"Samalla tapaa, herra Pilgrim".
"Herra Lents, minä poikkesin teille, aivottuani kirkkoon".
"Enpä olisi uskonut minua niin pyhänä pidettävän".
"Herra Lents, minä tulen teidän luoksenne, en sen vuoksi, että siitä
olisi mitään hyvää, vaan sen vuoksi, että olen tahtonut tehdä
velvollisuuteni".
"Se on hauskaa, kun joka mies tekee velvollisuutensa".
"Te tiedätte, että teidän Lents'inne..."
"En tunne muuta Lents'iä kuin tämän tässä", sanoi Petrovitsch,
katsellen hyvin ajeltuja kasvojaan peilissä.
"Te tiedätte, että teidän veljenne poika on kurjassa tilassa".
"Ei, kurjuus on hänessä itse, ja se tulee siitä, kun luulee itsellänsä
olevan hyvä sydän, ja vielä hänellä on semmoisia kumppania, jotka häntä
sen tähden hyväilevät, ja jos joku muu vaan ei ole samaa mieltä, se ei
ole muuta kuin äreän ja typertyneen vanhuksen sulaa oikkua".
"Kentiesi teillä on oikein, mutta tässä ei nyt auta viisastelemiset.
Teidän Lentsinne kurja tila on suurempi kuin luulettekaan".
"Minä en olekaan sitä mitannut, kuinka suuri se on".
"Sanalla sanoen, minä pelkään, että hän tekee itsestään lopun".
"Sen hän jo on aika päiviä tehnyt. Se, joka niin tyhmästi nai, tekee
lopun itsestänsä".
"Minä en enää tiedä, mitä minä sanoisin. Minä olen odottanut kaikkea
muuta, kuin tätä. Te olette vielä enemmän ... te olette toisenlainen,
kuin olisin uskonutkaan".
"Kiitän kiitoslauseesta. Vahinko vaan, etten minä sitä taida
kunniamerkkinä ripustaa rintaani, niinkuin lauluyhteyden jäsenetkin".
Tuo leikkipuheinen Pilgrim, joka aina oli hyvällä päällä, seisoi
vanhuksen edessä saamatonna kuin taistelia miekkaisilla, jonka kädestä
säilä joka työkkäyksellä väännetään.
Tämmöinen näytäntö huvitti Petrovitschiä, ja hän pisti suuren
sokerinpalasen suuhunsa. Sitte hän sanoi valittaen: "Minun
veli-vainaajani poika on tehnyt oman vapaan tahtonsa mukaan, eikä se
olisi minulta oikein tehty jos minä riistäisin häneltä vapaan tahtonsa
hedelmät. Hän on tuhlannut elämänsä ja rahansa; minä en niitä voi
hänelle takasin palauttaa".
"Oi, herra Lents, sen te kyllä voitte! Hänen elämänsä ja hänen koko
perheensä käy vielä päinsä pelastaa. Eripuraisuus kotielämässä katoo,
kun taas on aitta täynnä ja kaikki käy puhtaasti ilman murhetta. Kun
seimi on tyhjä, häyhyy hevoset, sanotaan. Raha ei ole rauhaa, mutta se
tuo rauhaa".
"Kyllä nykyinen polvi on sukkela käyttämään toisen rahoja, mutta itse
niitä ansaita se ei huoli. Suorastaan sanoen: minä en tee Leijonan
Annin miehen hyväksi mitään, jonka täytyy rahalla ostaa vaimonsa hyviä
sanoja".
"Entäs jos teidän veljenne poika kuolee?"
"Sitte hän arvattavasti haudataan".
"Ja mitä sitte lapsista tulee?"
"Sitä ei kukaan tiedä mitä lapsista tulee".
"Onko veljenne poika tehnyt teille mitään pahaa?"
"En tiedä mikä syy hänellä olisi minulle pahaa tehdä".
"Mitenkä voitte rahanne paremmin käyttää, kuin että nyt -- -- ..."
"Kun minä joskus tarvitsen holhojaa, pyydän siksi saada teitä herra
Pilgrim".
"Herra Lents, minä huomaan, etten minä ole niin rikkiviisas kuin te".
"Siitä on minulle suuri kunnia", sanoi Petrovitsch, asettaen toisen
jalkansa toisen päälle ja heiluttaen tohveliaan.
"Minä puolestani olen tehnyt tehtäväni", sanoi Pilgrim taas.
"Ja hyvin halpaan hintaan. Pari hyvää sanaa vaan. Paljonko kokonainen
karpio semmoisia maksaa? Minäkin mielelläni niitä ostaisin".
"Tämä on ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun minä teiltä mitään
pyydän".
"Ja minä olen ensimmäisen ja viimeisen kerran teiltä mitään kieltänyt".
"Hyvästi, herra Lents!"
"Samalla tapaa, herra Pilgrim!"
Tultuansa oven suuhun kääntyi Pilgrim vielä takasin. Hänen kasvonsa
olivat punaiset ja hänen silmänsä tuikki, kun hän sanoi: "Herra Lents,
tiedättekö, mitä teette nyt?"
"Tähän saakka vielä olen aina tietänyt, mitä teen".
"Oikeastaan te ajatte minun ulos ovesta".
"Vai niin?" hyrähti Petrovitsch. Hän kuitenkin painoi silmänsä alas,
kun hän näki Pilgrimin katsannon. Siinä oli jotain; oliko se sitte halu
tapella tai itkeä? Pilgrim lisäsi: "Herra Lents, minä kärsin teiltä
kaikkea. Niin pitkältä kuin ihmisiä löytyy, jotka ovat nähneet puita ja
pensaita, joista sopii keppiä taittaa, ei löydy ketään, ei yhtään
ketään, joka rohkenisi sanoa, että Pilgrimiä saattaa rankaisematta
loukata. Te uskallatte sitä tehdä, ja arvatkaa minkätähden uskallatte?
Sen tähden, että minä kärsin sitä ystäväni tähden. Minä en, sen
pahempi, voi muuta tehdä hänen hyväksensä. Minä en sano teille pahaa
sanaa, en ainoatakaan. Te ette saata sanoa minusta: Pilgrim on
kohdellut minua raakamaisesti, ja sen vuoksi minä en huoli hänen
ystävästänsä Lentsistä. Minun ystäväni tähden otan minä hävynkin
päälleni. Kertokaa kernaasti pitkin maata mailmaa, että olette ajanut
minun ovestanne ulos".
"Siitä en itselleni kokoo suurta kunniaa".
Pilgrim hengähti syvältä, hänen huulensa vaalenivat ja sanaakaan
sanomatta hän meni pois.
Petrovitsch katseli meniän perään kuin voittosankari, semmoisilla
sävyillä kuin kettu ainakin silloin, kuin se vatsa täynnä vielä pilkan
päihin imee hieman verta jäneksen pojasta ja laskee sen sitte menemään
niin hyvin kuin se mennä jaksaa.
Suurella mielihyvällä hän sitte käveli edes takasin huoneessansa ja
levitteli yönuttunsa liepeitä. Näytti kuin mielihyvänsä häntä oikein
olisi paisuttanut. Molemmin käsin hän silitteli ruumistansa, ja se
tiesi samaa kuin: kas niin! nyt sinä taas olet Petrovitsch itse; eilen
ehtoolla sinä olit yksinkertainen narri, eikä sinulla ollut mitään
oikeutta pitämään näitä ihmisriepuja täällä pilkkanasi.
Tällä välin Pilgrim hiljakseen meni kotiinpäin, mutta tultuaan kotinsa
kohdalle kulki hän ohitse ja käveli kauas kedolle, kunnes hän vihdoin
palasi takasin. Kotona oli iso ilo häntä vastassa; hän tapasi siellä
ystävänsä pojan. Semmoista se on, kun ystävät pitävät toinen toisiaan
muistossa. Se hyvä Lents, ajatteli Pilgrim, on ihan samalla hetkellä
muistanut minua, kuin minäkin häntä. Kukaties hän sen lisäksi vielä on
arvannut senkin, että kävin Petrovitschinkin luona. Lents on lähettänyt
lapsen ikäänkuin apumiehekseni, mutta ei sekään olisi auttanut;
semmoisen miehen mieleen ei osaa puhua ihmiset eikä enkelit. Pilgrim
oli väsymätön lapsen kanssa leikkimään. Hän leikkeli ja piirusteli
kuvia hänen eteensä. Vielä hän taisi sormillaan sovitella valkoisesta
säkkikankaasta ja mustasta kaulaliinastansa ihmisen ja koiran, kuinka
ne ajoivat toinen toistansa takaa. Pikku Wilhe oli riemua täynnä, ja
Pilgrimin täytyi hänelle kertoa yhtä samaa juttua kolmeen kertaan.
Pilgrim osasikin hyvin kertoa juttuja, varsinkin eräästä
tummanruskeasta turkkilaisesta, nimeltä Kulikali, suurella nenällä,
joka osasi savua niellä. Pilgrim puki itsensä tuon turkkilaisen
Kulikalin muotoiseksi, istui laattialle levitetylle peitolle jalat
ristissä ja teki siinä kaikenlaista koirankuria. Pilgrim oli tänäpänä
varmaankin yhtä paljon lapsi, kuin hänen ristipoikansakin, ja yhdessä
syötiin Don Bastian'in kanssa. Välistä puolenpäivän täytyi Pilgrimin
kumminkin vähäksi aikaa mennä Wilhen kanssa purolle, vaikka satoikin
lunta ja vettä. Siinäkös vasta olikin jotain kaunista katsella! Purossa
uiskenteli suuria jäitä, ja jäälohkareilla istui korppia. Korppien
teki mieli kerran edes kulkea laivalla, mutta kohta kun joku
lohkare musertui, lensi ne taitavasti ylös ja asettuivat toiselle.
Heti-melkein päätä huimasi, katsellessa tämmöistä menoa ylähältäpäin.
Oli juuri kuin maa jalkojen aika liikkuisi ja puro jäineen pysyisi
liikkumatonna. Poikanen piteli peloissaan Pilgim'istä kiini. Pilgrim
veikin hänen kotiin ja teetti ristipojallensa makuusian rikkiöimäksi
istutulle sohvallensa, ja molemmin he sopivat siitä, että nuori Lents
ei enää ollenkaan menisi omaan kotiinsa. Ne sanat tunki läpi Pilgrimin
luitten ja ytimen, kun lapsi sanoi: "Isä huutaa aina niin, ja äitikin
huutaa, ja äiti sanoo, että isä on ilkeä mies".
Oi Lents parka sinun päiviäsi! Sinun täytyy aikanansa laittaa lapsesi
muille aloille, ajatteli Pilgrim.
Vettä ja lunta satoi sekaisin, niin ettei juljennut mennä ulos
huoneesta, olletikin kun lumivyöryjä kierieli katoilta ja vierumailta.
Ei tietoakaan ennenkun ehtoo tuli, vaan Lentsiä ei kuulunutkaan, ja
Pilgrim kuulteli tarkasti, kun palvelustyttö sanoi tullessaan
tavanneensa Petrovitschin tiellä, lähellä Morgenhaldea. Hän oli kysynyt
tytöltä: kenenkä se lapsi on? ja kun tyttö vastasi: se on Lentsin
Wilhe, niin Petrovitsch oli taputtanut lasta ja antanut hänelle
sokerinpalasen, ei kuitenkaan koko palasta, vaan toisen puolen hän oli
purrut pois ja pistänyt omaan suuhunsa.
Olisiko se mahdollista? Olisiko Petrovitsch todellakin pehmittynyt?
Kuka voi tuntea ihmisen ajatukset?
Kun Petrovitsch, Pilgrimin mentyä, oli kylliksensä ihaillut loistavaa
voittoansa, jonka hän oli saanut tohtorista ja Pilgrimistä, tunsi hän
olevansa hyvin tytyväinen.
Hän katseli akkunastaan noita kirkkoon meneviä ihmisjoukkoja, ja
viimeiseksi tuota yksinäistä vaimoihmistä ja yksinäistä miestä, jotka
kiiruusti sinne riensivät, ehtiäksensä vielä aikanaan.
Muutoin Petrovitschkin kävi melkein säännöllisesti kirkossa; kävipä
semmoinen puhe, että hän testamentissään oli määrännyt summan kirkon
uutisrakennukseen. Tänäpänä hän kuitenkin jäi kotiin, hänellä kun oli
kylläksi tekemistä itsensä kanssa, ja ehdottomasti hän rupesi
ajattelemaan näin: Lentsillä kuitenkin on hyviä ystäviä hädässä. Mitä
turhia! Tiesi kuinka hyviä olisivat, jos heillä olisi rahoja...
Pilgrim'illä kuitenkin saattaa olla täysi tosi, se näyttää olevan varma
asia; eihän hänestä ollut itku kaukana, mutta hän pidätti itseään ja
piti hyvänään kaikki, mitä minä sanoin, ettei hän pilaisi ystävänsä
asiaa.... Ei tiedä sentään, vaikka hänen käytöksensä olisi petollista?
Ei, se ei voi olla mahdollista; ystäviä löytyy todellakin...
Urkujen humina kuului kaukaa ja seurakunnan veisu kaikui tänne saakka,
ja nyt se lakkasi; nyt pappi on saarnassa, vaikkei yksinäinen ääni
kuulu näin kauaksi. Petrovitsch istui tuolillansa ja piti toista
kättään toisessa; oli melkein kuin joku olisi pitänyt hänelle saarnan,
ja yhtäkkiä hän nousi seisoalle ja sanoi melkein lujaa: se on hyvä,
kun näyttää ihmisille olevansa heidän mestarinsa, mutta paremmalta
kuitenkin maistuu ihmisten kunnioitus. -- Ei sentään, ei sekään suurta
maksa, -- mutta jos kerran aukaisisi ihmisten silmät, jotta he
sanoisivat: ei totta toisen kerran kukaan olisi hänestä sitä uskonut!
Se, se vasta maistuisi jommoiseltakin.
Petrovitsch ei ollut moneen vuoteen pukenut niin pikaisesti päällensä,
kuin hän nyt puki. Muutoin hänen pukeutumisensa, niinkuin ylimalkaan
kaikki, mitä hän toimitti, kävi niin vaivattomasti kuin olisi se
hauskaa työtä ajan vietoksi, mutta tänäpänä hän oli pikaa valmis.
Petrovitsch pani itse päällensä pälsytkin ja hänellä oli paraat pälsyt
koko paikkakunnalla; suottako hän oli niin ison aikaa ollut Venäjällä.
Hänen vanha emäntäpiikansa, joka muutama minuuti sitte oli nähnyt hänen
yönutussa, katseli nyt häntä suurin silmin, mutta ei uskaltanut sanoa
sanaakaan, ennen kun Petrovitsch häntä ensiksi puhuttelisi. Nojaten
kultanuppiseen keppiinsä, jonka toisessa päässä oli terävä kisko, lähti
Petrovitsch sitte kävelemään kylän kautta ja meni kuin menikin vuorta
ylöspäin. Tiellä ei näkynyt yhtäkään ihmistä, ei kukaan katsellut
akkunasta eikä kukaan ihmetellyt näkevänsä hänen olevan ulkona
tämmöisellä tavattomalla ajalla ja näin pahalla ilmalla. Ainoastansa
Poju haukunnallaan ilmoitti julki kaikille ihmisille: minun herrani
kävelee semmoista tietä, jota ei yksikään ihminen olisi uskonut! En
minäkään olisi sitä uskonut. -- Välisti se haukkui korppia, joka
aatosalla istui pensastossa miettivällä katsannolla tarkastellen kuinka
lumi suli sulamistaan, välisti se haukkui ihan itsekseen, ja jota
syvempi hanki oli, sitä korkeampia hyppyjä se, ikäänkuin kannustettuna,
teki monimutkaisilla koukkuteillään vuorta ylös ja alas. Sitte se taas
katsoi herraansa päin, kuin olisi se tahtonut sanoa: meitä molempia ei
ymmärrä yksikään ihmissielu; ainoastaan sinä ja minä, me tunnemme
toinen toisemme.
Jos nyt teen, mitä olen aikeissa tehdä, sanoi Petrovitsch itsekseen,
niin kyllä hukkaan leponi ja rauhani, mutta jos en sitä tee, en
sittekään rauhaa saa, ja parempi se on sentäänkin, että minulla on
kiitokset tiedossa. Veljeni poika on kuitenkin yksinkertainen, hyvä ja
rehellinen ihminen, aivan ihan semmoinen kuin hänen isänsäkin on ollut;
niin se on, niin.
Petrovitsch oli tullut Lentsin porstuan ovelle saakka. Ovet olivat
lukossa. Poju seisoi jo kynnyksellä, ja samassa silmänräpäyksessä kun
Petrovitsch tarttui lukkoon, hän kaatui maahan. Hän oli joutunut
kierivän lumivyöryn alle. Semmoista sitte saa palkaksensa, kun näkee
omista ihmisistä vaivaa, oli Petrovitschin ensimmäinen ajatus
kaatuessaan. Mutta pian ei ollut hänellä enää ajatuksia ollenkaan.