Särjetty sydän.
Lents istui Annin kanssa tuvassa. Kumpikaan ei sanonut mitään. Lapsi
yksin naurahteli ja tavoitti välisti kynttilää, välisti isän silmiä,
jotka tuijottivat häneen. "Jumalan kiitos", sanoi Lents vihdoin, "että
poikamme kumminkin on pelastunut, jos meidän täällä nyt täytyy kuolla".
Anni oli ääneti. Kellot seinällä yhä napsuttivat tahtiansa, ja nyt
rupesi pelikello soittamaan koraalia. Ensikerran isosta ajasta Anni ja
Lents taas katsoivat toinen toisensa silmään. Anni siirsi lasta
helmassansa ja pani kätensä ristiin riemuitsevan lapsen rinnan yli.
"Jos nyt osaat rukoilla", sanoi Lents, sitte kun koraali oli soinut
loppuun, "niin sinun sopisi mielestäni mennä omaan itseesi ja katua".
"Sinun suhteesi ei minulla ole mitään katumista, ja mitä muuta
katumista minulla on, sen sanon ainoastansa Jumalalle. Minä en ole
sinulle tarkoittanut muuta kuin mitä hyvää ja nuhteetonta on"
"Entäs minä sinulle?"
"Sinä minulle samalla lailla, juuri niin paljon ja sen verran kuin
voinut olet. Minä olen ollut rehellisempi sinua kohtaan, kuin sinä
minua. Sinä et tahdo päästää minua niin pitkälle, että saisin jotakin
ansaituksi".
"Entäs sinun hirvittävät sanasi, muistatko niitä?"
"Mitä nyt vielä! Ei sanat kenenkään päätä puhkaise".
Lents pyysi ja rukoili Annia, että hän nyt kumminkin sedälle näyttäisi
olevansa hyvä ja sopuisa. Anni vastasi, ikäänkuin unesta heräten:
"Setä, ja korppi tuolla toisessa huoneessa, ennustavat minulle, että
meillä nyt on kuolema edessämme".
"Ethän sinä ennen ole ollut taikauskoinen; oletkosta nyt? Se olisi
kauheata, varsinkin sinun itse tähtesi. Olethan sinä viskannut äitini
kirjoituksen ja muistolahjan ulos ja uhkamielisesti käskenyt tuulta
niitä viemään".
Anni ei antanut mitään vastausta, ja Lents nousi vähän ajan päästä ylös
ja sanoi menevänsä kaivamaan ontta avarammaksi, jossa setä oli maannut,
ja sitte lumen läpi luomaan tietä siksi kun vuori tulisi vastaan ja hän
voisi kiivetä ylös apua saamaan. Annin käsi oli jo oikoisena
pidättämään Lentsiä menemästä. Jos lumi laskisi ja Lents jäisi lumen
alle, ei olisi hänellä eikä Petrovitschillä voimia kaivamaan Lentsiä
ylös. Annilla oli käsi jo oikoisena Lentsiä pidättämään, mutta sen
siaan hän kuljetti kättänsä kasvojensa yli ja antoi hänen mennä. Vähän
ajan takaa Lents kuitenkin tuli takasin ja sanoi lumen olevan niin
haurasta, että se joka lapion luomalla laski, ja pahoin pelkäävänsä,
että ulkona vielä yhtä mittaa lunta satoi.
Hän rupesi nyt ajamaan pois lunta, jota hän setää kaivaessa oli
viskonut huoneesen, ja siirsi kaapin ovipielien väliin, kun särkyneestä
ovesta alinomaa tuppasi lunta sisään.
Hänen täytyi pukea toiset vaatteet päällensä, ja ne oli pyhävaatteet,
jotka hän otti yllensä.
Tänäpänä viisi vuotta takasin, sanoi hän kuin itsekseen, oli monta
rekeä Leijonan pihalla; joshan vaan kaikki silloiset vieraat nyt
olisivat saapuvilla meitä ylös kaivamaan.
Petrovitsch oli hiukan nukuttuansa herännyt kamarissa, mutta hän oli
hiljakseen. Hän kantoi erinomaisen tyyneellä mielin tämän kohtauksensa.
Ei tässä auttanut mikään kiiru, eikä liioin valituskaan. Hän oli eilen
vielä kerran elvyttänyt muistia elämänsä menneistä päivistä, hän oli
vähässä ajassa uudestaan elänyt monet vaiheensa, ja tähän ne nyt
loppuivat. Tämän sanoi hän itselleen tyynesti. Mutta siitä hän ei isoon
aikaan päässyt selville, kuinka hän käyttäisi itsensä noitten molempien
tuvassa olevien suhteen. Viimein huusi hän Lentsiä ja halusi saada
vaatteensa, hän mieli nousta ylös. Lents sanoi tuvassa olevan kylmä
eikä sitä voitu lämmittää, ja vaatteetkin olivat märkiä. Petrovitschin
teki kuitenkin mieli nousta ylös ja hän kysyi: "Eikö sinulla ole
kelvollista yönuttua?"
"On, minulla on vielä säilyssä isä-vainaajani yönuttu. Haluttaako teitä
ottaa se päällenne?"
"Jos ei sinulla toista ole, tuo se tänne", sanoi Petrovitsch äreästi,
mutta haikealla ja melkein hirvittävältä hänestä tuntui pukea päällensä
veli-vainaajansa nutun.
"Te näytätte nyt ihan isäni muotoiselta!" huusi Lents, "muutoin ihan
hänen näköisensä, paitsi hiukkasen heikkovartisempi"
"Minulla on ollut nuoruuteni aikana kovat päivät, muutoin minäkin
olisin vartevampi", sanoi Petrovitsch, ja katseli kuvaansa peilissä,
tultuaan tupaan. Korppi kyökissä rääkyi nyt. Petrovitsch peljästy ja
käski Lentsiä isännän äänellä lyömään korpin kuoliaaksi. Lents selitti,
ettei hän sitä taitanut, ja nythän piti saataman Poju ja kissa
sopimaan. Poju kitisi sitte ison aikaa ja sitä näkyi kipeästi
sattuneen. Ei nyt muuta kuin kissa teljettiin kyökkiin, ja siitä oli
kaksinkertainen hyvä, sillä korppi pysyi edelleen hiljaisena.
Petrovitsch tahtoi vielä enemmän kirsimarjaviinaa, ja Lents jutteli
sitä kaikeksi onneksi vielä olevan kolme pulloa jäljellä, jotka olivat
vähintään kahdentoista-vuotisia; ne olivat hänen äiti-vainajansa
säästöä. Petrovitsch valmisti kuumasta vedestä ja sokerista totia. Hän
tuli puheliaaksi ja huusi: "Sehän vasta olisi oikein hullusti, että
olisin raahannut ruumistani läpi mailman musertuakseni mäsäksi kotona
vanhempaini huoneissa. Mutta se on minulle juuri oikein; miksi en
olekaan tukahuttanut tuota kodin-kaipuuta! Semmoista se kodin-kaipuu
tekee!" Hän purskahti suureen nauruun, kun jatkoi: "Minun henkeni on
vakuutettu, mutta mitä se minua nyt auttaa? Ja tiedättekö, kuka meidän
tänne on haudannut? Sen on tehnyt se kunnian-mies, tuo lihava Leijonan
isäntä; hän se on ahminut suojelevan metsän päältämme".
"Samassa hän myös, sen pahempi, hautaa oman lapsensa ja lapsensa
lapsen", lisäsi Lents.
"Ja te molemmat ette ole sen arvoisia, että ansaitsisitte isäni nimeä
mainita", huusi Anni kimeästi. "Minun isääni on kohdannut onnettomuus,
mutta sen vuoksi hän ei ole huonompi, ja jos te vielä hänestä puhutte
semmoista, pistän huoneet palamaan".
"Sinä olet mieletön!" huusi Petrovitsch, "pitäisikö meidän häntä
kiittää siitä, että hän on viskannut lumiläjän päämme päälle? Mutta
rauhoitu, Anni, tule tänne, tule, istu viereeni, kas niin, anna minulle
kätesi. Minä sanon sinulle jotain. En minäkään ole pitänyt sinua hyvänä
ihmisenä, mutta nyt sinä osoitat olevasi hyvä; ne sanat olivat sinulta
oikein sanotut, ja se on sinulta oikein ett'et kärsi isääsi
moitittavan. Harvat ne ihmiset ovat, jotka pysyvät uskollisina sille,
joka on köyhtynyt. Niin kauan kuin rahaa on kukkarossa, hoetaan: Oi,
kuinka paljon minä sinusta pidän! Mutta sinun sanasi olivat oikein
paikallansa". Anni katsahti vilkaisemalla Lents'iin silmiin, ja Lents
painoi silmänsä alas. Petrovitsch jatkoi: "Kenties on se hyväkin asia,
että vielä jonkun aikaa näin istumme yhdessä; ei ole tietoa, kuinka
pian meidän täytyy kuolla! Ja nyt puhukaamme kaikki välimme puhtaaksi;
Lents, siirrä itsesi hiukan likemmäksi. Minä olen sitä uskoa, että sinä
olisit toivonut rouasi lohduttavan sinua onnettomuudessasi, ja juuri
sen tähden, että sinä olet ollut tytymätön itseesi etkä ole voinut
itseäsi kiittää, olet muilta kiitosta odottanut, sen siaan kuin sinun
itse olisi pitänyt olla Annille apuna, tuolle kopealle Leijonan
Annille. Niin kyllä, sinä Anni olet kopea, älä ollenkaan pudistele
päätäsi. Se saattaa kyllä olla hyvä asia, jos Lentsilläkin vaan olisi
sitä samaa hiukan enemmän, mutta älä sinä Lents nyt sano sanaakaan,
kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee."
"Niin on laita", sanoi Anni, "että Lents on valehdellut minulle ja
saanut minun uskomaan hänen peruuttaneen Fallerin takuun, mutta se ei
olekaan totta".
"Minä en ole sinulle niin sanonut suoraan; minä olen vaan kiertämällä
vastannut sinun alituisille pakoituksillesi".
"Niinkuin äsköin juuri sanoin, kyllä sinunkin vuorosi vielä tulee.
Mutta sano sinä nyt, Anni, minulle yksi asia", jatkoi Petrovitsch, "ja
sano se toden ja omantunnon mukaan: tiesitkö, kun menit Lentsin kanssa
naimisiin, että sinun isälläsi ei enää ollut mitään".
"Sanonko minä oikein kuin laita on?"
"Sano!"
"No sitte vaikka vannon, että asian on ollut laita näin: minä tiesin,
ettei isäni silloin enää ollut mikään rikas mies, mutta varakkaaksi
minä hänen aina luulin. Minä pidin Lentsistä silloin kun olimme
rikkaat, mutta siihen aikaan äitini ei sitä ollenkaan suvainnut. Minun
äitini on aina tahtonut, että me naitaisiin isoisiin sukuihin ja sen
ohessa hän ei olisi laskenut minua taloon, jossa anoppimuori oli
elossa".
"Sinä puolestasi olisit siis kyllä tullut tähän taloon, äitini
eläissäkin, ja kuitenkin on Pilgrim sanonut, ettet sinä olisi millään
muotoa sitä tehnyt".
"Jos Pilgrim on niin sanonut, on hän sanonut totta. Minä olen
tyttöpäivinäni sanonut monta tarpeetonta sanaa ja ladellut liikaa
senkin vuoksi, että ihmisiä on naurattanut rohkeat sanani".
Lents katseli Annia suurin silmin, mutta Petrovitsch sanoi hänelle:
"Älä sinä puutu puheesemme, ennen kun sinulta kysyn. Te olette molemmin
pettäneet toinen toisenne ja itsekin pettyneet. Te olette molemmin
luulleet naivanne sulasta rakkaudesta ja hellyydestä, vaikka oikeastaan
kumpikin on toivonut saavansa rikkautta, ja kun sitte on selvinnyt,
ettei niin ollutkaan, on mielipaha ja turhat luulot yhtaikaa ja
äkki-arvaamatta heränneet teidän sydämmissä. Sano Lents: etkö ole
uskonut Leijonan Annia rikkaaksi?"
"Olen, sen olen tehnyt. Mutta, setä, kun kurjuus minua ahdistaa, kun
sydäntäni särkee ja otsaani polttaa, se ei tule siitä. Minä en ole
rikkautta etsinyt, mutta minä olen uskonut Leijonan isäntää rikkaaksi".
"Entäs sinä, Anni?"
"Minä en ole uskonut Lentsiä rikkaaksi. Ja vaikka te molemmin repisitte
minun kahtia, se ei ole totta".
"Hyvä, mutta sillä et ole vielä itseäsi puhdistanut, ja sen sinun
täytyy antaa myöden, että te molemmin olette sairastaneet samantapaista
tautia. Sinä Lents olet ylpeillyt hyvyydestäsi, ja sinä, Anni,
ymmärtäväisyydestäsi. Eikö ole totta sekin, Anni?"
"Minä en ole ollenkaan ylpeillyt ymmärtäväisyyttäni, mutta minä
kuitenkin olen ymmärtäväisempi ja kokeneempi kuin hän ja tiedän
paremmin tulla toimeen. Ja jos hän olisi suostunut minun
ravintolatuumiini, emme nyt istuisi kurjuudessa, kentiesi odottamassa
kuolemaa".
"Millä lailla sinä sitte olet koittanut saada Lentsiä taivutetuksi
myöntymään tuumiisi?"
"Minä olen hänelle näyttänyt, että hän on tyhjän-toimittaja,
nastojen-nyppiä. Minä en kiellä sitä. Minä olen häntä soimannut pahasti
ja hänelle sanonut, mitä suuhuni on tullut, ja jota karvaammaksi hänen
mielensä on käynyt, sitä hauskempi on ollut minun olla".
"Anni, uskotko sinä helvettiä olevan?"
"Täytyyhän minun uskoa, koska te molemmat olette minun edessäni. Minä
olen teidän molempainne hallussa, eikä suinkaan tuolla toisessa
helvetissä mahtane pahempi olla. Te molemmat saatatte nyt minua
kiduttaa, miten vaan mielenne tekee; minä en voi itseäni puolustaa,
minä olen heikko vaimo".
"Heikko vaimoko?" kirkasi Petrovitsch, ja hänen äänensä oli erinomaisen
karkea. "Heikko vaimo? Sepä se oikea olikin. Kun on niin uppiniskainen,
että toinen epätoivoissaan on juoksemaisillansa päänsä seinään, kun
tiputtelee myrkkyä toisen sydämmeen, että hulluksi tahtoo tulla, ja sen
perästä sanoo: minä olen heikko vaimo!"
"Minä kyllä nyt saattaisin valehdella", jatkoi Anni, "ja tällä hetkellä
luvata teille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, mutta sitä en te'e;
ennen annan vaikka itseni pirstata, ennen kun poikkeen askeltakaan
oikeasta. Kaikki, mitä sanonut olen, on ollut totta, ja sekin on totta,
että olen sanani myrkyttänyt".
"Vai niin? Vai on kaikki ollut totta?" kiljasi Lents kalman muotoisena.
"Ajattelepa yhtä vaan! Sinä olet sanonut senkin, että minun
hyväntahtoisuuteni on ainoastaan verhopeite laiskuudelleni, ja vielä
olet sanonut, että olen kohdellut äitiäni tylysti. Minun äitiänikö?
Kuuletko, minun äitiäni? Mimmoiselta sinulle tuntuu, jos nyt vähän ajan
takaa kenties astumme hänen eteensä?"
Anni oli ääneti; Petrovitsch hioi ison aikaa huuliansa hampaita
vastaan. Hän ei saanut ensimmältä mitään sanotuksi, mutta viimein hän
puhkesi sanomaan: "Anni, jos Lents olisi kuristanut sinun kuoliaaksi
niitten sanojen tähden, olisi hän tullut mestatuksi, mutta Jumalan
edessä hän olisi viattomaksi nähty. Sinä ravintolan tytär, sinä suuri
suupaltti, sinä olet vissiinkin saanut hulttiomilta, hirtehisiltä
ajorengiltä kuulla, että heillä on tapana panna palavaa taulaa hevosien
korvaan, jos ne eivät oikein hyvin juokse, -- ja sinäkin olet Lentsin
korvaan pannut palavan taulan vertasia sanoja, joista hän on tullut
villiin. Kättä sen päälle, Lents, ettet sinä ole oikein miesmäinen;
sinä kuljeskelet ympäri, rukoillen jokaiselta suopeaa silmäystä, hyvää
sanaa; semmoinen teko on kurjamaista. Mutta sentäänkään et sinä ole
ansainnut sitä, että joku pirullinen sinun tekee riivatuksi. Lapsi
tänne, Anni! Sinä et ansaitse kantaa viatonta lasta käsivarrellasi".
Petrovitsch tempasi lapsen häneltä; lapsi huusi ääneensä, mutta Lents
tuli väliin ja sanoi: "Ei niin, setä, ei niin. Anni, kuule minua
hyvällä mielellä, minä tahtoisin sinulle samalla mielellä puhua. Anni,
me seisomme auenneen haudan partaalla --"
"Voi minua!" huusi Anni ja peitti kasvojaan. Lents jatkoi: "Sinäkin
seisot auenneen haudan partaalla --"
Anni ei antanut mitään vastausta; hän vaipui hengettömänä laattialle.