Lentsin käteen ja
piteli sitä kauan poskeansa vastaan. Sitte hän jatkoi: "Äsköin, vähän
aikaa sitte, olisin mielelläni kuollut, mutta nyt minä taas tahtoisin
elää. Minä tahtoisin vielä mailmalle näyttää, mitä minä täyttää tahdon
ja voin. Minä huomaan nyt, kuinka minun on ollut laita. Tästedes tahdon
vaikka kerjätä itselleni jokaisen suosiollista silmäystä. Armas Jumala!
Auta meitä täältä ulos, ainoastaan päiväksi, ainoastaan hetkeksi! Mutta
Lents, Maisun minä tuotan tänne takasin, hänestä minä alotin".
"Nyt minä luulen", sanoi setä, "että paholainen on sinusta pakenut, ja
merkkinä on minulle se, että sinä muistat Maisua, että sinä tahdot
hyvittää sitä, jonka elämän sinä olet tehnyt karvaaksi. Nyt sinä olet
hyvä, ja kättä sen päälle".
Lents ei saanut sanotuksi sanaakaan; hän riensi tupaan ja huomasi
siellä sedän paneman totilopun. Hän maistoi sitä, nosti sitte lasia
Annin suulle ja sanoi: "Malta, Anni, malta; niin monta pisaraa kuin
sinä nautit, niin monta tuhatta sydämmellistä sanaa tahtoisin sinulle
lausua". Anni laski lasin pois, ja Lents jatkoi: "Maista vähän vielä,
juo pohjaan, ja mene sitte levolle, äläkä puhu enempää".
"Minä en saa juoduksi enempää. Usko minua, en saa", sanoi Anni ja
valitti haikeasti, että heidän kaikkein nyt piti kuoleman, ja kun Lents
häntä lohdutti että heillä vielä oli elatusta moneksi päiväksi, josta
heidän tuli Jumalaa kiittää, ja että varmaankin apu ennätti tulla ennen
kuin heidän ruokavaransa loppui, Anni taas valitti sitä, että hän vasta
nyt huomasi tehneensä suuresti syntiä siinä, kun hän kiittämättömänä ja
paatuneena ei ollut pitänyt sitä minään, että heillä sentään aina oli
ollut yllin kyllin elääksensä. Anni valitti vielä: "Minusta on, kuin
kasvaisi päässäni pelkkiä kärmeitä. Koitapa päätäni, eikö siinä ole
joka hiuskarva kärme. Ja minä, joka tänäpänä vielä, taikka oliko se
eilen, kun ensi kerran isosta ajasta taas panin pääni palmikkoon.
Eroita kätesi! Minun täytyy päästää hiukseni palmikoista".
Vapisevin käsin ja ikäänkuin kuumetautinen hän sitte päästi hiuksensa
ja nyt hän näytti sekä surulliselta että metsistyneelle yhtaikaa.
Lentsillä ja Petrovitschillä oli vastus saadessa häntä rauhoittuneeksi;
viimein setä vei Lentsin väkisin kanssansa tupaan, että Anni saisi
jäädä yksistänsä. Tultua tupaan sanoi setä: "Pidä nyt itsesi tyyneenä,
muutoin rouasi kuolee, ennen kun apu meille joutuu. Semmoista muutosta
minä en olisi yhdestäkään ihmisestä uskonut enkä ole semmoista ikinäni
nähnyt. Se on melkein enemmän kuin ihminen kestää. Mutta sano minulle
nyt, mikä tämä kirje tässä on, joka tuli käsiini lapsesi vaatteista,
kun panin Pojun makaamaan hänen jaloillensa?"
Lents kertoi myi kauhistavan päätöksensä, jonka hän oli tehnyt,
ja pyysi setää antamaan kirjeen takasin, koska se oli hänen
hyvästi-jättönsä elämälle, mutta setä piti kirjeen ja luki sen hiljaa
itseksensä.
Lentsin sydän vapisi, kun hänen täytyi olla läsnä tätä näkemässä, ja
hänestä oli, kuin kuuluisi hänen korvissaan ne kuolon sanat, jotka hän
oli kirjoittanut. Hän koki sedän kasvojen sävyistä tiedustella, sen
verran kuin hän sinisessä valkean valossa taisi, mitä setä aikoisi
sanoa, mutta setä ei nostanut silmiään ylös kirjeestä, vaan luki
loppuun, ja sitte hän kerran vilkasemalla katsoi terävästi Lentsiin ja
pisti kirjeen taskuunsa.
"Antakaa kirje minulle ja poltetaan se sitte", pyysi Lents tuskin
kuuluvalla äänellä. Petrovitsch vastasi samoin hyvin hiljaa: "Ei, minä
pidän sen; minä olen tähän saakka tuntenut sinua puolittain vaan".
Epätietoista oli, tarkoittiko Petrovitsch näillä sanoillaan hyvää, tai
pahaa. Hän nousi ylös, otti veli-vainajansa viilan seinästä, piteli
sitä ja painoi peukaloansa tuohon vuosikausien työssä kovertuneesen
reikään.
Kentiesi hän samassa teki lujan lupauksen tästedes kohdella Lentsiä
isän tavalla, jos he kaikin pelastuisivat. Hän ei kuitenkaan sanonut
muuta kuin: "Tule tänne likemmäksi, minä kuiskasen jotain sinun
korvaasi. Kaikkein kurjinta ihmistekoa on itsemurha. Minä tulin kerran
tuntemaan erään itsemurhaajan poikaa, joka sanoi: minun isäni on
luullut huojentavansa oman elämänsä ja tehnyt meidän elämämme
raskaammaksi. Ja sitte sama poika" -- tästä Petrovitsch äkkiä pidätti
puhettansa, tempasi tuimasti Lentsin likemmäksi ja huusi lujasti hänen
korvaansa -- "kirosi isänsä muistoa".
Kun Lents tämän kuuli, hän horjahti ja oli melkein kaatumaisillaan
maahan, ja Anni huusi kamarista: "Lents, Herran tähden, mikä sinuun
tuli?" Molemmat miehet juoksivat hänen tykönsä, ja Anni sanoi: "Oi hyvä
Lents, sinulla oli aikomus lopettaa itsesi; minä en tiedä, olisitko
voinut sitä tehdä, mutta minun syyni se on, että semmoinen ajatus on
tullut mieleesi. Sinun sydäntäsi on mahtanut kovin särkeä! Minä en
tiedä sanoa, mitä pahinta minulla olisi sinulta pyydettävänä anteeksi".
"Kaikki on ollutta ja mennyttä", tydytti Petrovitsch. Oikein
kummallista oli, kuinka Anni kamarissa taisi arvata mistä puhe oli
ollut, vaikka hän ei kuitenkaan voinut kuulla, mitä miehet tuvassa
matalimmalla äänellä olivat puhuneet.
Molemmat koittivat Annia rauhoittaa. Monta seinäkelloa nyt yhtaikaa löi
kolme.
"Onko nyt päivä vai yökö?" kysyi Anni.
"Varmaankin nyt on yö".
Yhdessä he nyt rupesivat muistuttelemaan kaikkea, mitä tapahtunut oli
jälkeen heidän hautaantumisensa, ja siitä päättivät puoliyön jo
kuluuneeksi.
"Oi kultaista päivää! Joska minä vielä kerran vaan, yhden ainoan kerran
vielä saisin nähdä aurinkoa! Tule, aurinkoinen tule! Tule tänne
avuksemme!" Näin valitti Anni ainoastaan. "Minä halajan elää, minun
täytyy vielä elää monta monista vuotta. Jospa vaan olisi mahdollista
yhtenä päivänä sovittaa kaiken tekemänsä pahan, mutta siihen tarvitaan
vuosikausia. Minun luja päätökseni on elää vilpitönnä ja kärsivällisenä
loppuun asti". Anni vihdoin nukkui rauhattomuuteensa.
Petrovitsch nukkui myös, ja Lents yksin valvoi. Hän ei uskaltanut
nukkua; hän piti velvollisuutenaan katsoa kuoleman vaaraa silmästä
silmään ja torjua sitä niin paljon kuin taisi. Hän sammutti valkean.
Valo-ainetta piti säästettämän, koska tietämätöntä oli, kuinka kauan
sitä oli tarvittava. Kun Lents näin istui ja tuijotti pimeässä, hänen
mielestänsä välisti oli vasta puolipäivän aika, välisti taas yö,
välisti edellinen oli hänelle lohdutukseksi, välisti toinen: jos nyt on
päivä, on apukin lähempänä, mutta jos on yö, on tehty isomman aikaa
pelastustyötäkin korjatessa pois lunta ja kiviä ja puurankoja. Monesti
oli kuin kuuluisi ulkona melua, mutta se oli harhaluuloa; korppi se oli
kyökissä, joka unissaan rääkyi.