Lumen alle hautaantuneet ja hätääntyneet.
"Viritä kynttilä palamaan, Lents, viritä se palamaan. Kun joku vaara
on, minun täytyy se nähdä. Sinä vaan istut pimeässä ja valitat ja
itket. Minkätähden sinä valutat kättäni kyyneleilläsi? Mitä se tietää?
Päästä minä irti, minä tahdon nousta ylös valkeata virittämään".
"Anni, älä nyt hätäile sentään" sai Lents tuskin sanotuksi. Hänen
hampaansa kalisivat. "Anni, minulla oli aikomus murhata itseni sinun
silmäisi edessä".
"Tee ennen loppu minusta. Minulle olisi kuolema oikein".
"Anni, etkö sinä ymmärrä minua? Me olemme haudatut lapsemme kanssa. Me
olemme lumivyörykkeen alle hautaantuneet".
"Niinpä peräti; jos sinä olisit ollut onnettomuuteen vaikuttavainen, se
ei olisi tapahtunutkaan, ja sen vuoksi on sen täytynyt tulla
itsestään".
Aina vaan ja tälläkin haavaa tuo sama tuima, kimeä ääni, samat äkäiset
pistosanat! Lents taisi tuskin vetää henkeään.
"Minä nousen ylös, nousen kohta paikalla", sanoi Anni, "minä en ole
semmoinen kuin sinä, että istuisin kädet ristissä. Tule, onni taikka
onnettomuus, ja tee kanssani, mitä tahdot! Minun täytyy tutkia, mitä
tehtävänä on. Sinä kaiketi mielukkaimmin odottaisit siksi, kuin sinä
kaivetaan ylös taikka lumi itsestään katoo. Minun on laita toinen.
Torju! se oli meidän vanhan koiramme nimi".
"Ole rauhassa. Minä viritän kynttilän", vastasi Lents ja meni tupaan
päin, mutta hän ei ollut vielä kynttilää virittänyt, kun Anni jo seisoi
hänen vieressään. Hän kantoi lasta käsivarrellaan. Hän meni
ruokakamariin, mutta tuli pikaa takasin ja kertoi kauhistuneena, että
katto oli painunut alas. "Sitä ei ole lumi yksin tehnyt", sanoi Lents
"vaan lumen kanssa on puurankojakin kierinyt alas. Sentähden niin
kovasti jyskikin".
"Mitä se minuun tulee? Apu, pelastuskeino on pää-asia".
Anni juoksi paikasta toiseen. Hän koitti saada joka akkunaa, joka ovea
auki. Ei ollut mahdollista mielestään, että niin suuri onnettomuus
olisi tapahtunut. Vasta sitte, huomattuansa, ettei mikään antanut
perään, että kaikki oli kuin kiini muurattu, hän rupesi surkiasti
valittamaan ja laski lapsen pöydälle. Lents nosti lapsen käsivarrelleen
ja kehoitti Annia malttumaan. Anni ei hiiskunut sanaakaan. "Kuoleman
kylmä käsi on laskeunut huoneemme yli", sanoi Lents, "tässä ei auta
ponnistaa vastaan. Onko sinulla Wilhekin täällä kotona? Onko hän
jossakin piilossa?"
"Ei, hän on poissa; tytön minä vaan pidin luonani".
"Jumalan kiitos, ettemme kumminkaan kaikin huku; yksi meistä kumminkin
on pelastunut. Oi sinuasi lapsi raukkaa! Minä sanon sinulle suoraan,
että lähetin pojan pois, ettei hän näkisi, kuinka itseni lopettaisin.
Nyt on toisin. Nyt on Jumala kutsunut meitä molempia yhtaikaa. Lapsi
parkaani, että sinunkin täytyy kuolla vanhempaisi syntien tähden!"
"Minä en ole syntiä tehnyt; minä en taida itseäni syyttää mistään".
"Hyvä; ole vaan nytkin siinä uskossa. Sinä et tiedä mitään siitä, että
olet minua kalvanut, olet sydämmeni myrkyttänyt, olet minua häväissyt
vasten silmiäni, minua olet tahtonut tallata jalkasi alle ja riistänyt
minulta kaikki voimani".
"Se mies, joka antaa voimiansa riistää, ei parempaa ansaitsekaan".
"Anni, mene omaan itseesi, Jumalan tähden; ennen pitkää seisomme
kentiesi toisen tuomarin edessä".
"Minä en kaipaa sinun saarnojasi; pidä itsellesi saarna".
Anni meni kyökkiin tehdäksensä valkeaa, mutta päästi surkian huudon.
Kun Lents tuli katsomaan, näki hän Annin tuijottavan piisiin. Siinä oli
rottia ja hiiriä summittain silmät pystyssä, ja yksi korppi lensi sinne
tänne kyökissä ja löi välisti talrikin rikki, välisti muun astian.
"Lyö ne kaikki kuoliaaksi", huusi Anni ja meni tupaan pakoon.
Lents teki pian lopun rotista ja hiiristä, mutta korppia hän ei saanut
kiini, ellei hän samassa tahtonut saada kaikki astiat kyökissä
rikotuksi, kun korppi lampun valossa oli kuin riivattu ja ilman
valkeata sitä ei nähnyt. Lents meni tupaan ja sanoi: "Minulla on täällä
ladattu pistooli; minä kyllä saisin korpin ammutuksi, mutta en uskalla
sitä tehdä; täräys laukauksesta voisi jouduttaa huoneemme kukistusta.
Koitan kumminkin saada tupamme tuetuksi. Kas näin!"
Hän siirsi suuren kaapin keskelle tupaa kurkihirsien alle, nosti toisen
pienemmän kaapin päälle, pani sen täyteen liinavaatteita ja hyvin
piukkaan lakea vastaan, että tukea piti oleman tarpeeksi.
"Ja nyt kannan sisään ruokavaroja niin paljon kuin täällä on", sanoi
Lents. Tämänkin hän toimitti nopiasti ja tarkasti. Anni katseli häntä
oudoksuen ja paikaltaan hervahtamatta: hän oli kuin halvattu.
Lents toi sitte omansa ja Annin rukouskirjan ja haki molemmista saman
kappaleen nimeltä: Valmistus kuolemaan. Hän laski toisen kirjan Annin
eteen, ja toisesta hän luki itse, mutta pian nosti hän silmänsä
kirjasta ja sanoi: "Sinä teet oikein, kun et kirjaan katsokaan; ei
siinä seisokaan meille sopivaa mitään. Onkohan koskaan mailmassa ollut
kahta ihmistä, joitten olisi pitänyt, niinkuin meidän, eroitettuna
muista hiljaisuudessa tehdä elämänsä kahdenkertaisesti hauskaksi ja
sitä eivät ole tehneetkään, vaan yksi on vetänyt yhtä, toinen toista
kynttä, kunnes he molemmin, kuin nyt, ovat vangittuna kuoleman
esikartanossa ja heidän täytyy yhdessä kuolla. -- Hiljaa!" keskeytti
hän puhettansa äkkiä. "Etkö kuullut huutoa? Minusta oli, kuin olisin
kuullut jotain hörinää kuin kuopasta".
"Minä en kuullut mitään".
"Me emme voi tehdä valkeata", jatkoi Lents, "sillä korsteini on
tukossa, ja me tukehtuisimme. Meillä on kuitenkin, Jumalan kiitos,
spriilamppu, jonka äiti-vainajani on taloon hankkinut. Niin armas
äitini", sanoi Lents, katsoen ylös äidin kuvaan, "sinä autat meitä
kuoltuasikin. Tässä on, viritä nyt Anni, mutta pane säästäen spriitä.
Ei ole tietoa, kuinka kauan meidän täytyy täällä kestää".
Anni katseli kuin köntistynyt Lentsin toimia, ja hän oli monta kertaa
sanomaisillaan: "Oletko sinä se Lents, joka olet saamaton?" Mutta hän
piti sanat itsekseen; hän oli kuin valekuollut; ei tullut sanaakaan
suusta maalle.
"Mutta jos tännekin tunkee hiiriä", sanoi Anni, sitte kun hän oli
hiukan maistanut lämmintä maitoa.
"Sitte lyön ne täälläkin kuoliaaksi ja korjaan ne lumeen, ettei
mätähaju ole haitaksi. Minä korjaan kohta kyökin niistä puhtaaksi".
Anni katseli taas Lentsiä ihmeekseen. Onko hän muuttunut ihan toiseksi
ihmiseksi? Onko tuo se entinen hienonen, hervoton mies, joka nyt noin
rohkeasti katsoo kuolemaa silmiin?
Annin huulilla juuri oli hyväksyvä sana, mutta ei siitä tullutkaan sen
enempää.
"Näetkö, tuo riivattu korppi on purrut minua", sanoi Lents palatessaan
kyökistä verisellä kädellä, "enkä minä voi sitä saada kiini. Se on
hohko elävä, kun on lumivyörykkeen muassa sisään pyörähtänyt. Läpi
koko korsteinin on tungennut pitkä lumipatsas alas saakka. Kas vaan,
kun kello on kymmenen jo. Nyt juuri kylässä tullaan kirkosta.
Yhteen-soitettaissa me hautaantuimme lumivyörykkeen alle. Silloin
soitettiin meidän hautakellojamme".
"Mutta minun ei tee mieleni kuolla; minä olen vielä niin nuori! Ja
vielä sitte minulla on lapseni! Minä en ole ikinä tietänyt, en edes
aavistanutkaan sitä, että oltaisiin kuin kuoleman kaupalla, kun
sioittuu asumaan tämmöiseen yksinäiseen paikkaan".
"Tämä tapaturma onkin sinun isäsi syy", vastasi Lents. "Minun
vanhempani kyllä ovat kolmasti olleet lumen hädässä, kun ulkona ympäri
huonetta oli niin paljon lunta, ettei kahteen kolmeen päivään päässyt
ovesta ulos, mutta lumen alle emme koskaan ole joutuneet. Mutta nyt on
sinun isäsi hävittänyt metsän, se on hänen tekoansa; hän se on antanut
kaataa metsän, joka oli taloni turva".
"Se on oma syysi. Hän tahtoi antaa metsän sinulle".
"Se on tosi, se".
"Oi hyvä Jumala!" valitti Anni, "joska minä vaan lapseni kanssa olisin
täältä kaukana".
"Minusta sinä et ollenkaan huolikaan".
Anni ei ollut näitä sanoja kuulevinaan, hoki samaa vaan: "Oi hyvä
Jumala, minkätähden minun täytyy kuolla näin? Mitä pahaa minä olen
tehnyt?"
"Mitä sinä olet tehnyt? Vähän perästä on itse Jumala sinulle sen
sanova; minun puheistani ei se parane".
Lents oli ääneti, eikä Annikaan mitään sanonut. Annin mielestä olisi
hänen kuitenkin pitänyt sanoa jotain ihan toista, mutta ei siitä tullut
mitään.
"Oi hyvä Jumala", alkoi Lents, "tässä olemme molemmin kuoleman
kourissa, mutta mimmoinenka meidän välimme on! Pelkkää kurjuutta ja
surkeutta! Ja jos tulisimme pelastetuiksikin, on taas uusi piina ja
kidutus tiedossa. Minun vanhempani olivat kolme kertaa lumen hädässä,
ja minun äitini hankki joka talveksi sitä varten varoja runsaasti ja
meillä on aina ollut suolaa ja öljyä riittävästi. Kahta ensi kertaa en
ollenkaan muista, mutta kolmas kerta on vielä elävästi muistossani. En
ollut eläissäni ennen nähnyt isäni ja äitini suutelevan, vaikka he
kyllä sydämmellisesti ja hellästi pitivät toinen toistansa rakkaana,
mutta silloin kun isäni sanoi: Maria, tällä erää olemme yksistämme ja
eroitettuna mailmasta -- silloin minä ensi kerran näin äitini
suutelevan isää, ja näinä kolmena päivänä oli koko aikana, kuin olisi
oltu yhtä päätä paratiisissa. Aamuisin, puolipäivän aikaan ja ehtoisin
isä ja äiti yhdessä lauloivat virsikirjasta, ja jokikinen sana, jonka
toinen toiselleen sanoivat, oli niin rauhallista, niin pyhää, etten
taida sitä sanoa. Kerran äitini sanoi: Joska me saisimme kerran kuolla
näin yhdessä, näin rauhallisesti muuttaa iankaikkiseen lepoon, ja joska
minä saisin kuolla samalla hetkellä kuin sinäkin, ettei kumpikaan jäisi
toistansa suremaan. Silloin samalla kertaa se oli, kuin isäni rupesi
puhumaan sedästäkin, ja sanoi: jos nyt olisi aikani kuolla, ei minulla
olisi mailmassa ainoatakaan vihamiestä, enkä minä ole kenellekään
mitään velkaa, ainoastaan veljeni Pietari on minulle vihoissaan ja se
mieltäni pahoittaa".
Yhtäkkiä Lents lakkasi puhumasta.
Ulkoa kuului raaputusta ovelle, sieltä kuului ruikutusta ja koiran
haukkua. "Mikä siellä on? Minun täytyy mennä katsomaan, mitä se on",
sanoi Lents.
"Älä tee sitä, Herran tähden, älä mene!" huusi Anni, ja pani kätensä
hänen olkapäilleen, joka Lentsiä väristytti kuin salaman säikäys. "Älä
mene Lents. Siellä on kai kettu, joka haukkuu, ei, susi se on, niin
sudet haukkuvat. Minä olen kerran kuullut suden haukkuvan".
Ulkoa kuului raaputus ja haukkuminen karttuvan, ikäänkuin yllytettynä
äänistä sisällä.
"Ei, se ei ole mikään susi; se on koira. Hiljaa nyt, se on Poju. Oi
kummaa, se se on! Siellä missä Poju on, siellä on setäkin. Hän on myös
lumen alle hautaantunut".
"Jos hän se olisi, anna hänen olla; se veitikka ei ole parempaa
ansainnut".
"Vaimo, oletko oikein viisas? Etkö sinä nytkään voi hillitä myrkyllistä
kieltäsi?"
"Minä olen juonut itseni myrkkyä täyteen. Minulla ei ole pitkinä
päivinä muuta ollutkaan; se on ollut minun ainoa ravintoni".
Lents meni kyökkiin ja toi sieltä kirveen.
"Mitä nyt aikoot?" sanoi Anni ja piteli lasta edessään.
"Pois tieltä! Pois!" huusi Lents ja hakkasi voimainsa takaa ovea, joka
aukeni ulospäin, pirstaksi. Siellä oli todellakin Poju, joka parkuen
juoksi sisään, mutta pian se taas juoksi takasin ja rupesi tonkimaan
lumessa, yhtä mittaa haukkuen.
Lents rupesi luomaan lunta. Ei ollut pitkä aika, ennen kun tuli
pälsyjen kaistale näkyviin. Lents loi vielä varovasti, heitti kuokan ja
lapion pois ja rupesi kaivamaan käsin. Hänen täytyi viskoa lumen
huoneesen, saadaksensa enemmän tilaa. Setänsä tuli näkyviin. Hän oli
kangistunut ja niin raskas, että oli niin paljon kuin veti. Lents
kantoi hänen kamariin, riisui vaatteet hänen päältänsä ja laski hänen
sänkyyn. Siinä hän häntä hieroi siksi kun hän rupesi hengittämään.
"Missä minä olen?" vohkasi hän, "missä olen minä?"
"Minun luonani, setä".
"Kuka minun tänne on saattanut? Kuka on vaatteeni riisunut? Missä on
vaatteeni? Missä pälsyni on? Missä on liivini? Missä on avaimenikin.
Hahaa! Joko nyt olette saanut minun käsiinne?"
"Setä, olkaa rauhassa; minä haen ylös kaikki tyyni. Tässä, täss' on
pälsynne, ja tässä näin on teidän liivinne".
"Anna tänne ne! Onko avaimet taskussa? Tuossa ne tuntuu olevan. Ha,
Poju, oletko sinäkin vielä elossa?"
"On, setä, sehän on teidän pelastanutkin".
"Niin oikein; vasta tulee mieleeni. Me olemme lumihaudassa. Kuinka iso
aika siitä on? Eikö se ollut eilen?"
"Siitä on tuskin tunti kulunut", sanoi Lents.
"Eikö kuulu apua?"
"Minä en vielä kuule mitään, mutta olkaa nyt alallanne vaan. Minä menen
tuomaan teille toisesta tuvasta jotain suuhunne".
"Jätä kynttilä tänne ja tuo minulle jotakin lämmittävää".
Kun Petrovitsch oli jäänyt yksistänsä, sanoi hän itsekseen: "Se oli
oikein minulle. Kuka käski minun tänne tulla!"
Lents toi sedälle pikarillisen paloviinaa. Se näytti virvoittavan
häntä, ja silitellen koiraa, joka kyyristeli hänen edessänsä, sanoi
Petrovitsch: "Antakaa minun maata! Mikä ääni se oli? Onko täällä korppi
rääkymässä?"
"On; tänne on korppi pyörähtänyt lumen kanssa kortsteinin kautta".
"Vai niin? Antakaa minun maata rauhassa".