Anninkin sydän heltyy, mutta paatuu taas.
Sillä aikaa kun Lents tuskistuneena kulki paikasta paikkaan
mäkikylissä, sai Anni kotona vieraita. Hän oli jäänyt yksin kotiin, ja
vielä yksinäisemmältä tuntui, kuin Lents ei ollut jättänyt hyvästikään.
Sanomatta sanaakaan ja huulet tukittuna oli hän koton lähtenyt. Vaikka
Anni kyllä koki itseään lohduttaa ja ajatteli: mitä turhia! sanon pari
sanaa, niin on kaikki hyvin taas, kuitenkin häntä tänäpäivänä rasitti
tavaton levottomuus, ja hänen poskensa polttivat. Hän ei ollut tottunut
päätänsä vaivaamaan ajatuksilla; hän oli kaiken ikänsä elänyt hälinässä
ja huvissa eikä oikeastansa koskaan hiljaisuudessa itsekseen miettinyt
mitään. Mutta nyt hän ei päässyt omia ajatuksiansa pakoon, vaikka hän
olisi ruvennut mihin askareesen hyvänsä, taikka kävellyt edes takasin
huoneissa. Oli kuin jokin olisi häntä vainonnut, jokin, joka tavan
takaa nyki häntä hameesen ja kuiskasi hiljaa: kuule minua.
Hän oli saanut pikku tytön nukkumaan; pikku Wilhe istui palveluspiian
tykönä nyhtien lankaa, jota piika oli kehrännyt, ja nyt kun lapsi
makasi, tuntui Annista kuin joku pidättäisi häntä tuolissa, jossa hän
istui, eikä laskisi häntä nousemaan, ja oli kuin ääni hänelle
kuiskaisi: Anni, mikä sinusta on tullutkaan? Se kaunis, hauskuttava,
rakastettu ja kiitetty Leijonan Anni istuu nyt täällä hämärässä
kamarissa, autiossa talossa, säästäen syöden ja murhetta nähden. Minä
kyllä tekisin, vaikka mitä hyvänsä, kun minua vaan talossa
kunnioitettaisiin. Mutta kaikki, mitä minä teen, ja kaikki, mitä minä
sanon, on vastoin hänen mieltänsä. Ja mitä pahaa minä olen hänelle
tehnyt sitte? Enkö ole ollut säästäväinen ja ahkera, ja enkö minä
mielelläni tekisi vielä enemmänkin työtä? Mutta täällä ylängöllä ollaan
kuin haudassa...
Nämä ajatukset tempoivat Annin ylös; hän seisoi pystysuorana vapisten.
Hänen mieleensä muistui unensa mennyt yönä: hän ei tällä kertaa nähnyt
unta huviajoista eikä hauskoista ravintolan vieraista; hän oli ollut
seisovinaan oman auenneen hautansa partaalla. -- Omin silmin hän oli
sitä katsellut, vielä nähnyt senkin, kuinka luodusta mullasta pieniä
kokkareita kieri alas hautaan. Hui, voi! huusi hän nyt lujaa ja seisoi
ison aikaa kuin halvattuna.
Vihdoin hän virkistyi ja sanoi itselleen: minä en tahdo vielä kuolla,
minä en vielä ole oikein elänytkään, en kototalossa, enkä täällä.
Hän itki, syvästi surkutellen itseään, ja hänen ajatuksensa juoksi
menneisin aikoihin. Hän oli ajatellut saavansa elää hauskasti,
rakastetun miehen kanssa hiljaista elämää, tietämättä koko mailmasta
mitään, hän kun oli jo kyllästynyt ravintolan oloihin, ja nyt häntä
ahdisti semmoinen pelko, vaikkei hän ollut siitä oikein selvillä, että
koko tämä kerskailtu elämä seisoo horjuvilla jaloilla. Hänen miehensä
vika se tykkänään on, että häntä taas haluttaa ulos toimekkaampiin
oloihin käyttämään täällä viruvia voimiansa. Hänen miehensä on ihan
kuin soittovärkki: se soittaa soitettavansa, muttei ole muusta soitosta
minään. --
Kesken valitustaan hänen täytyi nauraa tätä vertaustansa.
Yhä edelleen ajatuksensa juoksivat: hyvin mielellänsä hän tahtoisi olla
alammainen semmoiselle miehelle, joka mailmalle näyttää olevansa
mestari, vaan ei tuommoiselle nastojen nyppiälle.
Hänen rintansa tykytti: mutta olethan sinä kuitenkin tietänyt, mikä
mies hän on, ja mimmoinenka. -- Olen -- vastasi hän -- mutta en ole
tietänyt häntä semmoiseksi, en semmoiseksi.
Mutta eikö hänellä ole hellä sydän?
On, kaikkia muita ihmisiä, paitsi minua kohtaan. Ei ole kukaan elänyt
hänen kanssaan yhdessä, eikä kukaan uskoisi, kuinka oikullinen hän on
ja kuinka pirullisen riivatuksi hän taitaa tulla. Se semmoinen elämä ei
käy päinsä; ei auta enää nastateitä eteenpäin pyrkiä; tästä täytyy
tulla toinen elämä.
Muutos koti-elämässä oli Annin palavin halu, ja se hänen mielessään
alinomaa hehkui. Hän tahtoi käyttää uhkuvia voimiansa ravintolan
emäntänä, kaikkein etsityimpänä emäntänä sekä likeltä, että kaukaa, ja
sitte kun hänelläkin oli täysi työ, kun hänkin voi omasta kohden jotain
ansaita ja elää muitten ihmisten keskuudessa, silloin vasta alkaa
rauhan hetket ja hyvät ajat.
Anni meni tupaan ja katseli itseään peilissä ja puki siististi
päällensä. Hän ei saanut olluksi huolimattomasti vaatetettuna;
tohvelissa hän ei ollenkaan askaroinnut, sitä vastoin kuin Lents
monesti yhdestä sunnuntaista toiseen ei vetänyt saappaita jalkaansa.
Kun hän nyt näin itseään siistiksi puki ja isosta ajasta taas pani
päänsä kolmikertaiseen paksuun palmikkokruunuun, oli kuin hänen ynseä
muotonsa sanoisi: minä olen Leijonan Anni enkä minä tahdo huoliini
nääntyä; minä levitän siipeni täyteen lentoon, ja hänen täytyy seurata,
täytyy. Olenhan minä ohjannut meidän kahta väkevintä parihevostakin.
Hän maiskasi suullansa ja ojensi oikean kätensä korkealle, ikäänkuin
hän paraikaa olisi ajellut lystiä hevosparilla.
"Onko rouva kotona?" kuului kysyttävän ulkona.
"On".
Ovelle naputettiin, ja Annin silmät suurenivat, kun pastori astui
sisään.
"Terve tuloa, herra pastori", sanoi Anni niiaten. "Te olette tulleet
minua tervehtimään ettekä minun miestäni?"
"Sinua, niin. Minä kyllä tiesin, että miehesi oli lähtenyt matkalle,
mutta minä en ole sinua enää nähnyt kylässä sitte vanhempaisi
vastoinkäymisen, ja minä ajattelin itsekseni: ehkä kentiesi taidan olla
sinulle joksikin avuksi yksinäisissä ajatuksissasi".
Anni hengitti vapaammin. Hän oli ensin ollut siinä luulossa, että Lents
olisi lähettänyt pastorin tänne, taikka pastori itsepasillaan tullut
hänen miehensä puolesta puhumaan hänen kanssansa.
Anni valitti nyt vanhempainsa kovaa onnea ja sanoi pelkäävänsä, ettei
äiti kauankaan eläisi tämän kohtauksen jälkeen.
Pastori puhui hänelle sydämmellisellä tavalla, ettei Jumalan kanssa
auta napista siitä, mitä kerran tapahtunut on, oli se sitte ansaittua,
tai ansaitsematonta, eikä sen tähden vihoissaan ja äkeissään vieroittaa
itseänsä maailmasta. Hän muistutti siitä, mitä hän vihkiäisissä oli
sanonut avioparin yhteisestä kunniasta, ja hyvänsuopeasti lisäsi hän,
että Leijonan isäntä oli ainoastansa erehtynyt laskuissaan, tosin kyllä
pahasti, mutta kuitenkin syyttömästi.
"Minä en ole unohtanut sitäkään", sanoi pastori, vähän tauottuansa,
"että tämä päivä on viides hääpäiväsi, ja tänään minua halutti sanoa
sinulle hyvää huomenta".
Anni kiitti, nöyrästi hymyillen -- mutta sydäntänsä pisti se, että
Lents oli lähtenyt sanomatta hyvää huomentakaan. Tottuneella
puheliaisuudellaan hän sitte sanoi kuinka hyvää se hänelle teki, että
pastori häntä näin kunnioitti; hän puhui paljon hänen hyvyydestään ja
kuinka koko kylän väen pitäisi rukoileman Jumalaa suomaan hänelle
pitkää ikää.
Nähtävästi Annin aikomus oli makoisella puheella pidättää pastoria
sekaantumasta heidän perhe-elämäänsä; hän ei tahtonut, että pastori
millään muotoa olisi ryhtynyt heidän riitansa välitykseen. Hän pani
huulensa suippuun samalla itseluottamuksella kuin postiljooni Gregori
teki asettaissaan torvea huulillensa, puhaltaakseen vanhaa, hyvin
opittua soittoansa.
Pastori huomasi sen hyvin. Hän alkoi kiittämään Annia -- jota Anni
todella ansaitsikin -- siitä, että hän aina oli ilomielinen ja
järjestystä rakastava sekä kaiken kujeellisuutensa ohella kuitenkin
aina elänyt siveästi ja vanhempainsa kodissa pitänyt kaikesta vaarin.
"Minä en ole enää tottunut kiitosta kuulemaan", vastasi Anni, "minä en
enää tiedä mitään siitä, että olen joskus maailmassa ollut jostakin
arvosta ja että vieläkin olen jotain olevinani".
Pastori nyykytti päätänsä, nyykytti tuskin nähtävästi; luja väkä oli
vastassa. Vaan samoinkuin lääkäri voittaa sairaan luottamuksen, kun
sanoo: se ja se paikka on kipeä, siinä pistää, siinä ahdistaa, siinä
polttaa -- sairas nostaa silmänsä iloisesti ylös: niin oikein, tuohan
tietää kaikki ja tuo se auttaa taitaa -- samoin tiesi pastorikin kertoa
Annin sielun taudin, ikäänkuin hän itse olisi samaa kokenut, ja hän
lopetti näillä sanoilla: "Sinä olet kaiketikin monesti nähnyt verta
juoksevan, josko olet itse, taikka on joku muu saanut haavan iskusta,
tai loukkauksesta, taikka lyömästä. Tuo tumma, juosnut veri saa
vähitellen kaikki taivaankaaren seitsemät värit, ja samoin on
ihmissielunkin laita: sen saama solvaus tai herjaus tulee juosneesen
vereen, jossa niinikään läikkyy sen seitsemät värit: viha, ylenkatse,
kiukku, surku itseänsä kohtaan ja katumus pikaisuudesta, halu
vahingoittaa muita ja taas yhtäläinen halu jättää kaikki kalmettumaan".
Nyt oli kuin olisi Anni ottanut oman sydämmen käteensä ja elävästi
näyttänyt, kuinka se oli survottu rikki, kuinka rahnaantunut, kuinka
särkynyt, ja tuo nastojen nyppiä, tuo tyhjäntoimittaja sai nyt mittansa
täyteen. Anni lopetti sanoilla: "Herra pastori, auttakaa te!"
"Sen teenkin, mutta vielä täytyy jonkun toisenkin olla apumieheni, ja
se olet sinä itse. Sinun ei kuitenkaan tarvitse peräti muuttua toiseksi
ihmiseksi. Jos sinun täytyisi tehdä se, olisi se surullista. Minä olen
tarpeeksi vanha tietämään, kuinka vaikea semmoinen muutos on, vaikka se
on huokeasti sanottu. Sinun ei tarvitse muuta kuin parantaa itseäsi, ei
muuta kuin riisua pois se, joka sinuun on vieraantunut, sillä
alkuhamaan sinä olet hyväluonteinen, vaikka sinä olet tuon unohtanut
mieltä mielin ja pitänyt sitä pilkkana, ylpeillen liukkaasta
kielestäsi. Heitä kopeutesi pois ja vallanhimosi. Ellei avioliitto ole
sydämellistä sopua, se on paljasta toinen toisensa kalvamista".
Pieniläntä pastori muuttui yhtä haavaa suureksi; hänen äänensä oli
voimakkaampi, kun hän nyt Annin mieleen johdatti hänen sydämmensä
tylyyden Maisua kohtaan ynnä hänen kopeuttansa. Anni kuulteli ja
katseli säkenöitsevin silmin, ja hän tarttui kiini kuin saaliisen, kun
pastori mainitsi hänen rikoksestansa Maisua kohtaan.
Tämä on kylä kaunista kuulella! Hän se on siis, tuo salavehkeinen
vanhapiika, tuo ulkokullattu, joka on ärsyttänyt kaikki ihmiset häntä
vastaan; papinkin ja kaikki ihmiset hän on yllyttänyt. Eikä mikään
kissa halukkaammin pureskele hiirtä, kuin Anni nyt panetteli ja
sadatteli Maisua: "Jos minä nyt vaan saisin hänen kiini", kirskui Anni
ehtimän kautta.
Pastori antoi Annin riehua loppuun ja sanoi sitte: "Sinä kyllä olet
Maisulle osoittanut olevasi paha, mutta sittekin on, kuin olen sanonut,
että sinä et ole niin paha, sinä et ylimalkaan ole ollenkaan paha".
Nyt Anni itkusilmin valitti käyneensä niin peräti toisenlaiseksi, hän
oli muuttunut niin kiukkupäiseksi, vaikkei semmoinen kuulunut hänen
luontoonsa lainkaan, ja syynä tähän kaikkeen oli se, ettei hän mitään
ansainnut eikä mitään ansaituksi saanut, eikä hän ollut luotu pitämään
vähäpätöisen kellosepän taloutta pystyssä, hän joka syntyänsä oli
ravintolan emäntä, ja jos pastori vaan auttaisi häntä pääsemään
ravintolan emännäksi, oli hänen luja lupauksensa, ettei ikinä enää
hänessä havaittaisi mitään vihaa taikka pahan rahtuakaan.
Pastori myönsi, että hän oikeastaan oli syntynyt ravintolan emännäksi
-- Anni suuteli kiitollisuudesta pastorin käsiä -- ja pastori lupasi
puolestansa tehdä, mitä taisi auttaaksensa häntä saamaan ravintolaa,
mutta manasi ja rukoili häntä sen ohella olla odottamatta minkäänlaista
muutostaan ulkoa. "Sinä et ole vielä kurjuudesta tai onnettomuudesta
nöyristynyt tarpeeksi. Sinun kopeutesi on sinun syntisi ja sinun omasi
ja omaisiesi onnettomuus. Suokoon Jumala, ettei joku todellinen
onnettomuus vasta sinua käännä miehesi ja lastesi puoleen".
Anni oli istunut vastapäätä peiliä, kuitenkaan huomaamatta sitä ennen
kuin nyt, kun hän näki kasvonsa peilissä, ja hänen mielestänsä oli kuin
hämmähäkin seitti peittäisi hänen kasvojansa ja hän pyhkäsi sitä monta
kertaa kädellään pois.
Pastorin piti lähtemän, mutta Anni pyysi häntä kuitenkin vielä jäämään;
hän voisi paremmin ajatella, kun pastori oli läsnä, jos pastori vaan
tekisi niin hyvin ja viipyisi vähän aikaa vielä.
Molemmin he sitte istuivat ison aikaa ääneti. Ei kuulunut muuta kuin
kellojen napsutus. Annin huulet kyllä liikkuivat, mutta hän ei saanut
sanankaan maalle.
Kun pastori vihdoin meni, suuteli Anni innokkaasti hänen käsiänsä ja
pastori sanoi: "Jos luulet itsesi otolliseksi vieraaksi ja jos olet
vilpittömästi kääntynyt, mutta aivan vilpittömästi, muista se, niin
tule sitte huomenna Herran ehtoolliselle. Jumalan haltuun!"
Anni tahtoi kohteliaasti tehdä pastorille seuraa, mutta hän sanoi: "Ei
nyt kysytä kohteliaisuutta, vaan ennen kaikkea tee itsesi hyväksi,
nöyrytä itsesi. Tuomitkaa itse, ett'ette tuomituiksi tulisi, sanon
apostoli Paavali. Ole oma tuomarisi, malta mielesi. Totuta itsesi
istumaan alallasi ja miettimään omaa itseäsi".
Pastori meni, ja Anni jäi istumaan kuin pannaan pantu. Hänen tapansa ei
ollut istua alallansa taikka joutilaana, ja sentähden se tuntui hänestä
vaikealta, mutta nyt hän otti sen pakon päällensä, ja eräs pastorin
lausuma oli yhtäpäätä hänen mielessään. Pastori oli sanonut: "Sinulla
on usein kelpo hyviä ajatuksia, katuvaisen ajatuksia, mutta sinä saat
niitä vaan kuin vieraisiin, pitämään seuraa pikkuiseksi aikaa, ja sitte
ne katoovat näkymättömiin kuulumattomiin. Sinä asetat taas paikallensa
tuolin, pyhkäiset pöydän ja -- sitte on kuin ei olisi ketään
vieraisilla ollut".
Näitä sanoja Anni nyt mietti ja -- huomasi ne tosiksi.
Anni taisi olla ankara itseänsäkin kohtaan, eikä ainoasti muita
kohtaan. Hän kysyi itseltään: minkätähden sinä oletkin asettanut
elämäsi näin?
Lapsi heräsi ja itki. Äkkiä lensi Annin päähän tämmöinen ajatus:
Pastorilla ei olekaan lapsia: hänen kyllä kelpaa käskeä minut istumaan
rauhassa, vaan minä en sitä saa; minun täytyy rauhoittaa lastani.
Anni nosti lapsen ylös vuoteelta ja hyväili sitä enemmän kuin
milloinkaan ennen. Auttoihan lapsikin häntä karkoittamaan näitä
ajatuksia yksinäisyydessä.
Lasta unetti vielä, ja yhtäkkiä Annin mieleen muistui laulu, jonka
Lents hänen ensimmäisellä käynnillänsä Morgenhaldessa oli laulanut, ja
nyt Anni rupesi laulamaan: "Rakkaus on hieno kukka". Lapsi nukkui
jälleen; Anni piti sitä hiljaisesti helmassaan, jatkaen laulua, ja
itselleen hän teki tämän kysymyksen: "Ketä sinä olet päivinäsi
rakastanut? Ketä sinä nyt rakastat?... Sinä olet tahtonut tulla
naiduksi ravintolan pojan kanssa ja taiteilian kanssa, sinä olisit
mielelläsi tahtonut olla uljas rouva, mutta sinä et ole rakastanut,
oikein sydämmesi pobjasta rakastanut vielä ketään. Entäs sinun
miestäsi? Sinä olet huollut hänelle sen tähden, että yksi tohtorin
tyttäristäkin olisi hänelle huollut, ja sen tähden että sinä tahdoit
pikaa päästä kotoa pois ja senkin tähden, että hän oli hyväsydämminen,
kaikkein mieluinen mies..."
Lapsi helmassa vavahti unissaan, ja se peljästytti Annia. Lapsi kyllä
taas nukkui levollisesti, mutta Annia kamotti, kun hän oli näin
yksistänsä ajatuksissaan. Sehän on juuri kuin keskellä päivää
kurkistelisi aaveita joka nurkassa. Jos nyt olisi täällä joku, joka
minua huvittaisi. Niin, niin, tule Lents! Tule kotiin, tule! ja jos
sinä vaan olet hyvä, on kaikki hyvin. Ei yhdenkään papin, eikä
kenenkään tarvitse tulla meille avuksi, meissä on itsessämme apu:
kaikki onkin jo autettu; minä pidän sinua rakkaana...
Nyt oli puolipäivän aika, ja aurinko paistoi lämpimästi. Anni kääri
heränneen lapsen ympäri riittävän tarpeeksi vaatteita ja vei hänen ulos
huoneen edustalle. Kentiesi Lents jo pikaa palaa kotiin, ja sitte minä
häntä hellästi tervehdän, huudan hänelle hyvää huomenta, jota hän
unohti minulle sanoa, ja sanon hänelle, että kaikki välimme on hyvin.
Nyt on juuri se hetki, jolloin me viisi vuotta takasin vihittiin, ja
nyt vietämme häitä uudestaan.
Tuolla näkyy mies tulevan vuorta ylöspäin, mutta ei vielä voi eroittaa,
kuka se on. Anni sanoo lapselle: "Huuda isää!"