Ystävä hädässä.
Juuri tähän aikaan oli Pilgrim aikeissa mennä kirkkoon, mutta tiellä
kääntyi hän takasin ja käveli monta kertaa Petrovitschin huoneen
ohitse. Viimein pysähtyi hän seisomaan ovelle ja kilisti kelloa.
Petrovitsch oli ison aikaa akkunasta katsellut hänen tekoaan, ja nyt
kun kilinä kuului, sanoi Petrovitsch itsekseen: "Vai niin? Sinä aivot
tulla tänne? Mutta nyt saat miettiä, miten annan sinun mennä samaa
tietä takasin".
Petrovitsch oli tänäpänä pahalla päällä, ja niin nureissansa kuin olisi
häntä vaivannut pään särky yöllisien juominkien jälkeen, ja melkein
olikin laita niin. Hän oli tullut viekoitelluksi ahmimaan vanhoja
nuoruutensa muistoja, ja oli antanut toisen niistä päihtyä. Se häntä
harmitti, ettei hän ollut vastustanut haluansa näyttää hyvältä edes
yhden ihmisen silmissä. Hän ei tietänyt, kuinka hän vastedes kehtaisi
päivällä katsella tohtorin silmiin. Se hänen kerskauksensa, ettei hän
ollenkaan pitäisi lukua, mitä ihmiset hänestä ajattelivat, oli
kadonnut, Nyt tuli Pilgrim hyvin sopivaan aikaan, ja hänen pitää saaman
tuta koko hänen vihansa purkauksen, niin ettei häntä tänäpänä enää
haluttaisi kitarria soittaa ja viheltää ja lauleskella.