Myrskyinen yö.
Kun Lents erosi tohtorista ja käveli vuorta ylös kotiinsa, oli hän
täynnä lujaa luottamusta, hänellä kun oli kaksi turvatietä tiedossa:
joko setä, taikka tehdas.
Kun hän näki valkean pilkottavan kodistansa, sanoi hän itsekseen: Oi
Anni, sinun on paljon tuskallisempi olla kuin minun. Sinä olet
lapsuudestasi saakka oppinut uskomaan ainoastaan pahaa ihmisistä,
mutta minulle mailma näyttää kelpo hyväksi, kun vaan taas pulastani
pääsen. Minä tahdon olla apunasi, että sinullekin tuntuisi
huokeammalta.
Äkkiä, ja niinkuin tulinen nuoli lensi hänen mieleensä tämmöinen
ajatus: sinä olet tänäpänä ollut kehno mies, peräti kehno,
kaksinkertaisesti ja kolminkertaisesti kehno. Sekä voutitalokkaan
Katriinan kuin tohtorinkin luona on sinussa herännyt se syntinen
ajatus, että asiasi olisi voinut toisinkin käydä. Sinä olet johonkin
määrään luottanut omaan kuntoosi, mutta se ei suurta maksa. Sinä olet
kahden lapsen isä ja olet ollut viisi vuotta nainut mies. Herran
tähden, tänäpänä on meidän viides hääpäivämme.
Lents pysähtyi seisomaan ja sydämmensä pohjasta hän huokasi: Anni!
Armas Anni! Yhtenä päivänä minä olen monta tyhmyyttä tehnyt. Minun
vanhempani taivaassa eivät suinkaan anna anteeksi, jos samaa tekoa
vielä toistaisin. Tästä päivästä alkaen olemme, Jumalan kiitos,
viettäneet uudesti häitä.
Suuttuneena itseensä, mutta iloissaan siitä, että kaikki taas oli
kääntyvä parhain päin, astui Lents oman kynnyksensä yli. "Missä on
minun rouani?" kysyi hän, nähdessään palvelustytön istuvan tuvassa
molempien lasten kanssa.
"Hän meni levolle äsköin juuri".
"Mitä? Onko hän kipeä?"
"Ei hän ole kipua valittanut".
Lents meni Annin luo. "Hyvää iltaa Anni! Minä sanon sinulle hyvää iltaa
ja hyvää huomenta yhtaikaa, koska lähteissäni unohdin mitään sanoa.
Samassa myöskin toivotan sinulle onnea, sinulle ja minulle, koska tästä
päivästä alkaen on, jos Jumala suo, kaikki paremmaksi muuttuva".
"Kiitos kaunis!"
"Mikä sinua vaivaa? Oletko kipeä?"
"En. Olen vaan ollut väsyksissä, niin vihaisesti väsyksissä. Mutta minä
nousen paikalla ylös".
"Älä tee sitä! Ole pitkänäsi, jos se sinua virvoittaa. Minulla on hyviä
sanomia sinulle".
"Mutta minua ei haluta olla pitkänäni. Mene tupaan, minä tulen kohta".
"Kuule kuitenkin sitä ennen, mitä minulla on sanomista".
"Aikaa on meillä jäämäänkin, eikä hätä semmoinen, että se kysyisi kahta
minuutia".
Lentsin koko itseluottamus oli raukeemaisillaan. Hän kuitenkin malttui
ja meni tupaan lastensa luo. Vihdoin Annikin tuli. "Eikö sinua
haluttaisi ruoka?" kysyi hän.
"Ei minua maita. Mistä minun hattuni on tänne tullut?"
"Faller toi sen. Sinä kaiketi panit Fallerin häikistelemään hattuasi
minulle?".
"Minkätähden niin? Tuuli sen päästäni vei".
Lents nyt lyhyesti kertoi tavanneensa voutitalokkaan Katriinan. Anni
kuulteli sanaakaan sanomatta, mutta se nuoli, joka oli karkaistu
Lentsin valheesen takauksensa peruuttamisesta, sen hän piti piilossa,
valmiina aikanansa lentoon. Lents saa odottaa siksi.
Lents käski palveluspiian menemään kyökkiin, ja sitte hän, pitäen lasta
helmassaan, vilpittömästi kertoi Annille kaikki paitsi yhden ainoan
asian, ja se oli -- hänen mieleensä puikahtunut äkkinäinen ajatus
avioliittonsa pettymyksestä. Anni sanoi:
"Sinun juttusi ei ole mistään arvosta, paitsi yksi ainoa asia. Tiedätkö
mikä se on?"
"Mikä sitte?"
"Nuo kolmesataa guldenia ja kolme kruununtaaleria, jotka Maisu sinulle
tarjosi. Kaikki muu ei ole mistään kotosin".
"Minkätähden ei?"
"Sentähden ettei setäsi suinkaan sinua auta. Siitä näet nyt, että sinun
silloin, tänäpänä viisi vuotta takasin, ei olisi pitänyt laskeman häntä
niin helpolla".
"Entäs tehdas? Eikö sekään ole mistään arvosta?"
"Keitä muita vielä tehtaalaisiksi rupee?"
"En tiedä vielä muista kuin Pröbleristä, ja tosi on, että hänellä on
kekseliäs pää".
"Ha, ha! Koska oikein naurattaa! Sinä ja Pröbler, sepä somaa, oikein
somaa! Tehän olette kelpo pari. Enkö minä ole satoja kertoja sinulle
sanonut, että sinusta vielä tulee toinen Pröbler? Kuitenkin hän on
sinua parempi; hän ei ole kekseliäisyydellään saattanut vaimoa ja
lapsia kurjuuteen. Mene hornaan, sinä senkin vaprikoitsia, senkin
nahjus. Sidota itsesi Pröblerin kanssa samaan ikeesen!" kirkasi Anni ja
tempasi lapsen hänen sylistään ja lausui sitte lapselle: "Sinun isäsi
on saamaton kuin kakara, ja hänen täytyy saada imisarvi suuhunsa. Paha
vaan, ettei hänen äitinsä enää elä; hän saisi antaa hänelle puretusta.
Oi minua, minä olen vallan hukassa! Mutta sen minä sanon: sinä et rupee
tehtaalaiseksi niin kauan kuin minussa henki on; ennen minä menen
lasteni kanssa kaivoon. Mene sitte vasta tehtaalaiseksi; kentiesi sinun
sitte ottaa tuo ryytimaan mamselli, tuo pitkäsäärinen tohtorin tytär".
Lents istui köykistyneenä ja hänen hiuksensa nousivat pystyyn. Viimein
hän sanoi: "Älä huutele äitiäni. Anna hänen olla iankaikkisuuden
rauhassa".
"Annan kyllä. Minulla ei ole mitään hänen kanssaan tekemistä, eikä
minulla ole mitään muistoa häneltä".
"Mitä lajia? Eikö sinulla enää ole hänen antama vilun-ihana tallella?"
"Vielä kyllä se minulla on, se hullutus".
"Missä se on? Anna tänne se!"
Anni avasi kaapin ja näytti sen. "Jumalan kiitos, että se on vielä
tallella; se on vielä siunauksen tuova", huusi Lents.
"Päälle päätteeksi hän vielä on taikauskoinen ja mieltä vailla. Hänellä
ei enää ole muuta neuvoa, kuin turvata oljen korteen. Semmoisia he
ovat, nuo rääsy-retetit, juuri semmoisia, ja semmoisena hänkin on
juoksennellut paikasta paikkaan mitättömänä miehenä ja armointullen".
Anni puhui kiivaimmassa kiukussaan, koko ajan kääntyneenä seinää päin
ja ikään kuin puhuisi hän koko mailman kuulleen. Hänen katsantonsa oli
tunnoton, ja kun hän sen ohessa alinomaa hoki: hän, hän, juuri kuin
miehensä ei olisi huoneessa ollutkaan, -- se Lentsiä kaikkein pahimmin
loukkasi.
Lents koki malttaa mieltänsä ja sanoi: "Anni, älä puhu noin, tuolla
tapaa! Se on kuin et sinä itse puhuisi, vaan joku pirullinen henki
sinua riivaisi. Älä rytistä kultaista, se on pidettävä pyhänä".
"Ha, ha, ha!" nauroi Anni. "Se nyt vielä puuttui. Hän on päälle
päätteeksi taikauskoinenkin. Lennä pois tuuleen koko vilun-ihana, ja
samassa menköön tuo pyhä kirjoituskin".
Anni avasi akkunan; ulkona kävi raju tuuli. "Tule tuulenpuuska!" huusi
hän, "tule! Ota kaikki tyyni, vie koko roska!" Kukkanen ja kirjoitus
lensi ilmaan. Tuuli vinkui ja viuhui ja vei kirjoituksen vuoren
kaljamoille.
"Anni, mitä olet tehnyt?"
"Minä en ole niin taikauskoinen kuin sinä. Minä en ole vielä vajonnut
niin syvälle, että turvaisin taikaan".
"Se ei olekaan mikään taita. Äitini ei ole sillä tarkoittanut muuta
kuin sitä, että niin kauan kuin vaimoni pitää arvossa, mitä äitini on
antanut, on siitä oleva siunaus meille. Mutta sinusta ei mikään ole
pyhä".
"Aivan niin; sinä et ole mikään pyhä, eikä liioin äitisikään".
"Jo olen kuullut tarpeeksi, enemmän kuin tarpeeksi!" huusi Lents
sähiästi ja pusersi tuolin rikki. "Mene kohta ulos tuvasta Wilhen
kanssa. Nyt on tarpeeksi. Älä enää sano sanaakaan, taikka mä tulen
hulluksi. Hiljaa nyt! Joku tulee". --
Anni meni lapsen kanssa kamariin.
Tohtori astui sisään.
"Niinkuin arvasin on pahoin kyllä käynyt. Setä ei tee asiassa mitään,
ei yhtään mitään. Hän vaan sanoo kieltäneensä sinua menemästä naimaan,
ja on siitä syystä vastahakoinen. Minä olen koittanut parastani, mutta
turhaan. Ei paljon puuttunut, ettei hän käskenyt minua ovesta ulos".
"Oi hyvä Jumala, minun tähteni! Se on kauheinta kaikesta, että ken
minulle hyvää soisi ja minulle hyvää tahtoo tehdä, se vielä saa pahaa
palkaksensa. Antakaa se minulle anteeksi, herra tohtori hyvä! Minä en
siihen mitään voi".
"Sen tiedän aivan hyvin, ja kuinka sinä taidat noin sanoa? Minä olen
oppinut tuntemaan monta ihmistä, mutta semmoista ihmistä kuin sinun
setäsi on, en ole koskaan tavannut. Hän avasi minulle sydämmensä;
hänellä on teidän sukunne pehmeä sydän. Minä olin sitä uskoa, että
saisin hänen myöntymään ja mukaantumaan kuin lapsen, mutta niin pian
kun tulee kysymys rahasta vaan, niin -- tohtori napsautti sormillansa
-- kaikki on rauennut tyhjään. Minä luulenkin lujasti, ettei hänellä
oikeastaan olekaan muuta rahaa, kuin määrätty vuosikorkonsa jostakin
elinkorkopankista. Mutta, olkoon hän oloillansa. Minä puhun molemman
poikani kanssa. Jos sinulle ei näy soveliaaksi käydä tehtaassa,
voisitpa täällä kotona tehdasta varten pitää viisi taikka kuusi
kisälliä, niin monta kuin saatat työssä pitää".
"Älkäät puhuko niin lujaa. Minun vaimoni kuulee kamariin kaikki. Ja
niinkuin te arvasitte, kuinka setäni luona piti käymän, niin minäkin
edeltäkäsin arvasin asian täällä kotona. Semmoinen ei vaimoni ole
koskaan ollut kuin hän äsköin oli, kun puhuin tehtaasta. Vaimoni ei
kärsi sitä kuulla".
"Mieti kumminkin asiaa vielä. Eikö sinua haluta tulla kappaleen matkaa
kävelemään kanssani?"
"Ei, suokaa anteeksi, minä olen niin väsyksissä. Polveni ovat kuin
katkeemaisillaan; minä en ole saanut huoata sitte kello neljästä
aamulla. Minä en ole tottunut olemaan paljon liikkeellä, ja luulen
melkein, että minussa on joku kova taudin puhti".
"Sinun suonesi tykkii kuin kuumetautisen. Se on varsin tietty seuraus.
Pane nyt maata, niin se on ohitse. Mutta ole tästedes varoillasi. Sinä
kyllä voit pahastikin sairastua, jos et ole tyyneellä mielin, jos et
säästä voimiasi ja hoida terveyttäsi. Sano rouallesi terveisiä
minulta", lisäsi tohtori niin lujalla äänellä, että sen täytyi kuulua
kamariin, "ja sano hänelle se, että itse isää", -- tässä tohtori mieltä
mielin pidätti puhettansa -- "hänen lastensa isää täytyy hänen näin
suoja-ilmalla erinomaisen huolellisesti hoitaa ja viihdyttää kotona,
sillä paikallansa istuva kelloseppä on heikko terveydeltään. Hyvää yötä
Lents, ja makoista unta!"
Tohtori meni. Tiellä kävellessään hän monta kertaa luiskahti ja melkein
vaipui lumeen, joka kauttaaltaan vajosi ja jonka pinnalta petollinen
kivilouhikko pisti näkyviin. Hänen täytyi tarkemmin katsella tietä eikä
kävellä niin syvissä ajatuksissa, kuin hän teki. Hän mietti sitä, jota
Pilgrim hiljakkoin oli hänelle sanonut, että Lentsillä kyllä olisi,
niinkuin sanotaan, hyvät päivät, mutta kotielämä ei häntä tydyttänyt;
hän halusi onnea, iloa, sydämmellistä rakkautta -- mutta sitä hän oli
paitsi.
Lents jäi yksin istumaan tupaan. Hän oli niin väsyksissä, vaan
kuitenkaan hän ei saanut lepoa. Hän käveli edes takasin tuvassa kuin
vangittu otus häkissä. Hänellä olisi ollut tohtorille paljon
valittamista. Hän tunsi kovaa särkyä jäsenissään, ja yhtäkkiä hän
rupesi huutamaan: "Oi tämmöistä elämää! Olla kipeänä ilkeän vaimon
luona, jonka kanssa ei voi tulla toimeen! Tässä nyt olen voimatonna ja
saan pitää kaikkea hyvänä, kuulella kaikkea pahaa itsestäni. Minun
taudin puhtini ei ole muuta kuin kuria, eikä minun parahimmat ystäväni
uskalla tulla luokseni. Ennen kuin täällä virun kipeänä pahanilkisen
vaimon armoilla, -- ennen tulkoon omakätinen kuolema!"
Tuuli puhalsi valkean sammuksiin; huone tuli savua täyteen. Lents avasi
akkunan ja katseli kauan ulos. Kettinkisepällä ei näy mitään valkeeta,
hän makaa mustassa mullassa. Se joka olisi niin onnellinen, että
pääsisi kaikesta tästä kurjuudesta!
Ilma oli lämmin, merkillisen lämmin; katon räystäät tippuivat, ja tuuli
riehui ja pauhasi vuorella ja laksossa, ja ilmassa pamahteli ikäänkuin
yksi tuulenpuuska toista pakoittaisi eteenpäin. Vuorella huoneitten
takana jyskii ja jyrisee: vihuri on vihoissaan siitä, että siltä on
riistetty metsä, jossa se mieliksensä saisi vinkua, ja sen siaan se nyt
purkaa vihaansa pihan kastanjapuihin ja petäjiin, jotka rytisten ja
ratisten notkistuvat sinne tänne. Se vaan on hyvä asia, että huoneet
ovat rakennetut vanhanaikaiseen tukevaan tapaan ja vanhasta
honkapuusta, muutoin olisi vaara läsnä, että tuuli tempaisi mukaansa
huoneet ynnä kaikki, mitä niissä on. Se vasta olisi lystillistä, se!
Lents hymyili katkerasti, mutta monta kertaa hän katsoi ympärilleen
peloissaan, sillä tänäpänä nuo vanhat hirret ja orret jyskävät niin
eriskummallisesti, ikäänkuin koko tää vanha rakennus aavistaisi mitä
sisällä tapahtui. Ei olekaan, ajatteli hän itsekseen, nämät vanhat
seinät koskaan kuulleet semmoisia sanoja eikä kukaan näissä huoneissa
asuneista vielä ikinä viettänyt tämmöistä yötä tämmöisessä mielen
tilassa, ei minun isäni eikä isoisäni, eikä isoisän-isäni.
Lents meni ottamaan kirjoituskalujaan, ja tuossa hän tietämättänsä
seisoi kynttilä kädessä peilin edessä ja katseli tuijotti omia
pullistuneita silmiään. Viimein istui hän ja rupesi kirjoittamaan. Hän
keskeytti kirjoitustaan monta kertaa, pani kätensä silmille ja sitte
taas hän kirjoitti kiiruumman kautta. Hän hieraisi silmiään; niistä ei
herunut kyyneleen pisaraa: sinä olet jo vallan unohtanut itkun pois,
sinä olet jo liiaksikin mies, sanoi hän kolkosti itselleen. Hän
kirjoitti:
"Sydämmestä rakas veljeni!
Rintani on pakahtumaisillaan, kun nyt sinulle kirjoitan, mutta minun
täytyy vielä kerran puhella sinun kanssasi. Minä muistelen niitä
päiviä ja niitä kesä-öitä, joita minä kävellen vietin sinun
kanssasi, minun rakas veljeni. Minä en voi uskoa, että minä se olin;
se oli joku toinen ihminen. Jumala tietää sen ja minun äitini
taivaassa myös, etten minä ehdollani ole elämässäni ketään
loukannut, ja jos olen loukannut sinua, minun oma rakas veljeni,
anna se minulle anteeksi, minä pyydän sinua tuhannen kertaa
anteeksi: se on tapahtunut vastoin mieltäni. Ei semmoisen ihmisen,
kuin minä olen, tarvitsisi ollenkaan elää.
Ja niin se tällä haavaa onkin: minulla ei ole muuta neuvoa kuin
kuolema. Minä kyllä tiedän, että se on häpiällistä, mutta parempi on
kuolema, kuin vaivalloinen elämä. Minä olen joka päivä kuin
murhaaja. Sitä en kestä. Minä itken yöt kadoksiin, ja siitä syystä
minä itseäni ylenkatson. Minä uskallan sanoa sen, että minä olisin
ollut suora, tyyne, kelvollinen mies, jos olisin saanut kulkea omaa
suoraa tietäni. Minä en ole luotu vastakamppiin. Minä itken sitä,
kun ajattelen mimmoinenka minusta on tullut, ja kumminkin minä olen
ollut toisenlainen. Jos minä eloon jäisin, se olisi häpiäksi
lapsilleni, mutta nyt on ainoastaan kuolemani omaksi häpiäkseni.
Vuoden kuluttua se on unohdettu ja haudalleni on ruoho kasvanut.
Yhtä minä sinulta anon, luottaen hyvään sydämmeesi ja kaikkeen
hyvään, jota minulle olet osoittanut koko elinaikasi: ole kuin isä
minun turvattomille lapsilleni! Oi minun lapsi parkojani! -- Minä en
uskalla ajatuksiani jatkaa. Sen joskus luullut kelpaavani isäksi,
jonkamoista parempaa ei mailmassa. Minä en siihen kykene, en kykene
lainkaan. Se joka itsestänsä ei minua hyvänä pidä, sitä minä en voi
siihen taivuttaa, se on minun ristini, ja siitä en pääse; se on kuin
täytyisi minun kiivetä lasiseinää ylös. Minun äiti vainajallani on
ollut oikein, kun on sanonut: kaikkia saattaa kylvää ja istuttaa ja
ahkeruudella aikaan saada, mutta yhtä ei kylvämällä eikä
istuttamalla saa, vaan sen täytyy kasvaa itsestään, ja se on
hyvänsuopeus. Se, juuri se ei meillä kasva siinä maassa, jossa sen
kasvaa pitäisi.
Mene lapsinesi kylästä pois silloin, kun minä haudataan. He eivät
saa sitä katsella. Pyydä lupa papilta ja kylätuomarilta, että saisin
levätä vanhempaini ja heidän lastensa vieressä. Kaikkein heidän
lastensa on paremmin käynyt kuin minun. Minkätähden minä yksin olen
eloon jäänyt, saadakseni tänkaltaisen lopun?
Sinä olet Wilheni kummi, ja nyt pitää sinun olla hänelle isänsä
siassa. Sinä olet aina sanonut hänellä olevan kykyä kuvaantoon, pidä
nyt huolta hänestä. Ja jos sinulle on mahdollista, tee sovinto
Petrovitschin kanssa; kenties hän sentään tekee jotain lasteni
hyväksi, kun minua ei enää ole. Ja sen sanon sinulle vielä kerran --
minä en suinkaan tahdo tällä hetkellä sinua pettää valheella -- että
hän oikeastaan pitää sinusta, ja teistä voi vielä tulla hyvät
ystävät, ja hänellä on hyvä sydän, parempi kuin hän myöntää tahtoo;
sen on äiti vainajanikin satoja kertoja sanonut. Minun vaimoni ...
minä en tahdo sanoa hänestä mitään. Kun vaan lasteni käy hyvin,
puhuttakoon minusta perästäpäin mitä hyvänsä.
Minun on täytynyt kuulla ja sanoa paljon, jota en olisi uskonut
mahdolliseksi. Oi mailma sinun päiviäsi!
Minä olen vangittuna ja minun täytyy päästä vapaaksi. Minä olen
viettänyt öitä ja päiviä, jotka minusta ovat olleet yhtä pitkiä kuin
vuosikaudet. Minä olen väsynyt, kuolemaan saakka väsynyt, enkä
enempätä kestä. Jo moneen kuukauteen, kun painan silmäni kiini ja
tahtoisin nukkua, tuntuu minusta kaikki niin hirvittävältä, ja sama
on minun laita päivälläkin. Minä en enää kestä tätä mustaa unta,
minä halajan valkoista unta, ja se valkoinen uni on kuolema!
Siitä rahasta, jonka olen sinulle velkaa, olkoon kelloni, joka
minulla on taskussani, sinun omaisuutesi, ja se tykyttäköön
uskollista sydäntäsi vasten, kun minun sydämmeni ei enää tykytä.
Sitte kun minun kaluni myydään, osta sinä minun isä-vainajani viila
ja säilytä se Wilhelleni. Minä en jätä hänelle mitään periä
jälkeeni, mutta sano hänelle kumminkin aina ja usein, että hänen
isänsä ei sentään ole ollut mikään huono mies. Hänellä on myöskin
minun onneton luontoni, mutta vieroita se hänestä pois, kasvata
poika oikein lujaksi ja miehekkääksi. Ja sitte tuo pieni piiskuinen
tyttölapseni -- -- --
Minua kivistää, kivistää kipeästi se, että minun täytyy erota
elämästä; olenhan minä vielä niin nuorella iällä, mutta parempi on
erota nyt. Tohtori pitäköön murhetta siitä, ettei minua viedä
Freiburg'iin ylioppilaitten käsiin. Sano hänelle sydämmellisiä
terveisiä ja kaikille hänen omaisillensa. Hän on kyllä monta kertaa
huomannut, kuinka minun on ollut laita, mutta sitä ei kukaan tohtori
voi auttaa. Sano myös kaikille laulukumppanillemme jäähyväiset,
erinomattain Fallerille ja laulunjohtajalle. Minun sydämmestäni
rakastettu veljeni! Minulla olisi mielestäni vielä paljon sanomista,
mutta silmiäni huikaisee. Hyvää yötä nyt! Voi hyvin ja elä
hauskasti! Iäksi päiviksi,
sinun uskollinen veljesi
Lents".
Hän pani kirjeen kokoon ja kirjoitti toiselle puolelle: "Armaan veljeni
Pilgrimin omaan käteen".
Päivä koitti; Lents sammutti valkean. Kirje kädessä, ikäänkuin
viimeinen tervehdys avaralle ulkomailmalle, katseli hän ulos
akkunasta. Tuolla toisella puolella vuoria nousi aurinko. Ensiksi näkyi
vaalean keltainen raita taivaan rannalla ja sen yli ajelehtaa pitkä
tumma pilvi. Pilven ylipuolella levenee taivaan avara sinikansi, ja
koko aukea valkovaippainen maanpinta ikäänkuin värähtelee hallavassa
valossa. Tumman pilven reunalla ilmaantuu hienoinen hehkuva rusko,
sydän pysyy tummana, kunnes äkkiä -- pilvi repee heleän keltaisiin
hattaroihin. Koko taivas kellahtaa ja vähitellen käy se punaiseksi ja
ennen pitkää kaikki loistaa hellässä purppuraloisteessa. Se on se
valkeuden mailma, se kirkkaan olon mailma, joka sinulle vielä kerran
näyttäikse, ennen kun siitä iäksi eroot.
Lents pisti kirjeen taskuunsa, meni ulos ja käveli huoneittensa ympäri;
hän vaipui polviin saakka lumeen. Hän palasi takasin tupaan. Anni ei
noussut tänäpänä ylös; Lents puki itse lasten päälle ja söi einettä
heidän kanssaan. Suurimmalla hellyydellä hän heille antoi ruokaa ja
juomaa; sitte, kun huoneenkello rupesi soimaan, käski hän palveluspiian
taluttamaan pikku Wilheä kädestä ja ottamaan tytön käsivarrellensa ja
menemään Pilgrimille. Hän aikoi ensin antaa kirjeen piian käteen, mutta
otti sen taas hänen kädestään ja pisti sen salaa pikku tytön taskuun.
Hän ajatteli näin: kun lapsen vaatteet ehtoolla riisutaan, niin
kirjekin huomataan, ja silloin on kaikki jo ohitse.
"Mene Pilgrim'ille", käski Lents kerran vielä, "ja odota siellä siksi
kun minä tulen, ja jos niin, ett'en tulisi, ole siellä siksi kun
pimenee". Hän suuteli lapsiansa, sitte kääntyi hän poispäin ja nojasi
päänsä pöytää vasten. Näin hän lepäsi ison aikaa. Huoneessa ei kuulunut
hiiren hivahdusta. Ulkona kuului soitettavan yhteen; Lents nosti
päätänsä ja kuulteli siksi kun kellot lakkasivat soimasta. Sitte hän
pani ovet telkeen ja palasi tupaan takasin. Tämän tehtyä hän huusi
surkeasti: Herra Jumala, anna minulle tämä tekoni anteeksi, mutta sen
täytyy tapahtua! -- -- Hän vaipui alas polvilleen, ja olisi mielellänsä
rukoillut, jos hän olisi saanut rukoilluksi. Osasihan Annikin usein
rukoilla, Anni niin -- mutta tuskin oli rukouksen viimeinen sana käynyt
hänen huuliltansa, jo taas oli tora ja kina ja herjaus ja pilkkasanat
valmiina suussa. Hän, Anni on rikkonut kaikkea vastaan mitä taivaassa
ja maan päällä on... Hän tehköön kanssani seuraa... Ei, hän jääköön
eloon. Mutta hänen silmäinsä edessä loppuni tapahtukoon, hänen täytyy
omin silmin nähdä, mitä hän on saanut aikaan...
Hän peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, sitte hän puristaen nyrkkiänsä
karasi kamariin aikomuksella murhata itseään Annin nähden. Hän veti
sängyn uutimet auki -- ja kuuli pikku tytön, joka oli puikahtanut
istumaan äidin viereen sänkyyn, huutavan häntä vastaan: kukkuu! kukkuu!
Lents kävi kuin hengettömäksi ja vaipui alas sängyn viereen. Nyt
samassa -- nyt kuuluu jyrinä -- maa aukaisee kitansa ja nielee kaikki
-- -- on kuin ukkonen jyrisisi maan alla -- maan yli ilmassa -- -- se
iskee kaikella voimalla rakennukseen -- -- yhtäkkiä päivänen muuttuu
yöksi, synkiäksi yöksi.
"Jumalan tähden, mitä tämä on?" huusi Anni. Lents nousi seisoalleen:
"Minä en tiedä, en tiedä, mitä on tapahtunut". Anni itkee ja huutaa,
lapsi itkee ja huutaa, ja Lents huutaa: "Herra Jumala, mitä tämä on?"
Kaikin he ovat kuin pyörryksissä, Lents meni aukaisemaan akkunaa, mutta
se ei aukene. Hän haparoitsee tupaan, mutta sielläkin on pilkkosen
pimeä. Lents kompastuu tuoliin, haparoitsee takasin kamariin ja huutaa:
"Anni, me olemme haudatut, me olemme lumeen haudatut!" Molemmat eivät
saa sanotuksi sanaakaan, lapsi yksin huutaa kovasti, ja kanat vajassaan
kaakottavat surkiasti, juuri kuin näätä olisi käynyt heidän kimppuunsa;
sitte on kaikki niin hiljaista kuin haudassa.