Tämä on kuin toista mailmaa.
"Hyvää ehtoota herra Lents", kuuli tiellä kotiinpäin turruksissa
kävelevä hänelle huudettavan. Se häntä säikähti. Kukahan se on, joka
huutaa: "herra Lents?"
Yksi hankireki pysähtyi, ja taitelia laski nahkakaulurinsa alas sanoen:
"Täällä on siaa kyllä; eikö teitä haluta ajaa kanssani?"
Hän astui maalle re'estä, otti pälsyt päältänsä ja sanoi: "Ottakaa nämä
yllenne, te kun olette kävellessä lämminnyt; minä käärin loimen
ympärilleni, siitä on minulle tarpeeksi lämmintä."
Ei auttanut vastaväitteet. Lents istui pällyihin puettuna rekeen
taitelian viereen, ja hevoset lähtivät juoksemaan täyttä laukkaa. Se
oli suloista, helisevää ajoa, melkein kuin lentoa, tällä erinomaisen
vienolla öisellä säällä, ja Lents ajatteli köyhässä tilassansakin:
Annilla on kaiketi sentään ollut oikein. Niin pitkälle täytyisi
koittaa, että aina ajaen kulkisimme. -- Tämä ajatus siitti hänestä
palvan himon; oli, kuin tänään olisi joku näkymätön, juonikas henki
laatinut kaikki käymään niin, että Lents omin silmin huomaisi, sekä
sen, kuinka hairahtunut hänen elämänsä oli, että myös herättämään
hänessä pahoja himoja.
Taiteilia oli hyvin puhelias, ja varsinkin halukkaasti hän kertoi,
kuinka suuresti se häntä ilahutti, että hän oli saanut Pilgrimin
ystäväkseen. Pilgrimillä oli erinomainen aisti värien puolesta, mutta
hänen kuvaanto-taitonsa oli säännöllisyyden suhteen vaillinainen;
taiteilia itse oli vuoden aikaa ollut akatemiassa maalaustaidetta
harjoittamassa, mutta oli hyvään aikaan huomannut, ettei hänestä ollut
maalaustaiteiliaksi, vaan hänelle soveltui paremmin joku käytännöllinen
toimitus. Mutta nyt hän taas väli-aikoina oli ruvennut harjoittamaan
maalausta, ja silloin Pilgrim väriaistillaan oli hänelle avuksi, ja hän
puolestansa oli Pilgrimin apumies kuvaannossa. Näin he toivoivat
yksissä neuvoin päästä pitemmällekin; varsinkin he valmistivat uusia
mallikaavoja nikkareille, varvareille ja puukoristuksien veistäjille ja
monenmoisia piirrossuunnitelmia heillä oli valmiina kellotaulujen
malliksi. Toivon mukaan oli tästä kaikesta kellosepillekin suuri etu.
Pilgrim oli avuiltansa sangen kekseliäs ja kiitteli onneansa, että
hänen mielihauteensa kuitenkin kerran oli käymässä toteen.
Tätä kaikkea Lents kuulteli kuin unen-päin. Mitä tekoa se semmoinen
onkaan? Löytyykö niitä semmoisiakin ihmisiä, joilla on hupaa askaroita
sillä lailla ja auttaa toinen toistansa edistymään? Lents ei puhunut
suurta mitään, mutta ajo teki hänelle oikein hyvää. Semmoinen kulku on
toki parempaa kuin vaivalloisesti kävellä yli vuorten ja läpi laksojen.
Ensi kerran elämässään tunsi Lents jotain niinkuin kateutta.
Tohtorin pihalla nousi Lents reestä, mutta nuo ystävälliset ihmiset
eivät helpoittaneet, ennenkuin Lents tuli sisään.
Kuinka hauskat huoneet siellä oli! Lieneekö muualla mailmassa niin
mielenmukaisia huoneita, joissa on niin hyvä ja lämmin olla ja joitten
asunnoissa kukoistavat hyasintit tuoksuttavat lemuansa? Ja ihmiset ovat
niin ystävällisiä ja hiljaisia, ja sen näkee kaikesta, ettei täällä
kuule ankaraa, ei pahaa sanaa, ja kun näin istutaan kaikin yhdessä ja
kaikkein sydämmet ovat kuin uskollisesti sulaneet yhteen, se lämmittää
enemmän kuin paras uuni.
Lentsin piti juoman teetä. Amanda tarjosi ja sanoi: "Olipa se oikein
hupasaa, että kerran meillekin tulitte. Kuinka Anni voi? Jos minä
tietäisin, että se olisi rouanne mieleen, niin tulisin häntä joskus
tervehtimään".
"Minä en ole sitte kello neljältä tänä aamuna ollut kotona -- minun
mielestäni on kuin olisi jo kahdeksan päivää kulunut -- mutta minun
luullakseni Anni voi hyvin, ja kyllä minä sitte lähetän sanan, jos
joskus tulisitte meitä tervehtimään". Näin sanoi Lents lujalla äänellä
ja katseli samassa ympärilleen, sinne tänne, ikäänkuin hakisi hän
jotain. Kuka tiesikään, mitä kaikkia ajatuksia hänen mielessään
vaihteli.
Toista olisi ollut, jos hän oli kosinut jotakuta tän talon tyttäristä.
Olisihan Pilgrim vahvasti vakuuttanut, ettei häntä olisi hyljätty.
Sitte hän nytkin täällä istui kuin oma poika, ja hänellä olisi tyyssia
mailmassa, ja kummoinenko se olisikaan! Hänen rouvansa kunnioittaisi ja
pitäisi häntä arvossa, ja kaikki nämä hyvät ihmiset olisivat hänen
omaisiansa.
Ensimmäinen siemaus teetä, jonka Lents joi, melkein istui hänen
kurkkuunsa.
Vanha kylätuomaritar -- tohtorin äiti --, joka istui teepöydässä
erikoisella keitollansa, oli erittäin mielihyvissään Lentsin seurasta.
Lentsin piti istuman hänen viereensä ja puhuman oikein lujaa, koska hän
oli huonokuuloinen. Hän oli ollut Lentsin äidin leikkikumppani ja tiesi
kertoa hänestä paljon, kuinka he nuorina ollessaan olivat yhdessä
hauskutelleet erinomattain huviajoissa laskiaisaattona, joita ei nyt
enää vietetty, ja silloin Maria aina oli ollut ensimmäinen laskemaan
hauskinta leikkiä. Vanha kylätuomaritar myös kysyi Maisun perään, ja
Lents kertoi tavanneensa hänen -- Maisun rahantarjouksesta hän tietysti
oli ääneti --, ja niinikään hän kertoi Katriinan avuliaisuudesta, jota
hän kaikkia kohtaan osoitti, ja kuinka hänen teki mielensä kasvattia.
Tätä kaikkea Lents osaavasti kertoi.
Koko kotikunta kuulteli häntä tarkasti ja katkomatta, ja Lents näytti
olevan kuin hiukan hämmästynyt siitä, että hän näin sai puhua ilman
kinaa sekä tuntematta tuota tavallista: "Oih, mitä ne semmoiset asiat
minuun kuuluu!"
Vanha kylätuomaritar käski Lentsiä tulemaan useammin ja tuomaan rouansa
muassaan. "Sinun rouasi tuntuu olevan niin toimelias ja hyvä; sano
hänelle ja lapsillesi terveisiä minulta". Lentsin mielestä oli niin
outoa, kun hän sai tätä kaikkea omakohtaisesti kuulla ja
kiitollisuudella vastaan ottaa. Vanhus puhui niin sydämmen pohjasta
eikä hän suinkaan sitä tehnyt pilan viteeksi. Tässä perheessä ei
suinkaan puhuta ihmisistä muuta kuin hyvää, ja siitä on ollut seuraus
se, että vanhuskaan ei ole muuta kuullut kuin hyvää.
"Vähää ennenkuin sinä tulit", sanoi vanha kylätuomaritar, "lakkasimme
juuri puhumasta sinun isästäsi ja minun miesvainajastani. Täällä kävi
kerran eräs kellokauppias Preussista, joka sanoi, ettei tänaikaiset
kelot käy yhtä oikein kuin siihen aikaan, kun sinun isäsi ja minun
mieheni vielä elivät; ne eivät enää käy niin paikalleen. Päinvastoin,
sanoin minä, kellot, kaikella kunnioituksella kuolleita kohtaan,
varmaankin tähän aikaan käyvät yhtä paikalleen kuin ennen aikaankin,
mutta ihmiset silloin eivät vielä olleet niin tarkkoja ajan suhteen
kuin nyt ovat. Siinä se ero on. Onko minussa oikeus, vai eikö, Lents?
Sinä olet rihti mies, onko minussa oikeus, vai eikö?"
Lents sanoi, että se oli oikein puhuttu, ja erinomaisen hupaista oli
hänen mielestään kuulla, ettei vanhoja aikoja kiitetä uuden ajan
kustannuksella.
Taiteilia sanoi, että ajan tarkempi noudatus tuli rautateistä ja
sähkölennättimistä.
Kun kanssapuhe nyt kävi yleiseksi, vei tohtori Lentsin erikseen ja
sanoi: "Lents, älä nyt vaan pane pahaksesi sitä, kuin minulla on
sinulle sanomista". Lentsin sydän vavahti. Tohtorikin aikoo puhua
talouteni rappiotilasta.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi Lents.
"Minä vaan tahtoisin sinulle sanoa, vähässä se ei olisi sinulle
vastoinmielistä, ja minun luullakseni sinä siihen suostut -- mutta mitä
minun tarvitsee pitää pitkiä esipuheita! Minun tarkoitukseni on
lyhyesti se, että rupeisit työnjohtajaksi minun poikani ja vävyni
kellotehtaassa. Heidän aikomuksensa on nyt laajentaa tehtaansa ja
heille olisi sinusta hyvä apu, ja paitsi palkkaa he tarjoovat sinulle
ajan päälle määrätyn osan voitosta".
Tämähän oli kuin käsi taivaasta, ojennettu häntä auttamaan. Lents kävi
kuumeen palavaksi ja vastasi: "Kyllä, kyllä vallan sen teen. Mutta,
herra tohtori, te tiedätte minun koittaneen ahkeroita sitä, että saisin
kaikki paikkakuntamme kellosepät yhtymään yhteydeksi. Se asia on nyt,
muitten syrjäseikkojen tähden, saanut minulta levähtää. Nyt saattaisin
ryhtyä tehtaan toimiin ainoastaan sillä ehdolla, että teidän molemmat
poikanne sopivat kanssani siitä, että tehdaskin tulisi kuulumaan
yhteyteen ja kentiesi aikaa voittaen joutuisi yhteyden omaisuudeksi".
"Se on ihan meidänkin aikomuksemme, ja se minua oikein ilahuttaa
sinusta, että sinä oman onnesi sattumoilta alati pidät muistakin
murhetta".
"Sitte on kaikki hyvin, ja nyt pyydän vaan teiltä yhtä asiaa: älkää
puhuko tästä mitään, ennenkuin olen" -- -- -- Sanat istuivat Lentsin
suuhun.
"No, ennenkuin olet?"
"Ennenkuin olen siitä keskustellut vaimoni kanssa; hänellä on oma
päänsä".
"Sen tiedän hyvin, mutta hän on myös taipuvainenkin, jos vaan hänen
kopea sisunsa antaa myöden. Hänen uljuuttansa täytyykin ennen kaikkea
kunniassa pitää".
Lents painoi silmänsä alas. Tohtori oli antanut hänelle opin ja sen
tehnyt hyvässä tarkoituksessa ja säädylliseen tapaan. Niin tehtämän
pitääkin, ja siten kaikesta opista on hyvää.
Lentsin ajatukset kuitenkin pian taas kääntyivät tehtaasen ja hän
sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi vielä yksi kysymys, jos
suvaitsette".
"Kysy vapaan, äläkä ole noin arkamainen".
"Kuka täkäläisistä mestareista muutoin ensiksi tehtaasen menee?"
"Emme vielä ole juuri ketään puhutelleet. On sentään siitä ollut
puhetta Pröblerin kanssa. Hänen olisi myös määrä tulla tehtaan
jäseneksi, ei kuitenkaan johtajaksi, niinkuin sinun, vaan tietysti
käskynalaiseksi. Hänellä on kekseliäs pää ja hän on keksinytkin yhtä ja
toista, josta on ollut käytännöllinen arvo. Mies raukan puolesta olisi
suotava asia, että hän tulisi turvatuksi vanhoilla päivillään; sitä
paitsi on hän muuttunut hyvin narrimaiseksi aina siitä saakka kuin
hänen salakeksimänsä teos tuli huutokaupassa myydyksi".
Lents oli ison aikaa ääneti. Sitte kertoi hän tavanneensa Pröblerin, ja
lopetti näin: "Minulla on vielä yksi pyyntö, herra tohtori, minä kun en
itse saa puhuttua setäni kanssa. Te olette paikkakuntamme ylhäisin
mies, ja se, joka jotain teiltä kieltää, ei ole saanut sydäntä
rintaansa. Herra tohtori, puhutelkaa te setääni minun puolestani, että
hän minua auttaisi. Minä luulen niin, -- jota enemmän minä asiaa
itsekseni mietin --, ettei minun vaimoni suostu näihin tehdastuumiin,
ja sanoittehan tekin äsköin, että hänen uljuuttansa täytyy ennen
kaikkia kunniassa pitää".
"Hyvä, minä menen oitis. Tahdotko siksi aikaa jäädä meille, taikka
seuraatko minua kylään saakka?"
"Kyllä minä teen seuraa".
Kaikki toivottivat Lentsille sydämmellisesti hyvää yötä. Jokainoa häntä
kätteli, ja kun vanha kylätuomaritar antoi hänelle oikean kätensä,
laski hän vielä vasempansa kuin siunaten Lentsin käden päälle.
Lents meni tohtorin kanssa, ja kun he tulivat Pilgrimin huoneen
kohdalle, kuului sieltä vihellys ja kitarin soitto. Tuo uskollinen
kumppani otti sydämmellisesti osaa Lentsin kovaan onneen, mutta toista
on osan-otto, toista itse kokea. Itse kokenut kaikki tietää.
Siinä, missä tie poikkesi ylös vuorelle, erosi Lents tohtorista, joka
vielä lisäsi: "Odota minua kotona, minä tulen vielä luoksesi. Tämä ilta
on erinomaisen lämmin. Saadaan nähdä, että ennen pitkää saamme
vesisuoja ilman".
Minä olen, ajatteli Lents, kaukaa hakenut, mitä likeltä löydän. Onpa
vielä hyviäkin ihmisiä mailmassa, ja ne ovat paljon parempiakin kuin
sinä itse, ajatteli Lents, kävellessään vuorta ylös kotiinsa.