Petrovitschin sydän pehmentyy, mutta paatuu taas.
"Minä tiedän, mitä asiaa teillä on", sanoi Petrovitsch sisään astuvalle
tohtorille, "mutta istukaa alas". Hän nosti tohtorille tuolin likelle
kakluunia, jossa paraikaa paloi iloinen valkia.
"No, mitä asiaa minulla on sitte, herra profeetta?" kysyi tohtori niin
leikillisesti kuin suinkin taisi.
"Rahaa te haette, rahaa veljeni pojalle".
"Te olette vaan puoleksi profeetta; minä haen myös kernoa sydäntä".
"Raha, raha on kuitenkin pääasia, mutta minä sanon lyhyesti ja ilman
mutkia: minä en ole niitä miehiä, jotka armeliaasti auttavat juopunutta
ojasta ylös, ja vaikka hän vielä olisi taittanut jalkansakin, se on
hänen oma syynsä. Yhden minä sanon teille, koska te olette yksi niistä
harvoista, joita minä kunnioitan".
"Kiitän kunniasta; mutta kunnon lääkärin asia on parantaa ei
ainoastansa ansaittuja, vaan ansaitsemattomiakin vammoja".
"Te kyllä olette tohtori, mutta kuitenkin olette sairas, niinkuin koko
paikkakuntamme, niinkuin koko sukukuntamme nykyjään on".
Ihmeekseen sanoi tohtori oppivansa tuntemaan Petrovitschiä muuksi
mieheksi; hän kun tähän saakka oli luullut Petrovitschin halveksivan
ihmisiä sentähden, ettei hän viitsinyt itseään vaivata, huomasi nyt
hänen sitä tekevän mieltä mielin.
"Haluttaako teitä istumaan luonani hetken aikaa? Tänäpänä on minun
seitsemäskymmenes syntymäpäiväni?"
"Toivotan onnea".
"Kiitoksia!"
Petrovitsch lähetti palveluspiikansa Ibrahimin luo sanomaan, että hän
vasta tunnin takaa tulisi korttisille, ja sitte hän istui tohtorin
viereen ja sanoi: "Minä olen tänäpänä semmoisella päällä, että vaikka
purkaisin sydämmeni. Minä en ollenkaan pidä väliä, mitä ihmiset minusta
ajattelevat; yhtä vähän tämä puu, jonka panen pesään, välittää, ken sen
palamaan heittää".
"Erinomaisen hauskaa olisi kuulla, jos teitä haluttaisi minulle kertoa,
kuinka teistä on paisunut niin lujaa visaa".
Petrovitsch naurahti, ja vaikka tohtori tiesi Lentsin kipeästi
odottavan, hän kuitenkin toivoi saavansa äreän vanhuksen taivutettua,
tultuansa hänet tarkemmin tuntemaan. Tohtorin tarkoitus oli se, että
Petrovitsch lainaisi vissin rahasumman, jotta Lents oitis tulisi
tehtaan osakkaaksi.
"Te ette vielä olleet kahdeksan vanha", alkoi Petrovitsch, "kun minä
matkustin ulkomaille, ettekä siis minusta paljon tietäneet".
"Kyllä sentään paljon puhuttiin yhtä ja toista teidän kujeistanne".
"Minun kutunpaimen-ajoiltani, eikö niin? Oikein, ja se aika kuuluukin
elämäni pääkohtiin. Minä olen oleskellut ulkomailla neljäkymmentä ja
kaksi vuotta, sekä merillä että mailla, joka kuumassa ja kylmässä
ilmanalassa, jota vaan ihminen ja koira sietää voi, ja tuo koiran-nimi
on minua vaivannutkin kuin koira, ja se on ollut omaa tyhmyyttäni,
etten sille antanut potkausta iäksi päiväksi.
"Meitä oli kolme veljestä, vaan ei ainoatakaan sisarta. Meidän isämme
oli ylpeä siitä, että me niin kauniisti kasvoimme, mutta siihen aikaan
ei lapsia hyväilty niin, kuin tähän aikaan, ja parempi se olikin, sillä
se teki mietteliääksi, ja yksi ainoa sana, oli se sitte hyvä tai paha,
vaikutti enemmän kuin sata nyt. Veljeni Lorents, jota tavallisesti
sanottiin Lentsiksi sukunimemme mukaan, nykyisen Lentsin isä, oli
meistä vanhin, minä olin nuorin, ja keskimmäinen meistä, nimeltä
Matti, oli ihmeen kaunis mies. Hänen vei se suuri ihmisteurastaja
Napoleon mukaansa, ja sillä tiellä hän kuoli Spaniassa. Samalla
tappotantereella, jossa hän kaatui, minä olen käynyt. Siinä seisoo
korkea vuori, ja siellä vuoren juurella sanotaan lepäämän pelkkiä
sotamiehiä, ja niitten joukosta on mahdoton veljeänsä löytää. Mutta
minkätähden minä tätä mainitsen? -- Ei aikaakaan sen jälkeen kuin
meidän Mattimme tuli sotamieheksi, matkusti veljeni Lorents vieraille
maille, Schweitsiin, ainoastansa neljäs-osa vuodeksi, ja otti minun
mukaansa. Kuka olikaan onnellisempi kuin minä? Minun veljeni oli
luonteeltaan tyyne, varovainen mies, ei taida sanoa muuta. Hän oli aina
kuin hyvin käypä kello, säännöllinen sekä sen ohessa ankara, hirmuisen
ankara. Minä taas olin hurjapää-poika, vallaton, en kelvannut
mihinkään, eikä minulla ollut lainkaan kykyä istumaan työpöydän takana.
Mitäs teki veljeni nyt? Hän vei minun, kohta kynttilänpäivän jälkeen,
poikamarkkinoille Santta Gallen'iin. Siellä pidettiin vielä siihen
aikaan joka vuosi poikamarkkinoita, joille nuo isoset Schweitsin
talonpojat tulivat hakemaan paimenpoikia Schwabenista.
"Kun minä nyt näin veljeni kanssa seisoin markkinatorilla, tuli
luoksemme pöyhkeä Appenzelliläinen, seisahtui jalat leveellään meidän
eteemme ja kysyi veljeltäni: 'mitä poikanulikka maksaa?'"
"Minä vastasin rohkeasti 'hinta on kokonainen syli Schweitsiläistä
järkeä, kuusi jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea'.
"Tuo paksu Appenzelliläinen veti suunsa nauruun ja sanoi veljelleni
'Poikahakkeli ei ole tyhmä; minä miellyn häneen'. -- Minä vastasin
miehen kaikkiin kysymyksiin niin hyvin kuin vaan taisin.
"Veljeni ja Appenzellin mies sopivat pian kaupasta, ja hyvästi
jättäissäni sain veljeltäni tämän ainoan opin: 'Jos sinä vaan ennen
talvea tulet kotiin, saat selkääsi'.
"Sitte minä koko suven olin kutunpaimenena. Se oli oikeastaan lystiä
elämää, ja minä vietin aikaani laulaen vahvasti, mutta monta kertaa
minusta oli kuin olisi taivaasta huudettu minulle: mitä poikanulikka
maksaa? Mielestäni minä olin myyty kuin Jooseppi Egyptiin; veljeni myi
minun, niinkuin hänkin myytiin, mutta tiesi, tulisiko minusta kuningas.
"Talveksi palasin kotiini, mutta kotona minun ei ollut hyvä olla, eikä
minustakaan mitään hyvää ollut. Kevään tullessa sanoin isälleni:
antakaa minulle kelloja sadan guldenin arvosta, minä lähden
kaupparetkelle. Siihen veljeni Lorents sanoi: sata korvapuustia sinä
saatat saada. Veljeni oli silloin jo vastaan ottanut koko verstaan ja
talouden, isäni oli sairas, ja äitini ei uskaltanut sanaakaan sanoa.
Siihen aikaan ei vaimoihmisiä vielä pidetty niin suuressa arvossa kuin
nyt, ja minä olen sitä mieltä, että heidän sen ohessa oli paljon
parempi olin, niinkuin heidän miestensäkin. Minä laitoin sitte niin,
että eräs kellokauppias otti minun kanssaan, ja minä kannoin hänen
kellojansa. Minun täytyi kantaa kelloja, selkä melkein väärässä, ja
sääliväisyyden siaan sain nähdä nälkää enkä voinut kiusaajastani
erkaantua. Minä olin pingoitettuna pahemmissa hihnoissa kuin hevonen,
ja kuitenkin sen voimia koitetaan säästää, jos se vaan on vähässäkin
hinnassa. Minä ajattelin monta kertaa ruveta varkaisiin ja sitte mennä
karkuun, mutta rangaistukseksi näistä ilkeistä ajatuksista päätin
edelleen pysyä kiusaajani luona. Eikä se minulle miksikään vahingoksi
ollutkaan; minä olen pysynyt raittiina ja rehellisenä. -- Yhtä minun
pitää tällä kohtaa oitis kertoman, koska ma siitä vielä edespäinkin
tulen puhumaan ja se tapaus on antanut minulle paljon miettimistä.
Spaniassa minä satuin yhteen Anton Strieglerin kanssa. Me olimme
eräässä suuressa kylässä, kolme saksan penikulmaa Valenciasta. Oli
kaunis suvinen sydänpäivä. Me istuimme posadan edustalla -- siksi
ravintolaa kutsutaan Spaniassa -- ja juttelimme yhtä ja toista. Silloin
kulkee eräs kaunis nuorukainen ohitse, kuultelee meidän puhettamme ja
huimii ympärilleen kuin olisi hän riivattu. Minä nytkäsin Striegleriä
sivuun, ja hänkin katseli tätä kummaa menoa, mutta jopa nuorukainen
juoksee Strieglerin luo, tarttuu häneen ja kysyy spanian kielellä: Mitä
te puhuitte keskenänne? Siihen ei tule kenenkään mitään, sanoo
Striegler, niinikään spanian kielellä. Mitä kieltä se oli? kysyi
spanialainen taas. Se oli saksaa, sanoi Striegler. Nuorukainen ottaa
pyhimyksen kuvan, joka riippui hänen kaulassaan, ja suutelee sitä juuri
kuin hän tahtoisi syödä se tykkänään, ja viimein sanoo hän meille, että
isänsä kotona puhui samaa kieltä, ja pyytää meitä toki tulemaan hänen
kanssansa. Tiellä mennessämme hän kertoo meille isänsä tulleen Spaniaan
jo enemmän kuin neljäkymmentä vuotta takasin ja hänenkin olevan Saksan
maasta kotosin, ja hänen virkansa oli hevosen kengittäjä ja täällä hän
oli nainutkin. Nyt hän oli jo viikkokausia sairastanut kuoleman tautia,
ja sitte monta päivää puhunut kieltä, jota ei kotoväki ymmärtänyt
sanaakaan, eikä hän itse ymmärtänyt äidin puhetta, eikä lapsien, eikä
lasten lapsien. Siitä oli kaikki tuskissaan. -- Me astuimme sisään
huoneesen ja näimme vanhan miehen lumivalkeilla hiuksilla ja pitkällä
valkoisella parralla istuvan suorana sängyssä ja huutavan: antakaa
minulle kimppu rosmarinikukkaisia! ja sitte lauloi hän: ja istuttakaa
niitä haudalleni! -- Kun minä tämän näin ja kuulin, se meni läpi
luitten ja ytimeni, mutta Striegler oli riuskempi, meni hänen luoksensa
ja sanoi: Jumalan terveeksi, maanmies! Ne silmät, jotka vanhus sai, kun
hän nämä sanat kuuli, ne silmät minä aina muistan, vaikka ma tulisin
sadan vanhaksi, ja minä näen ne aina avoinna, ja käsivartensa hän
kurotti ja laski kätensä rinnallensa toinen toisen yli, ikäänkuin hän
olisi pusertanut sanat rintaansa. Striegler jatkoi puhetta, ja vanhus
vastasi järkevästi jokikiseen kysymykseen, tosin monta kertaa vähän
sekavaisesti, mutta ylimalkaan kuitenkin selvästi. Hän oli Hessenistä
kotosin, nimensä oli ollut Reuter ja täällä hän oli muuttanut nimensä
Caballero'ksi. Viiteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut muuta puhunut kuin
spanian kieltä, ja nyt kun kuolema lähestyi, ei hän saanut lausutuksi
yhtäkään spanialaista sanaa, vaan koko kieli oli kuin tuuleen
haihtunut, ja minä puolestani uskon, vaikken sitä vissiä tiedä, ettei
hän spanian kieltä enää ymmärtänytkään. Koko perhe oli iloissaan siitä,
kun me tulkitsimme kaikki, mitä vanhus tahtoi. Tästä oli Strieglerilie
se hyöty, että hän voitti itselleen suuren arvon kylässä, jota hän
sittemmin on käyttänyt hyväksensä ja saanut paljon ansiota, ja minä
puolestani vaan istuin vanhuksen luona, ja tämä aika Strieglerin
parissa oli minun huokein aikani. Minä sain ruokaa ja juomaa riittävän
tarpeeksi. Ihmiset elättivät minua, juuri kuin siitä olisi ollut hyvää
vanhuksellekin. Kuolemaa ei kuitenkaan kuulunut, ja kolmen päivän
perästä lähdimme pois. Mutta tuskin olimme kävelleet penikulman matkaa,
jo tuli poika ratsastaen perässämme, kun isä haikeasti meitä kaipasi,
ja meidän täytyi palata takasin. Me tulimme sinne taas ja kuulimme hänen
kyllä puhuvan saksaa, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mitä hän tahtoi,
ja hänen viimeiset sanansa olivat: nyt minä tahdon lähteä pois, nyt
halajan kotiini! ja sitte hän kuoli".
Petrovitsch pidätti vähäsen, ja sitte hän taas jatkoi kertomustaan:
"Koko tämä tapaus on syvästi liikuttanut mieltäni; kuitenkaan se ei
silloin vielä kosenut niin kuin se vastedes jälleen minua kosi.
Striegler palasi sitte vielä jälestäpäin Spaniaan, ja on nyt, kuten
olen kuullut, nainut yhden Caballeron tyttäristä. Franskan maalle
jouduttuani, tapasin siellä Marseillen kaupungissa teidän isänne, herra
tohtori, ja hän huomasi, etten minä sentään ollut niinkuin moni oli
luullut, niin peräti kelvoton kaikkeen. Hän lainasi minulle rahaa, ja
siitä alkaen koitin omin voimin tulla toimeen. Minä olen elänyt
säästäen ja nähnyt nälkää toisten tähden, ja vasta nyt vanhoilla
päivilläni olen oikein saanut jalkani oman pöydän alle. Teidän
isällenne minä aina säännöllisesti lähetin rahat, ja sain taas häneltä
enemmän myymätavaraa. Minä olen kulkenut ympäri puolen mailmaa. Minä
osaan puhua viittä kieltä, mutta missä ikänänsä minä vaan olen kuullut
yhdenkin saksalaisen sanan, on minusta ollut, kuin tahtoisi sydämmeni
haljeta. Minulla on yksi suuri vika: minä en ole koskaan voinut
tukahuttaa kodin-kaipuuta. Se on salaa hiipinyt minun jälkiäni, taajaan
takanani, ikäänkuin joku näkymätön henki, ja monesti on ilojuoma
suussani maistunut, kuin olisi joku sekoittanut pöytäsuolaa
viinilasiini".
Petrovitsch taukosi taas ja korjasi valkeata pesässä, että se
leimahtaisi kirkkaammin palamaan; sitte kuljetti hän kättänsä kasvojen
yli, liikutteli kasvonsa ryppyjä ylös alas ja alkoi: "Minä menen
kymmenen vuoden ohi. Minä olen Odessan kaupungissa ja olen varakas
mies. Se on komea kaupunki. Siellä kaikki kansakunnat ovat kuin kotona,
ja siellä on minulla yksi ystävä, jota en ikipäivinäni unohda. Likellä
kaupunkia on kaksi kylää, Luftdorf ja Kleinliebenthal ja vielä monta
muutakin kylää, joissa asuu pelkkiä saksalaisia, vaikka ne eivät ole
kotoisin tältä paikkakunnalta, vaan Würtenbergistä. Kaikilta tahoin nyt
minulle tarjottiin kauppatavaraa, vaan minä olin uskollinen isällenne,
siksi kun hän kuoli. Minulla oli nätti omaisuus ja minä olisin
saattanut kulkea hevosella, mutta minä vaan kävelin jalkasin läpi koko
Venäjän maan. Matkan rasitukset eivät minua ollenkaan vaivanneet. Tässä
näette käsivarteni, herra tohtori; siinä on kaikki lihakset kuin
teräksiset, ja arvatkaapa niitten jäntevyyttä kolmekymmentä vuotta
takasin! Toista oli silloin vielä.
"Minä asetuin taas Moskovan kaupunkiin ja viivyin siellä neljä vuotta.
Minä en oikeastaan saata sanoa, että asetuin sinne asumaan, sillä minä
en koskaan ole asettunut ainoastaan lepoa nauttimaan, en koskaan ole
siunaaman ajaksikaan, niinkuin sanotaan, kotiutunut, ja se, juuri se,
on auttanut minua säästämään ja ansaitsemaan. Minua ei ole elämäni
päivinä kukaan ajanut unesta enkä ole ikipäivinäni kääntynyt toiselle
kyljelleni, aamulla herättyäni. -- Kotimaalaisia ilmaantui täällä
enemmänkin, ja minä autoin heitä. Niitä on enemmän kuin yksi tuolla
ulkomailla, jotka minun kauttani ovat onnen saavuttaneet. Minä kysyin
heiltä, kuinka kotona voidaan. Vastattiin, että isäni on kuollut,
äitini kuollut ja veljeni nainut. Minä kysyin, eikö hän ole minusta
tiedustellut mitään, vaan siitä en ole saanut mitään selvää tolkkua, on
ainoastaan sanottu veljeni hokeneen, että minä vielä palaan
kerjäläisenä takasin. Ja arvatkaapa, herra tohtori, mikä minusta on
ollut kipeintä kuulla? Se, että kotimaalaiseni kutsuivat minua
kutunpaimeneksi. Siihen on veljeni syypää, että minä saan koko
elämäkauteni tätä haukkunimeä kantaa. Monesti minä ajattelin pitkin ja
poikin näin: minä hänelle lähetän kaksituhatta guldenia ja samassa
kirjoitan hänelle: tämän lähettää sinulle kutunpaimen palkkioksi niistä
sadoista korvapuustista, jotka sinä vielä olet velkaa, kuin myös
kaikesta hyvästä, jota olet hänelle tehnyt sekä siitä, että olet
hänestä niin suurta murhetta pitänyt. Tätä tehdäkseni minä aina päätin,
mutta hiisi tiesi miksei siitä sen enempää tullut. Eikä ollut olostani
Moskovassakaan; minun teki mieleni kotiin. Mutta sen siaan jouduin
Tlflis'iin ja siellä minä viivyin yksitoista vuotta. Kun minä tunsin
tulevani vanhaksi, ajattelin minä: ei tästä ole, vaan sinun pitää
tekemäsi toisin: sinä lähdet kotiin ja otat kultasäkin kanssasi. Joka
mies siellä on sen näkevä, paitsi veljesi ei, että sinä tulet hänen
kanssaan vaihettamaan sanaakaan -- näin ajatellessani minä yhä
vakaannuin ja yhä tulin selville siitä, että hän se oikeastaan on minua
sortanut, että hän mielukkaimmin olisi auttanut minua elämästä pois.
Hyvä, kyllä minä taidan kostaa. Minä olen häntä vihannut ja useasti
ajatuksissani herjannut, vaan en sittekään ole saanut häntä
vieroitetuksi ajatuksistani. Sen ohessa on minulla sentään alati ollut
kodin kaipuu, semmoinen, etten saata sitä sanoakaan: ei mikään vesi
mailmassa maistu paremmalta, kuin vesi täällä kaivossa kirkon kohdalla,
ja se ilma suviehtoisina täällä kotopaikalla on kuin sulaa palsamia!
Minä olisin maksanut sata guldenia, jos joku olisi minulle tuonut
kamarini täyteen kotipaikkani ilmaa -- niin ajattelin monta monista
kertaa. Minä olen ajatuksissani ihannellut, kuinka kaikki väki yli- ja
alikylässä kokoontuisi ja sanoisi keskenänsä: se on Pietari eli
Petrovitsch, joksi minun nyt ovat ristinneet, ja kuinka heidän pitäisi
kaikin saada syödä ja juoda kolme päivää peräkanaa, siksi kun
kyllästyisivät. Tuonne isolle niitylle talomme edessä minä ajatuksissa
laitatutin pitkät pöydät, ja kaikkein piti saaman sinne tulla, ketä
hyvänsä vaan halutti, kaikki, kaikki, paitsi veljeni ei. Aikapäivittäin
tuntui minusta taas niinkin, että hän oikeastaan on ainoa ihminen
mailmassa, jota minun pitäisi rakastaman. Mutta minä en ole tahtonut
siihen itseäni taivuttaa. Joka vuosi olen itsekseni sanonut: kun tää
vuosi on loppunut, lähdet kotiin, mutta minulta ei ole tullutkaan
lähtöä, sillä kun toimeni on ollut sitä laatua, että kaikki mihin
koskee, muuttuu kullaksi, on ollut vaikeaa siitä erota. Minä tulin
harmaapääksi ja vanhaksi, tietämättä itsekään, kuinka se kävi. Sitte
minä sairastuin ensi kerran elämässäni, ja pahoin sairastuinkin.
Viikkokausiin minä en tietänyt mitään, ja kun minä jälleen pääsin
täyteen järkeen, sanottiin minun hourupäissäni puhuneen kieltä, jota ei
kukaan ihminen ymmärtänyt; ainoastaan tohtori oli pari sanaa ymmärtänyt
ja sanonut ne olevan saksaa, mutta hän ei sentään niitäkään sanonut
oikein käsittävänsä, minä kun olin usein huutanut: 'Kain!' ja 'mitä
poikanulikka maksaa?' Nyt johtui mieleeni Caballero, tuo kyläläinen
Valencian kohdalla. Jos nyt sinäkin, ajattelin minä, tulisit
sairastamaan yhtä pitkällistä tautia ja jos olisit janoon
nääntymäisilläsi ja tahtoisit vettä eikä kukaan ihminen sinua
ymmärtäisi -- -- -- Kyllä nyt jo on aika mennä, eikä nyt enää muuta
kuin kotiin, kotiin, kotiin! Pian minä sitte paranin, minulla kun on
raitis luonto, ja sitte minä lujasti päätin, kerrassansa päätin lähteä
kotiin. Ja jos hän, veljeni, nöyryttää itsensä, jos hän sanoo: minä
olen tehnyt sinulle vääryyttä, -- sitte minä asun äänen luonansa
kuolemapäivääni saakka. Kuinka kauan tätä elämää sitte kestääkään?!
Mitä hyvää koko mailmasta on, ellei ole ihmisiä, jotka ovat omaisia?
Matkallani kotiin -- vihdoin viimein pääsin niin pitkälle -- olin kuin
lapsi, joka karattuansa metsään, juoksee itkusuin kotiin. Minä
mietiskelin monesti, kuinka vanha minä nyt olinkaan, ja viha veljeäni
kohtaan kiusasi minua taas, ja kun vaan ei voi lakata jotain
mielipahassa ajattelemasta, on kuin olisi iskenyt jonkun suonta: niin
pian kuin siihen koskee, taikka vaikkei muuta kuin sitä ajatteleekin,
kohta rupee veri juoksemaan, paha, musta veri.
"Minä pääsin kotipaikalleni.
"Kun minä tulin laksoon, näytti minusta kuin vuoret olisivat nousseet
juoksemaan minua vastaan.
"Minä ajan kylien ohitse; tuossa asuu se ja se, mutta minä en muista
kylien nimiä, ennenkun ne vasta sivutse tultuani johtuu mieleeni.
Kyläkatu on nyt leveämpi ja mukavampi kulkea. Nyt ei enää kuljeta yli
vuorten, vaan lakson kautta. Minä olen kuin vieraassa maassa, ja olen
kuitenkin kotona. Vuoret, joilla ennen kasvoi puita taajassa, ovat nyt
näöltään kuin paljaaksi ajetuita turkkilais-päitä. Täällä on
hirmuisesti menetelty metsän kanssa. Oli kaunis suvinen ilta, kun minä
tulen meidän kylään; on juuri päästy heinän teosta; ehtookellot soivat,
ja minä kuultelen niitten ääntä, jonka vertaista ei ole mailmassa
toista. Vierailla mailla ollessani neljäkymmentä kaksi vuotta olen
monenmoisia kelloja kuullut, mutta ei yhdellä ainoallakaan ole
sentapaista ääntä. Minä otan hatun päästäni, -- en tiedä minkä tähden,
-- mutta tuntui niin suloiselta, niin autuuttavan suloiselta, kun kodin
ilma puhalsi pääni ympäri; se toi semmoisia terveisiä, etten taida sitä
sanoa. Oli juuri kuin harmaat hiukset päässäni jälleen nuorentuisi.
Harvat minä tunsin niistä ihmisistä, jotka kävelivät tiellä, mutta
teidän, herra tohtori, minä tunsin oitis: te olette niin isänne muotoa.
Minua ei tuntenut kukaan. Minä pidätin Leijonan edessä ja kysyin: Onko
Lorents Lents Morgenhaldessa kotona? Kotonako? Hän kuoli jo seitsemän
vuotta sitte. Se uutinen oli, kuin salama olisi lyönyt minun maahan,
mutta minä maltoin itseni taas, eikä kukaan muodostani huomannut, mitä
minun mielessäni liikkui.
"Minä menin ylös osoitettuun kamariini, ja myöhempänä yöllä läksin ulos
kävelemään kylän läpi, ja näin käydessäni muistutti senkin sata asiaa
ja esinettä minua lapsuuteni päivistä. Minä kävelin ylös vanhempaini
taloon: siellä on kaikki hiljaista. Kuuset metsässä talon takana, jotka
siihen aikaan olivat tuskin kahta vertaa korkeammat kuin minä, olivat
nyt kasvaneet mahtaviksi ja kaadettaviksi. Minä päätin itsekseni lähteä
matkaan taas ennen päivän koittoa. Mitä minun on täällä tekemistä?
Eihän kukaan ole minua tuntenutkaan.
"Mutta ei minulta tullutkaan lähtöä.
"Nyt rupee luonani juoksemaan ihmisiä joka haaralta, kädet oikoisena
ottamassa lahjoja vastaan. Mutta, herra tohtori, minä olen kerran,
ikävyyteni vietoksi, ruokkinut varpusia akkunalaudallani, ja nyt nuo
aneliaat kerjäläiset saapuvat joka aamu kuin riivatut samalle paikalle
ja panevat pääni pyörälle, enkä minä enää saa niitä peloitetuksi
poiskaan. Helppo asia on totuttaa, mutta vaikea on vieroittaa. Minä en
enää kysy yhdenkään ihmisen perään, sillä milloinka olen kysynyt, en
ole vastaukseksi saanut muuta kuin: hän on kuollut, taikka, hän on
hävinnyt, ja se tuottaa ruumiiseni väristyksen seitsemäntoistakymmentä
kertaa päivässä. Ken minua kohtelee, se on kohdeltu, mutta ken minua ei
kohtele, siitä minäkään en ole tietävinäni. Kaikki tutut ovat luonani
käyneet, paitsi minun veljeni vaimo ja hänen prinssinsä. Kälyni on
sanonut: minun kytyni kyllä tietää, missä hänen vanhempainsa talo on;
me emme juokse hänen perässänsä. Nuori Lents, kun minä ensi kerran
hänen näin, inhoitti minua; hän ei ole sukumme muotoa, vaan hän tulee
äitiinsä. Ja nyt kun katselen tän kylän oloja ynnä koko paikkakunnan,
tahtoisin repiä vanhat hiukset päästäni, että kotona olen. Täällähän on
kaikki ihmiset niin kyyristyneitä, niin lamaantuneita, niin
kitukasvuisia. Missä on entinen iloisuus, missä ylimielisyys? Ei sitä
ole ollenkaan. Ei edes nuorisostakaan ole mihinkään. Täytyyhän minun
antaa puisto-käytävässäni noukkia kirsimarjat raakoina, ettei nuoret
oksat varkaitten käsissä taittuisi. Minun veljenpoikapiipottajani,
kummoinenka hän on mieheksi? Hän on komuttunut kyyryllänsä-istuja, ja
minä taas olen ulkomailla tuulettunut ja karaistu. Minuun ei kose
mikään; häneen kosee pienikin tuulen puuska, ja joka kovempi sana tekee
hänen kipeäksi. Oli sentään sekin aika, jolloin minä hänestäkin toivoin
jotain ja ajattelin: hän on kerran tekevä elämäni hauskaksi. Jos hän
olisi nainut teidän tyttärenne Amandan, olisin minä tullut vedetyksi
nuoren parin puoleen, taikka he minun puoleeni. Koko minun omaisuuteni
olisi joutunut teidän perheesenne, ja se olisi minusta ollut oikein,
sillä minun tulee kiittää teidän isäänne onneni perustuksesta, jos se
on mikään onni. Tuo pahanpäiväinen Pilgrim on kuin onkin arvannut minun
ajatukseni ja tullut luokseni tahtomaan minua Lentsin puhemieheksi,
mutta minä en semmoiseen sekaannu, en ikinä! Minä en koskaan houkuttele
ketään, enkä anna itseänikään houkutella. Jokaisen täytyy elää omasta
kohden. Summa on se, joka on ollut mielessäni sanoa, että minä en anna
kupariäyriäkään; ennen minä vaikka heitän rahani äkkisyvään. Jo nyt
olen, kuin olenkin tarpeekseni kertonut; minun on oikein hiki".
"Miltä teille sitte maistui vesi kirkonkaivosta, jota niin suuresti
teki mielenne?" kysyi tohtori.
"Huonolta, hyvin huonolta; se on liian kylmää ja liian kalseaa; minä
en sitä siedä".
Tohtori otti näistä sanoista kiini ja koki saada Petrovitsch'iä
kääntymään ja hänelle todeksi näyttää, että mailma ei ole muuttunut
eikä huonommaksi tullut, yhtä vähän kuin äsköin sanottu kaivovesikään;
hänen vatsansa vaan ei ollut sama kuin ennen nuorena, eikä liioin
hänen silmänsä, enempää kuin hänen ajatuksensakaan. Hän selitti
Petrovitschille, että hän tosin ja syystä kyllä, ulkomailla ollessaan,
oli tullut karaistuksi ja voittopäiseksi, mutta kotiahkeruuden
kehoitukseksi ja tytyväisyyden vuoksi oli välttämättömän tarpeellista
sekin, että moni pysyi kotomaalla hiljakseen ja ahkerasti
työskennellen, ja ikäänkuin ruuviraudat kiinitettynä työpenkkiin.
Tohtori piti erinomattain tärkeänä sitä seikkaa, että ken se
soittovärkkiä valmistaa, sillä tulee olla erinomainen tarkkuus,
melkein arkamaisuus, joka myös tekee arkaluontoiseksi ja samassa
hän Petrovitschiä huomautti siitä, että hän itsekin oli yhtä
helläsydämminen kuin hänen veljensä poikakin. Hartaimmilla sanoilla
tohtori pani hänen sydämmellensä, että hänen täytyi ryhtyä apuun, mutta
Petrovitsch oli jälleen tuo vanha jäykkä jöröpää, ja vastasi vaan: "se
on sanottu, kuin sanottu. Minä en houkuttele ketään, enkä anna itseäni
houkutella. Minä en tee siihen asiaan mitään. Vielä pari sanaa, herra
tohtori: jos tahtoisinkin, en tiedä mitä tekisin".
Ei mikään auttanut. Kun nyt tuli sana Ibrahim'iltakin, lähti
Petrovitsch kotoa tohtorin kanssa. Tohtori meni Morgenhaldea päin.
Päällystakkinsa hänen täytyi kääriä oikein ruumista myöden, sillä nyt
kävi raju tuuli, vaikka se oli erinomaisen viileä.