Lumen alla kasvaa kukkanen.
Lents istui yksistänsä yöllä kuoleman kourissa äänetönnä.
Petrovitsch oli ensimmäinen, joka nousi ylös, ja hän kertoi Lentsille,
että kerran hänen nuoruudessaan niinikään eräs huonerakennus oli näin
hautaantunut, ja kun hukkuneet saatiin kaivetuksi ylös, he kaikki
olivat litistyneet; heitä oli neljä talonpoikaa pöydän ympärillä
mäsässä ja heillä oli vielä kortit kädessä. Vanhusta väristytti tätä
muistoa kertoessaan, vaan ei hän sentäänkään sitä saanut oltua
puhumatta, hänen täytyi omaksi huojennukseksensa sitä kertoa, vaikka se
tunkisikin läpi kuuliansa luitten ja ytimen. Hän kuitenkin kohta pikaa
lisäsi, että Jumala heitä kyllä varjelisi tuon viattoman lapsen tähden,
ja hän nyt jo melkein napisi Jumalaa vastaan, jos niin kävisi, että
lapsikin hukkuisi.
"Annikin on jälleen niin hyvänluonteinen kuin lapsi", vastasi Lents.
Petrovitsch pudisti päätänsä ja varoitti Lentsiä olemasta niin
äkkinäinen uskossaan, jos hän vielä päivän valoa näkisi: hänen pitäisi
käyttää itsensä niin, että Anni joka päivä ja joka hetki etsisi hänen
rakkauttansa. Lents väitti vastaan ja sanoi, että setä, ollen vanha
nuorimies, ei tietänyt avioliiton asioita arvostella; Annissa oli
kätkettynä enkeli, joka saattoi koroittaa toisen vaikka taivaasen, ja
syynä koko kurjuuteen oli ollut se, että Anni tuimuudessaan oli
sortanut ja runnellut yhtä paljon omaa sydäntänsä kuin muittenkin.
Petrovitsch vaan pudisti päätään eikä vastannut enää mitään.
Lapsi huusi nyt yhtäkkiä ääneensä, ja Annikin heräsi ja huusi: "Katto
laskee! Katto laskee! Missä sinä olet, Lents? Ole tykönäni, ja
kuolkaamme yhdessä. Pane lapsi tähän käsivarrelleni".
Anni kuitenkin rauhoittui ja voimistui, ja kaikin yhdessä nyt
mentiin tupaan. Lents rupesi pienentämään kahvipapuja, jotka vielä
olivat loppuja kaupustelian Ernestiinan tuomisista. Taas istuttiin
himmeän-sinisen valkean valossa. Kahvi elvytti heitä kaikkia. Kellot
seinässä löivät. Anni sanoi ei enää lukevansa lyöntiä, ei kysyvänsä
oliko nyt päivä vai yö, kun toinen toisensa kanssa jo elettiin
iankaikkisuudessa; jos vaan tuo vaikea askel olisi ohitse. Anni olisi
mielellään suonut jonkun poistavan hänen pelkoansa ja vakuutustansa
kuolemasta, vaan kukaan ei sanonut mitään.
Näin istuttiin ison aikaa sanaakaan vaihtamatta; ei ollut enää mitään
puheen ainetta. Vähän ajan päästä sanoi Lents sedälle kaikki muut asiat
jo olevan selvillä, ainoastaan sen hän tahtoisi tietää, minkätähden
setä aina oli ollut niin tyly ja umpimielinen häntä kohtaan.
"Sentähden, että olen vihannut sitä, jonka yönuttu nyt on päälläni,
niin juuri vihannut. Hän on sortanut minua nuoruudessani, ja hänen
syynsä se on, että minua on kutsuttu kutun paimeneksi. Lujaankin
puuhun, jos sitä pitelee kovin kourin, jää käden sia, niinkuin tuohon
viilan varteen, saatikka sitte ihmissydämmeen, ja sydäntäni on aina
rasittanut tämä ajatus: sinun ainoa veljesi on kohdellut sinua kovin
kourin! Kuitenkin minua on ilahuttanut se, että kotiin tultuani
vihdoinkin pääsin tuosta vihatakasta. Mutta minä saatan sanoa
vihanneeni häntä kuolemaan saakka; minkätähden hän kuolikin pois, ennen
kun saimme sanoa toinen toisellemme totuuden? Koko pitkällä matkallani
kotiin minä iloitsin siitä, että minulla vielä oli veli elossa, mutta
ei niin ollutkaan laita, kun kotiin tulin. Ja oikeastaan, totta puhuen,
minä en sentäänkään ole häntä vihannut. Jos niin olisi ollut laita,
olisinko nyt kodissani? Minä en enää tässä mailmassa saa kuulla veljeni
ääntä mutta eheä mä pian saan toisessa..."
"Setä", sanoi Anni, "silloin kuin Poju raappi ovea, silloin samassa
minuutissa oli täällä Lentsini kanssa puhe siitä, kuinka hänen isänsä
kerran, kun hän täällä oli lumen hädässä, vaikkei lumen alla niinkuin
me nyt, sanoi: jos minun nyt pitäisi kuoleman, minulla ei koko
mailmassa olisi muuta vihamiestä kuin veljeni Pietari, ja hänen
kanssaan minä mielelläni tekisin sovinnon".
"Vai niin? Vai niin?" sanoi Petrovitsch ja pani toisen kätensä
silmäinsä eteen ja toisella hän tempovasti tarttui viilan varteen,
samaan varteen, jota hänen veljensä vuosikymmeniä oli pidellyt
kädessään.
Isoon aikaan ei kuulunut muuta kuin kellojen naputusta, kunnes Lents
kysyi, taas minkätähden setä oli ollut niin kovasydämminen häntä
kohtaan. Hänen oma sydämmensä oli ollut pakahtua siitä, että isänsä
ainoa veli melkein koko pitkän vuoden ei ollut häntä tuntevinaankaan,
ja hän olisi aina tavatessa mielellänsä lähestynyt lyömään kättä
hänelle.
"Sen olen kyllä huomannut", vastasi Petrovitsch, "mutta minä en pitänyt
sinusta sinun äitisi tähden, kun olin saanut kuulla, että hän oli sinua
hemmoitellut ja tuhannen kertaa päivässä sinulle sanonut: Oi sentään,
kuinka hyvänlaatuinen sinä olet, ja poijista paras, taitavin ja
viisain. Se, se ei ole oikein. Ihmiset tulevat vähän lintuihin.
Semmoisia lintuja löytyy, jotka joka minuuti kaipaavat jotain kupuunsa,
ja semmoinen lintumainen mies sinäkin olet: jota minutin perästä sinä
kaipaat taputusta taikka kiitoslausetta".
"Sedällä on oikein; eikö totta Anni, sedällä on oikein?", sanoi Lents
karvaasti nauraen.
"Voi olla niinkin!" vastasi Anni.
"Ole rauhassa sinä!" huusi Petrovitsch, "olethan sinäkin oikea lintu,
olet kumminkin ollut, ja tiedätkö mimmoinenka? Petolintu; ne voivat
olla päiväkausia syömättä, mutta sitte syövätkin, mitä vaan saavat,
joko viattoman laululintuisen, tai pienen kissan pojan suolineen
sorkkineen".
"Minun täytyy tunnustaa", vastasi Anni, "että sedällä, paha kyllä, on
oikein. Minun on ollut kaikkein hauskin ollani, kun olen saanut
jotakuta sanoillani oikein raadella ja runnella. Sen sisun huomasin
minussa jo silloin meidän ensimmäisellä huvimatkallamme, kun niin
täyttä haluani panettelin kaupustelian Ernestiinaa ja kun sinä
kysyit: hauskuttaako sinua olla tuommoinen? Ne sinun sanasi kävivät
sydämmelleni, ja minä päätin itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin,
koska semmoisena on paljon parempi olla. Ja sitte kun sinä
paluumatkallamme kotiin mielit ottaa vanhan Pröblerin ajamaan
kanssamme, olisin mielelläni viskannut sinun vaunuista alas semmoisesta
yksinkertaisuudesta. Mutta kun sinä sitte aikomuksestasi luovuit ja
puhdistit itseäsi Jumalan ja omantuntosi edessä, ettet ottanut kurjaa
miestä maantieltä ajamaan kanssamme ja samassa sanoit olevasi niin
onnellinen niin -- olisin taas mielelläni suudellut sinun käsiäsi
hyvyytesi tähden, mutta sitä minun kopeuteni ei antanut myöden, päätin
sen siaan hiljaa itsekseni tulla yhtä hyväksi kuin sinäkin, vaikka
olen sentäänkin jatkanut vanhaa sisuani ja ainoastaan päättänyt joskus
vastedes parantua, mutta sitä muutostani ei saisi kukaan huomata,
vähintänsä oma mieheni, ja niin on käynyt käymistään, että tuo vanha
paholaiseni taas on minua riivannut ensiksi häpeemään sitä, kun ihmiset
tulisivat huomaamaan minun nyt tahtovani muuttua toisenlaiseksi, ja
toiseksi vaikuttanut, ettei minun enää ollenkaan tehnyt mieleni
parantua. Olenhan minä se Leijonan Anni, sanoin itsekseni, josta
kaikilla ihmisillä on ollut hupaa semmoisena kuin ollut olen. Minun ei
lainkaan tarvitse paremmaksi muuttua. Ja minä olen vihastunut sinuun,
äreästi vihastunut, sentähden, että sinä olet ollut ensimmäinen
ihminen, joka minussa olet moittinut sitä, jota kaikki muut ovat
kiittäneet ja kehuneet, ja sitte olen sinulle koittanut todeksi
näyttää, ettei sinunkaan omaisuutesi ole mistään kotoisin. Ja vihdoin
viimein on ainoa haluni ja toivoni ollut tämä: minun täytyy päästä
ravintolan emännäksi, niin sitte taas tiedän, mikä olen ja
ihmisetkin sen tietävät. Sillä lailla olen minä ilkeästi elämöinnyt
elämöitsemistäni. Entäs kuinka eilen oli -- oliko se eilen, kun pastori
täällä oli? -- Kuules, setä on nukkunut. Se vasta oli hyvä asia, se.
Minä tahdon vielä hetken aikaa olla kahdakseen sinua kanssasi, ennen
kun astumme iankaikkisuuteen. Ei sitä kumminkaan kolmas taida tietää
eikä kukaan ihminen käsittää, kummoinenka kummankin sydän on toinen
toistansa kohtaan ollut kaiken kurjuuden ohella, jota olemme saaneet
kokea. Oi Lents, eilen kun minä istuin täällä yksinäisyydessäni, tuli
ensi kerran eläissäni mieleeni, etten vielä ikinä ole tuntenut,
mimmoista oikeastaan on rakastaa toista kaikesta sielustansa. Minä
tulin sinun aviovaimoksesi, mutta en minä tietänyt, kuinka rakas sinä
minulle olit, ennen kuin eilen vasta, ja jos sinä silloin olisit tullut
kotiin, minä olisin suudellut silmiäsi ja kasvojasi -- et sinä usko,
kuinka minä saatan pitää sinua hyvänä. Mutta Faller tulikin sinua ennen
ja peloitti minun ensiksi ja sitte hän kertoi, että sinä olit pettänyt
minua takauksen puolesta, ja taas rupesi tuo paha henkeni minua
riivaamaan -- se kuiskii minulle ja tekee kanssani, mitä se tahtoo eikä
mitä minun itse pitäisi tekemän. Vaan nyt on se minusta karkoitettu.
Nyt sillä ei enää ole mitään valtaa ylitseni. Tästedes tahdon sinua
kantaa käsieni päällä. Jos vaan kerran saisin sinua katsella oikein
päivän valossa, yhden ainoan kerran vaan! Tämmöisessä sinertävässä
valossa ei näe mitään. Joska minä yhden ainokaisen kerran vielä saisin
katsella sinun hyviä kasvojasi, sinun uskollisia silmiäsi kirkkaalla
päivällä! Oi, kuinka tuskalliselta tuntuu kuolla pimeässä, näkemättä
silmien katsantoa! Ja minä, joka niin monesti olen kääntänyt kasvoni
pois, huomattuani sinun silmäsi minua etsivän! Oi, yksi leimaus, yksi
ainoa leimaus vaan, että sinun vielä kerran nähdä saisin!"
Tällä välin Petrovitsch makasi koiran unta. Hän oli varsin hyvin
huomannut sen, että Anni nyt tahtoi purkaa sydämensä ja ettei siinä
tilaisuudessa ketään kolmatta tarvittu. Lapsi leikitteli Pojun kanssa
ja Anni jatkoi: "Oi, jos vielä saisin menneet vuoteni takasin!
Muistatko sitä, kun sinä kerran keskipäivällä sanoit: onko mitään
parempaa mailmassa, kuin aurinko -- ja toisen kerran ehtoolla, kun
sanoit: oi tätä raitista ilmaa, sehän on kuin sulaa autuutta! Minä tein
pilkkaa semmoisesta sinun yksinkertaisuudestasi, minä olen kaikessa
rikkonut sinua vastaan, vaikka sinussa sentään on ollut oikeus, ja olet
tuntenut olevasi onnellinen. Pieninkin asia tekee sinun onnelliseksi,
ja niin pitää olemankin. Ja silloinkin, kun minä paiskasin isäsi viilan
laattialle, että kärki taittui, silloin se kärki meni sydämmeeni,
vaikka minä en antanut sinun mitään asiasta huomata; päin vastoin; ja
sinun äitisi hellän kirjoituksen ja hänen jättämänsä muiston olen minä
viskannut akkunasta ulos. Ei ole mitään, ei yhtään mitään, jota ei
olisi rikoksekseni luettava. Minä tiedän ja varmaan tiedänkin, että
sinä minulle anteeksi annat, mutta rukoile Jumalaa minun puolestani,
että hänkin minulle antaisi anteeksi niin elämässä kuin kuolemassakin".
Yksi pelikelloista rupesi nyt soimaan, ja setä väänteli itseään
nureissansa sinne tänne tuolissaan, mutta pian hän jälleen nukkui,
niinkuin näytti. Kun kappale oli soinut loppuun, huusi Anni taas: "Oi
hyvä Jumala! Mielestäni on, kuin pitäisi minun pyytää anteeksi kaikilta
ja pelikelloltakin. Vasta ensi kerran eläissäni tajuun, kuinka
juhlalliselta sen soitto kuuluu, ja kuinka usein olen sitä pilkkana
pitänyt. Armollinen Jumala! Minä rukoilen sinua, pelasta meitä, ei
minun tähteni, vaan meidän kaikkein tähden. Oi, pelasta, auta meitä!
Suo minun näyttää elämälläni todeksi, että minun puolestani voi kaikki
parhaaksi kääntyä".
"Kaikki on jo hyvin, jos niinkin, että meidän täytyisi kuolla", vastasi
Lents. "Sillä välin, kun kappale äsköin soi, johtui mieleeni tämä
ajatus: me olemme löytäneet vilun-ihanan jälleen; se on lumen alla
kasvanut hellässä sydämmessäsi ja meissä kaikissa. Minkätähden sinä
vapiset noin?"
"Minun on vilu, minun jalkani ovat kuin jäässä".
"Riisu kenkäsi, minä hieron jalkojasi. Kas näin, tällä tapaa näin
tahtoisin tästedes elämä-ikäni kannattaa sinua käsilläni. Onko sinun
parempi nyt?"
"On koko joukon parempi, mutta päässäni tuntuu kuin juoksisi joka
hiuskarva verta. Kuule! minä kuulen kukon laulavan, ja korppikin antaa
ääntä. Jumalan kiitos, nyt on päivä!"
Molemmat nousivat seisomaan, ikään kuin pelastus jo olisi taattu, ja
setäkin virkoi vale-unestaan; mutta nyt äkkiä kuului jyske. Petrovitsch
huusi: nyt olemme hukassa! Taas oli kaikki hiljaa. Sänkykamarissa oli
katto laskenut; ovea ei saanut enää auki. Ensi tuskan perästä kiitti
Lents Jumalaa siitä, että vaimonsa ynnä lapsi olivat vaaran
aavistaneet, ja rauhoitukseksi sanoi hän, että sänkykamari oli
jäljestäpäin rakennettu, eikä sen vahingoittumisesta ollut mitään
vaaraa päärakennukselle; vanhan kehän kurkihirret olivat lujat ja
järkähtämättömät. Kuitenkin näytti siltä -- vaikkei Lents sitä lujaa
sanonut -- kuin kallistuisi orret sänkykamaria päin, mutta kentiesi se
oli harhanäköä näin epäselvässä sinertävässä valossa.
Taas oli pitkä äänetön hiljaisuus eikä muuta kuulunut kuin kaukaa kukon
ääni, ja likellä Poju haukkui ja korppi rääkyi.
"Täällä ollaan todella kuin Noakin arkissa", sanoi Petrovitsch, ja
siihen Lents sanoi: "Jos meidän on mennä kuolemaan taikka elämään,
olemme kuitenkin pelastuneet synnin tulvasta". Anni kätki kasvonsa
hänen käteensä.
"Jos minulla olisi edes piippu tupakkia", napisi Petrovitsch. "Vahinko
se, ettet polta, Lents!" Muistaessaan rakastettua tupakkipiippuansa
hyllyllä kotona, lienee myös samassa hänen tulen-kestävä rahakaappinsa
johtunut mieleensä, kun hän lisäsi: "Sen sanon teille: jos tulisimmekin
pelastetuiksi, ette sittekään rahaa minulta saa. Ette äyriäkään".
"Me emme enää rahaa tarvitsekaan", sanoi Lents, ja Anni kysyi hienolla
äänellä: "Arvatkaa, kuka näitä teidän sanojanne ei usko?"
"Sinä kaiketi?"
"En suinkaan minä, vaan ihmiset sitä ei usko. Sitä ei yksikään ihminen
usko, vaikka vannoisitte sata kertaa, että se, joka kanssamme on ollut
kuoleman hädässä, ei tahtoisi meidän kanssamme yhdessä elää. Koko
mailma lainaa meille rahansa teidän takaustanne vastaan ja rikastuttaa
meitä, jos meitä vaan haluttaa".
"Sinä olet vielä yhtä kurillinen kuin ennenkin", torui Petrovitsch.
"Muutoin oli mielestäni, kuin olisi entiset leikkipuheesi tiessään".
"Jumalan kiitos, että ne vielä ovat tallella", sanoi Lents. "Anni, ole
leikkipuheinen vastedeskin, jos Jumalan avulla tästä haudasta pääsemme.
Vireä ja ilomielinen, sanoo Pilgrim".
Anni kävi molemmin käsin Lentsin kaulaan, syleili ja suuteli häntä. Ei
tietoakaan ennen kuin kaikki kolme tunsivat olevansa niin ilomielisiä,
kuin olisi kaikki vaara ohitse, ja nyt se kuitenkin oli korkeimmallaan.
Kukaan ei tahtonut toisellensa pelkoaan ilmoittaa, ja kuitenkin joka
miehen sydän vapisi, seinät tutisivat ja siltä näytti kuin notkistuisi
orret.
Anni ja Lents istuivat syleiltyinä. Anni sanoi:
"Rukoilkaamme näin ja suojelkaamme lastamme. Hyvästi mailma! Herra
Jumala, anna lapsemme pelastua!"
"Kuuletko? Humina kuuluu. Se on meidän apujoukkomme; se tulee, se tulee
meitä pelastamaan..."