Lainahattu ja säästörahat.
Näillä seuduilla, joissa me nyt ollaan, ei maa sula moneen kuukauteen,
kun se kerran on jäähän mennyt. Niin on ylimalkaan laita kaikkialla,
paitsi Morgenhaldessa, jossa aurinko lämmittää niin vaikuttavasti, että
räystäät tippuu, kun muualla vahvat jääpuikot sitkeästi istuvat kiini.
Mutta tänä talvena näytti sille, kuin aurinkokaan ei olisi ollut niin
hyvä tuttava Morgenhaldelle, kuin ennen muinoin. Ei ollut tietoa
sulasta talon ulkona, ja sisälläkös vasta -- --
Ei nyt sentään ollut ilma kylmempi kuin ennenkään, vaan kyllä kai syy
oli kaiketi siinä, että metsä oli kaadettu.
Hakatuita puita oli pitkin matkaa odottamassa kevään tulvavesiä, jotka
ne uittaisi alas laksoon. Mutta ihmisetkin Morgenhaldessa olivat kuin
jäätyneinä jäässä. Anni ei näyttänyt ollenkaan enää elpyvän entiseen
elävyyteensä: oli kuin koko hänen olentonsa olisi ollut kontassa, jota
ei mitään lämmin henkäys olisi saanut sulamaan, ja se jäi
koittamattakin.
Anni, ainoa sisaruksista, joka oli naitu kotikylään, tunsi nyt, kun
vanhempansa eivät enää täällä olleet, olevansa heiltä vallan ylen
annettu. Se ajatus, että hänen yksistänsä täytyi kaikista sisaruksista
olla kurjin, kalvoi häntä kuin koi, mutta sitä hän ei kenellekään
sanonut. Hänestä yksistänsä ei ollut vanhemmille mitään turvaa, hän
yksin ei voinut heitä auttaa. Eikä ollut tietoa, vaikka kentiesi hänen
itsekin täytyisi käydä kerjäämässä sisariltaan ja pyytämässä heitä
antamaan hänen lapsillensa heidän lastensa vanhoja vaatteita.
Anni askaroitsi aina hiljaisesti, ja hän, tuo hyvinkin kielevä, tuskin
enää sanoi mitään. Hän kyllä vastasi kaikkeen, mitä häneltä kysyttiin,
mutta sen enempää ei sanaakaan. Kotoa hän ei mennyt mihinkään, mutta
hänen entinen levottomuutensa näytti tarttuneen Lentsiin. Lents epäili
suuresti, voisiko hän tästedes ollenkaan hyppysiensä työllä päästä sen
pitemmälle, ja se vaikutti hänessä sen, että tuoli, jolla hän istui, ja
työkalut, joita hän piteli, tuntuivat ikäänkuin polttavan.
Kaiken tämän lisäksi hänen täytyi hyvillä sanoilla tydyttää pikku
velkamiehiään. Hän, jonka pari yksinkertaista sanaa ennen oli pidetty
puhtaana rahana, hänen täytyi nyt yhtä päätä julki ja juhlallisesti
vakuuttaa maksavansa velkansa sille ja sille. Sitä suurempi oli sen
perästä hänen murheensakin, voisiko hän vaankin lunastaa luvatut
sanansa, ja hän epäili kunniansa säilyttämisestä enemmän kuin tarpeen
olikaan. Alinomaa hänen mielessänsä oli ne, jotka häneltä saatavansa
odottivat, yksi siellä, toinen täällä, ja hänen levottomuutensa karttui
karttumistaan. Lentsiä oli muutoin aina pidetty luotettavana miehenä,
ja nyt häneltä oli jäänyt maksamatta yhdelle ja toiselle, joka oli
toivonut varmaan saavansa ja vieläpä niillekin, joille hän oli antanut
vakavan lupauksensa. Hän sentään uskoi ihmisistä sitä hyvää, että he
ainoastaan huomaisivat hänen kovaa kohtaustansa, eivätkä puhuisikaan
mistään muusta. Mutta pian hän sai kokea, että puhdas raha aina on
ihmisten mielessä, ja tänäpänä juuri pitää rahat taskussa kilisemän,
eikä auta, vaikka ennen olisi kuinka rikkaaksi huudettu. Niitä on nähty
monta luotettavan varallista, jotka ovat tulleet muitten holhottaviksi.
-- Anni näki vallan hyvin sen, että Lents liian paljon kiusasi ja
monesti hänen huulillansa oli sanoa Lentsille, mitä sydämmensä manasi,
ettei hän olisi niin tavattomasti tuskissaan, sillä jota enemmän
itseänsä köyristää, sitä enemmän mailma tallaa. Mutta Anni ei sentään
sanonut mitään; Lentsin tuskan piti edistämän hänen tuumansa
toteentumaan -- ne eivät menneet hänen mielestään -- ravintola oli
ostettava, ja sitte olisi kaikki hyvin. Suruissaan ja epätoivoissaan
tunsi Lents, kuinka hänen koko sydämmensä surkastui, ja monta kertaa
hän vilkasi Anniin ja ajatteli, vaikkei hän sitä lujaa sanonut: sinulla
on ollut oikein, kun olet sanonut minua tyhjäntoimittajaksi, ja se on
nyt käynyt toteen, minä kun olenkin tyhjäntoimittajaksi tullut. Suru
kalvaa minun sydäntäni ja meidän eripuraisuutemme sen pakahduttaa. Minä
olen kuin molemmista päistä palamaan viritetty kynttilä. Kun nyt vaan
pikaa kaikki paremmaksi muuttuisi!
Lentsille tuotiin korjaustöitä, ja siten hänen nyt piti maksaman pienet
velkansa. Kyllä käski tekemään työtä vanhojen velkojen kuittaamiseksi,
ja kuitenkin oli joka päivällä omat tarpeensa! -- Eikä huomispäivästä
ollut mitään toivomista!
Moni jäi Lentsin luoksi istumaan niin kauaksi, kuin hän oli saanut
heidän tuomansa työn valmiiksi. Näin he pitivät häntä vangittuna hänen
omassa huoneessaan eikä hänen voimassaan ollut näyttää, missä ovi oli.
Toiset taas ottivat haukku- ja herjaus-sanoilla valmistumattoman työnsä
pois.
Ei tämmöisestä olosta ole mihinkään; täytyy ruveta perinpohjaiseen
perkaustyöhön. Tämä tämmöinen ei ole elämän eloa eikä kuolevan kuoloa.
"Mihin minä vaan silmäni käännän," sanoi Lents yhtenä päivänä Annille,
"on suo siellä ja vetelä täällä. Minun täytyy hakea tukevampi pohja
jalkaini alle". Annin tuskin huomasi nyykytävän päätänsä, mutta Lentsin
luja päätös antoi hänelle uutta voimaakin.
Aikasin aamulla Lents hankki lähteäksensä äitinsä sukulaisille, jotka
asuivat tuonpuolisessa laksossa. Heidän piti nyt häntä auttaman; he kun
aina olivat hänestä kerskanneet, he eivät suinkaan soisi hänen joutuvan
rappiotilaan.
Kun hän oli päässyt vuoren harjalle, rupesi päivä pilkoittamaan, tähdet
tuikkivat taivaalla, ja Lents katseli kauas avaraan lumella peitettyyn
maisemaan. Ei missään näy elämän merkkiä, ja miksipä sinun sitte elämän
pitää?
Nyt juolahti hänen mieleensä eräs kummitus hänen unettomista öistään:
tuo valkoinen uniaave. Siinähän se nyt oli hänen edessänsä ihan
ilmettynä.
Tämä näky teki hänen kuin kuumetautiseksi, ja hänen poskensa polttivat,
vaikka juuri nyt harjun yli suhisi jääkylmä tuulen puuska.
Lents kuitenkin virkosi, sillä tuuli tempasi lakin hänen päästään ja
vei sen alas äkkisyvään. Lents tahtoi tavoittaa lakkiansa, mutta heti
pikaa hän hoksasi kuoleman kidan aukenevan edessänsä. Hänen päähänsä
lensi ajatus: olisipa hyväkin, jos sinä tapaturman kautta pääsisit
mailmasta, mutta lyöden otsaansa hän lennätti päästänsä tämmöisen
petturimaisen ajatuksen.
Lumituisku ei lakannut pyryttämästä; se melkein häikäsi silmiä ja itse
korppikin, tuo muutoin suoraan ja tyynesti lentävä lintu, tuskin taisi
lentääkään, vaan liiteli laateli vaivalloisesti ja melkein kuin
viskattuna välisti korkialle ilmaan, välisti alemmaksi laksoon.
Lents käveli tunasi vastatuulta lumessa, ja vihdoin hän hengitti
huokeammin. Tuolla näkyy huoneita! Savu nousee työläästi ilmaan katon
reijästä; se ajelee kuin tuulen viemä pilvi ympäri huonetta. Korsteinit
eivät näy olevan täältäpäin kotoperää.
Lents meni sisään ensimmäisiin huoneisin, ja häntä tervehdittiin
sanoilla: "Kas, Jumalan terveeksi Lents, onpa oikein hauska, että
minuakin vielä muistelet". Häntä vastaan tuli pulskea vaimoihminen,
joka liedellä seisoen juuri oli päässyt taittamasta suurta oksaa.
"Mutta minkätähden olet lakitta?"
"Vasta minä sinun nyt tunnen; olethan se sinä, Katriina? Sinä olet
tullut oikein tukevaksi. Minä tulen luoksesi kerjuun".
"Oi Lents, eihän niin pahasti lienekään".
"Kaiketi kai", sanoi Lents, katkerasti naurahtaen -- hän huomasi, ettei
hänen sentään sopinutkaan semmoisessa asiassa leikkiä laskea --
"kaiketi kai sinä minulle lainaat taikka lahjoitat vanhan lakin, kun
tuuli vei lakin päästäni".
"Astu kuitenkin sisään tupaan. Ikävä vaan ettei mieheni ole kotona. Hän
on metsässä hirviä vetämässä".
Voutitalokkaan Katriina avasi tuvan oven ja käski säädyllisesti Lentsiä
menemään edellä.
Tuvassa oli lämmin ja suloinen olla. Katriinan oli oikein hyvin
mieleen, kun Lents teeskentelemättä sanoi ei ajatelleensa eikä
tietäneensä, että Katriinan täällä asuttiin. Hänestä oli hauskaa, että
hän sattumalta oli tänne tullut.
"Sinä olet koko elämässäsi ollut perin pohjin hyvä ja vilpitön mies, ja
se minua ilahuttaa, että semmoisena olet pysynyt", sanoi Katriina.
Hän toi sitte vanhanaikaisen virttyneen hatun ja miehensä vanhan
sotilaslakin ja käski Lentsin mielukkaamin ottamaan lakin, sillä hattu
oli niin pahanpäiväinen, ettei siitä ollut mihinkään. Mutta Lents
sittekin valitsi hatun, vaikka se oli kovasti mykertynyt ja nauhatkin
pois. Kun Lents oli noin itsepäinen, meni Katriina sukkelaan noutamaan
mustan pyhämyssynsä, varustettu leveillä nauhoilla, ratkoi yhden irti
ja pani sen hatun ympärille. Tehdessään tätä hän jutteli kaikenlaisista
kotoasioista ja kaikkia hän muisteli vanhoista ajoista.
"Muistatko vielä sitä, kun palasit laulujuhlasta Konstanz'issa ja
ilomielissäsi heitit hattusi ilmaan, ja se kieri alas kedolle, ja minä
sen sitte sinulle toin?"
"Muistan, hyvin muistankin. Mutta enpä enää heitä hattuani ilmaan;
tuuli sen nyt päästäni tempaa".
Katriina lohdutti ja sanoi: "Nyt onkin talvi ja tuleehan aina talven
perästä suvi".
Oikein ihmeekseen Lents katseli tuota muhkeata perheen emäntää, joka
oli niin nopsa auttamaan ja osasi niin hyvin ja paikalleen puhua. Vielä
Lentsin täytyi juoda kahviakin, ei mikään muu auttanut, ja pian
Katriina sen saikin keitetyksi. Lentsin juodessa Katriina muiden
muistojensa ohella sanoi: "On Maisukin käynyt meillä monesti, ja me
olemme yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin".
"Sinun käy kaikki hyvin", sanoi Lents, "sen näkee päältäsikin".
"Minulla ei ole, Jumalan kiitos, mitään valittamista, minä olen terve
ja minulla on tarpeeksi itselleni ja vähän muillekin antaa. Minun
mieheni on hyvä ja ahkera. Tosin kyllä ihmiset täälläpäin eivät ole
niin iloisia kuin kotiseudullani; he eivät ollenkaan ymmärrä laulella.
Kaikki olisi kuitenkin hyvin, jos minulla vaan olisi lapsi, ja me
olemme mieheni kanssa päättäneet, että, ellei meillä viidentenä
hääpäivänämme vielä lasta ole, otamme kasvatin. Fallerin sopisi meille
antaa yhden, ja siinä sinun pitäisi tulla avuksemme".
"Sen teen aivan mielelläni".
"Sinä olet kovin vanhentunut, Lents; sinä näytät niin kivulloiselta.
Onko se tosi, että Annista on tullut niin häijy aviovaimo?"
Lentsin kasvot kävivät tulipunaisiksi, ja Katriina huusi: "Oi minua
vaivaista lasta, kuinka tyhmä minä olenkaan! Älä vaan paheksu kaikella
muotoa, minä pyydän tuhannen kertaa anteeksi; minä en suinkaan ole
tahtonut sinua loukata, eikä se puhe varmaankaan ole totta. Ihmisillä
on aina paljon puhumista niin pitkä kuin päivä on, ja jos päivä ei
piisaa, parsitaan öillä. Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi;
ajattele etten ole sanonut ollenkaan mitään. Minusta oli, näetkös, niin
kovasti hauskaa, että kerran tulit luokseni omaan kotiini, mutta nyt on
koko hauskuus ohitse, enkä minä saa mitään lepoa viikkokausiin. Se oli
oikein sanottu, kun Leijonan emäntä Maisulle sanoi, että minä olen
kovin tyhmä. Minä pyydän sinua antamaan anteeksi löyhät sanani".
Katriina kurotti kätensä Lentsille, ikäänkuin saadaksensa sanansa
takasin kouraan.
Lents kätteli Katriinaa ja vakuutti, ettei hän lainkaan ollut
pahoillaan, päin vastoin hyvillään ja sydämmestänsä kiitollinen.
Molempien kädet vapisivat. Lents tahtoi kohta paikalla mennä
matkoihinsa, mutta Katriina vieläkin pidätti häntä ja tahtoi jatkaa
puhetta pitemmältä, että nuo hänen tyhmät sanansa tulisi palkituksi, ja
sitte kun Lents vihdoin viimeinkin lähti, huusi Katriina vielä hänen
peräänsä: "Sano Annille paljon terveisiä minulta, ja tulkaa kerran
yhdessä meitäkin tervehtämään".
Lents meni tietänsä, lainahattu päässä. Sinä kävelet kerjuhaussa,
sanoi hän itsekseen surumielisesti naurahtaen.
Katriinan sanat kajahteli tiellä hänen korvissaan. Samalla lailla kuin
Katriina varmaan moni muukin häntä surkutteli. Se häntä suretti, mutta
surutunteensa hän koki poistaa, ja syytti itseään siitä ettei hän ollut
miehekkäämpi.
Matkasauva putosi sen satoja kertoja hänen kädestään, ja joka kerta kun
hän kumartui sitä ottamaan, tuntui hänestä, kuin selkä taittuisi.
Semmoista se on, kun vaipuu synkkämielisiin ajatuksiin. Yksin kädetkin
putoisi, ellei ne istuisi lujasti kiini. Anna surun lentää, ja ole
mies!
Lents rohkaisi mieltänsä ja käveli pää pystyssä rohkiasti eteenpäin.
Päivä paistoi ja lämmitti, jääpuikot vuorenkyljillä kimaltelivat ja
tippuivat. Pitkät matkat ja iloiset matkalaulut, joita hän niin monta
kertaa oli lauluyhteydessä laulanut, muistui nyt hänen mieleensä, mutta
niitä laulamaan hän ei lähtenyt; hän ei ollut mielestään enään sama
mies, joka ennen oli niitä sydämmensä pohjasta laulanut.
Sukulaiset, joita hän poikkesi tervehtimään, sanoivat hyvin iloisesti
terve-tultuansa, ja monesti hän kertoi hattujutun, selittääksensä tätä
hänen pahaa pulaansa. Sitte kun hän luuli nähneensä, ettei hänen
kulunutta hattuansa huomattukaan, lakkasi hän siitä kertomastakin,
mutta juuri kun hän ei mitään puhunut siitä, yksi ja toinen itsekseen
ajatteli: hän mahtanee olla hyvin ahtaassa tilassa, kun hän noin
huonossa hatussa käy.
Muutamat vastasivat hänen asiallensa kohteliaasti, toiset olivat
törkeitä. "Kuinka meidän apumme tulisi kysymykseenkään! Sinulla on
suuri suku, on monta rikasta lankoa ja vielä upporikas setä. Heidän
pikemmin tulee sinua auttaa".
Ne, jotka olivat hyväluontoisempia, sanoivat: "Me tarvitsemme itse
rahaa, meidän täytyy rakentaa ja olemme ostaneet uuden pellon".
Toisessa paikassa taas sanottiin: "Olisit vaan osannut tulla kahdeksan
päivää aikaisemmin, olisi meillä ollut antaa rahaa, mutta nyt ne ovat
lainattuna hypoteekkia vastaan".
Raskasmielisenä Lents matkusti eteenpäin, ja kun koti tuli mieleensä,
oli hänen rintansa täysi: "Oi, joska minun ei koskaan tarvitsisi palata
ylös Morgenhaldeen. Paras kaikesta olisi kuolla pois ja maata maan
alla, tuolla metsässä, jossa on kyllä tilaa".
Vastustamaton voima kuitenkin häntä alinomaa vei eteenpäin matkallansa.
Tuossa on Knuslingen ja siellä Maisu asuu veljensä luona. Tottahan yksi
ihminen kumminkin löytyy, jonka sinun tulosi iloiseksi tekee.
Kuka oli iloisempi kuin Maisu, kun Lents astui sisään. Maisu istui
akkunan vieressä ja kehräsi rohtimia, ja kohta kun hän Lentsin näki,
lensi rukki tiehensä. Kaksi kertaa Maisu pyhki tuolin, johon Lentsin
piti istuman, eikä hän lakannut valittamasta, että huoneessa näytti
niin siivottomalta; vasta hän nyt oikein huomasi, kuinka ummehtunut ja
savuttunut tupa oli. Nyt Lentsin piti kertoman kaikki tapahtumat sitte
viimeisen, mutta hän ei saanutkaan suun vuoroa Maisulta, joka puhui
puhumistaan. "Ensimmältä minä täällä tahdoin kuolla viluun, kun olin
tottunut Morgenhalden suloiseen aurinkoon. Siellä aurinko ei anna
ainoatakaan sädettä, josta ei kostuisi. Oi hyvä Lents! Vaikka sinun
kävisi kuinka hyvänsä, ole aina iloinen ja kiitollinen siitä, että
aurinko on sinulle niin armas, ja sitä ei kenkään sinulta riista.
Toista täällä. Seitsemään viikkoon ja viiteen päivään aurinko ei näytä
hahmoansakaan täältä meidän laaksossa. Toisena päivänä loppiaisesta
kello yhdentoista aikaan päivällä heittää aurinko ensimmäiset säteensä
tuonne ylös vuoren huipulla kasvavaan perunapuuhun, ja siitä alkaen on
siellä ylängöllä auringosta hupaa, ja suvelta meilläkin on oivallisen
lämmin. Mutta nyt olen jo tähän olooni tottunut. Mutta mimmoiselta sinä
Lents näytätkään! Sinun kasvoissasi on jotain outoa, jota minä en
tunne, eikä sinulla ole oikea muotosi. Mutta kun sinä vedät suusi noin
nauruun, sinulla taas on se vanha hyvä muotosi. Joka ehtoo ja aamu minä
rukoilen sinun ja sinun perheesi edestä, ja totta kaiketi sinäkin siitä
olet tietänyt. Enkä minä ole Annille enää vihoissani, en ollenkaan.
Annilla on ollut oikein; ei minusta vanhasta vatuneesta ole muuhun kuin
maan multaan. Mimmoisiaka sinun lapsesi ovat? Mikä on heidän nimensä?
Jos minussa vielä keväällä on henki, minä tulen luoksesi; minun täytyy
nähdä lapsesi, vaikka minä sinne konttaisin". Ja nyt Maisu kertoi, että
hänellä oli kolme kanaakin ja omastakaa kaksi hanhea ynnä oma
potaatimaa. "Me olemme köyhiä", sanoi Maisu laskien kätensä toinen
toisen päälle rintaan, "mutta meidän ei ole, Jumalan kiitos, tarvinnut
jouten katsella, kuinka toiset syö; meillä on itsellä aina ollut leipä
suruti suussa. Ja tulevaksi kevääksi minä, jos Jumala suo, hankin
itselleni kutun". Maisu kiitti hanhiansa, ja eritoten kanojaan. --
Entäs kanat itse, kuinka niitten oli laita tuolla häkissä, uunin takana
talvikorttierissaan? Ne kaakottivat, kohteliaasti kiittäen, ja
vääntelivät päitään välisti oikealle, välisti vasemmalle päin vierasta,
jolle heidän hyviä avujaan julistettiin. Vielä päälliseksi tuo
kullankeltainen kana mielihyvillään levitti molemmat siipensä ja
pudisteli niitä olevilla annillansa. Lents ei saanut sanoja suuhunsa,
ja Maisu luuli häntä lohduttavansa siten, että hän aika lailla rupesi
Leijonan emäntää laittamaan, ja välimmiten taas kiitti voutitalokkaan
Katriinaa, kuinka paljon hyvää hän teki kaikille köyhille koko
paikkakunnalla. "Hän höystää kanojani, ja kanani taas antavat höystettä
minulle". Maisu nauroi näitä sukkelia sanojaan.
Viimein Lents vuorostaan sai sanoa sen verran kumminkin, että hänen
taas täytyi mennä. Anni sanoo oikein, kun sanoo hänen aina
laakottelevan liian kauan joka paikassa, vaikka maa hänen jalkainsa
alla polttaisikin; hän ei ole mies keskeyttämään puhetta, jos
jollakulla on hänelle jotakin valittamista taikka puhumista. Hänestä
tuntui, kuin kuulisi hän Annin nuhtelevan häntä juuri nyt, tällä
paikalla; hänen mielessään Anni seisoi hänen takanansa muistuttamassa
häntä lähtemään jo. Hän katsoi taaksensa, olisiko Anni todellakin
täällä. Hän otti nopiasti hattunsa ja keppinsä. Mutta nyt Maisu käski
häntä tulemaan kanssansa vinttikamariin; hänellä oli jotakin sanomista.
Lentsin rinta vavahti. Oliko Maisullakin jotain sanomista heidän
eripuraisuudestansa kotielämässä? Maisu ei kuitenkaan siitä asiasta
henkeänsä vetänyt, otti vaan olkivuoteesta raskaan, täpötäysinäisen ja
moneen kertaan solmitun kengän ja sanoi: "Tässä on sata guldenia ja
kolme kruununtaaleria; tee minulle se hyvä, että otat niin paljon kuin
vaan tahdot, tee nyt se, minä pyydän sinua, muutoin minä en saa unta.
Näetkös, sitte sinä nukutat minua, ja minä saan uneni takasin".
Lents ei ottanut rahoja vastaan. Kun hän vaan tahtoi jättää hyvästi,
rupesi Maisu itkemään, ja piti vielä hänestä kiini ja sanoi: "Jos
sinulla on jotain äidillesi sanomista, anna minun tietää se. Minä
pääsen hänen tykönsä pian, jos Jumala sen sallii, ja kyllä minä
toimitan kaikki sinun puolestasi. Jos niin olisi, että sinun äitisi
olisi ujo sanomaan meidän Jumalallemme kaikkea, niin minä sen teen.
Uskotko minua siitä?"
Maisu ei laskenut Lentsin kättä irti, vaan piti siitä ja sanoi monta
kertaa: "Minulla olisi vielä paljon sanomista sinulle ja se on juuri
kielelläni, vaan ei nyt tule mieleeni, mitä se on, mutta minä olen
vissi siitä, että kohta kun olet pois, minä sen muistan. Minun pitäisi
sinua vielä muistuttaa jostakin; etkö sinä taida sanoa, mitä se on?"
Lents ei taitanut sanoa sitä ja lähti vihdoin melkein mielipahoillansa
menemään.
Tiellä Lents poikkesi erääsen ravintolaan, ja tervehdykseksi hän kuuli
vastaansa äänen huutavan: "Hei hauskaa, että sinunkin saa kerran täällä
nähdä". Se oli vanha Pröbler, joka häntä näin tervehti. Hän istui
pöydän takana kahden kumppanin kanssa ja kokonainen suuri viinipullo
edessä. Toinen juomakumppaneista oli se sokea pelimanni Fuchsberg'ista,
jonka urkuja Lents joka vuosi uudelleen viritti. Sokean pelimannin
kasvot kävivät jotenkin pitkäksi, kun hän kuuli Lentsin äänen, mutta
hän koki parantaa sen siten, että hän nosti lasinsa korkealle ja huusi:
"Terve tuloa; minun kanssani ja minun lasistani sinun pitää juomasi".
Lents kiitti. Pröbler oli täällä kuin kotona; hän tahtoi nousta ylös
ottamaan Lentsiä vastaan, mutta hänen jalkansa käskivät häntä istumaan
alallansa, ja nyt hän huusi lujasti: "Istu tähän alas, Lents, ja anna
ulkomailman peittyä lumeen ja mennä konkurssiin, se ei muuta
ansaitsekaan. Täällä me istumme tuomiopäivään saakka. Minä en huoli
muusta, en ollenkaan muusta, ja sitte kun minulla ei mitään ole, myyn
takkini ja juon sen suuhuni, ja menen lumihankeen, ja sillä lailla te
sitte pääsette maahanpaniaiskustannuksista. Nähkää nyt, hyvät
kumppanini, tässä näette parahimman esimerkin siitä, mimmoinenka
lumppumailma nykyaika on. Se, joka on muita parempi, se survotaan.
Maistappas kerran, Lents. Kas niin! Nähkää, tää mies tässä oli paras ja
kelvollisin mies mailmassa, mutta mitenkä mailma on häntä kohdellut!
Ollessansa vielä nuori mies, ja eritoten hänen äitinsä kuoltua, kun
kaikki hokivat: Morgenhalden Lentsin pitää naiman, -- silloin tietkää,
sanon sen, ettei varpusetkaan, käydessään puhjenneen jyväsäkin
kimppuun, ole hohkopäisempiä kuin tytöt silloin olivat".
"Jätä se nyt sikseen", sanoi Lents.
"Ei, sinun ei tarvitse kainosella", tydytti Pröbler, "totta se on sulaa
totta. Sekä tohtorin tyttäret, että paperintehtailian tytär, joka on
niin kaunis ja niin rikas, ja jonka paroni Dingsda nyt on kihlannut,
kaikki ne olisivat ilomielin hänet ottaneet. Kohta hänen
kihlauspäivänsä jälkeen sanoi paperintehtailia minulle: Morgenhalden
Lentsille olisin minäkin tyttäreni mielelläni antanut. Entäs kuinka nyt
on laita? Minä en sentään hiisku sanaakaan, Lents, ole vakaa siitä,
etten minä sano sanaakaan, mutta kyllä sen tietää Jumala taikka paha
henki, kuka komentoa pitää tahtoo. -- Katsokaapas nyt tätä miestä
tässä! Hänen oma appensa on hänen paljastanut, ja hän on myynyt
hiuksetkin hänen päälaeltansa, ja nyt hänen talonsa keskellä talven
ahdinkoa on hyvin täpärällä. Oi Lents, olen minäkin aikanani ollut
kelpo mies, vaan minä en enää mistään huoli, minä olen jo saanut
tarpeekseni. Olethan sinäkin jo saanut samaa kokea. Kulje nyt ympäri
mailmaa, jos sinä jotain tarvitset; mene ja hae hyvänsuopia ihmisiä.
Paneppas nuuskaa! Ihmiset kyllä aukaisevat toosansa ja tarjoovat
sinulle näpillisen nuuskaa; ei yhtään muuta kuin näpillisen. Otappas
nuuskaa nyt!" Pröbler tyrkytti hänelle toosastansa ja nauroi
hillittömästi.
Lentsin sydän vapisi, kun hän näin esiteltiin loistavimpana esikuvana
hävinneestä miehestä; semmoista kiitosta hän ei ollut ikinä
ajatellutkaan saavansa. Hän koitti Pröblerille todeksi näyttää, ettei
se ole laitaihmisen tekoa, jos itsensä hulttiomeksi heittää ja sitte
huutaa: Näetkö nyt, hyvä mailma, mitä olet tehnyt! Etkö kadu tekoasi?
-- Hän esitti Pröblerille omat ajatuksensa asiasta, ettei kukaan saa
mailmalta odottaa sitä, jota hän itse voi aikaan saada, että jokaisen
pitää oleman oman onnensa seppä, ja jota enemmän hän puhui, sitä
innokkaammin se kävi, mutta semmoiset ajatukset eivät pystyneet
Pröblerin päähän. Hän otti taskustansa veitsen ja pöydästä toisen,
tuppasi ne Lentsin käteen ja huusi "Siinä on sinulla nyt veitset
kädessä; minä en voi sinulle mitään tehdä, enkä teekään, mutta sano nyt
minulle suoraan, olenko minä reutale, vai voisinko olla mailman
ensimmäisiä miehiä, jos mailmalta olisin autetuksi tullut. Sinun
appesi, jonka paholainen punnitkoon luodittaisin, se mies on voidellut
narisevat saappaansa minun ytimelläni; siitä on ollut hänelle hyvää
saapasvoidetta. Sano suoraan, olenko minä reutale, vai mitä minä olen?"
Lents myönsi, että Pröbler tietysti olisi ensimmäisiä mestaria, jos hän
vaan pyrkisi suoraan maalia päin. Pröbler löi kätensä pöytään ja huusi
ääneensä ilosta. Lentsillä oli täysi työ pidättää häntä syleilemästä ja
suutelemasta.
"Minä en muuta ruumiinsaarnaa kaipaa; Lents on jo pitänyt sen, ja nyt
olen kuullut kyllikseni, ja nyt minä juon pohjaan, pohjaan, aivan
pohjaan!"
Lentsin täytyi myös tyhjentää lasinsa, ja Pröbler kaasi nopiasti toista
sisään ja huusi riemuissaan: "Tohtori tahtoo minua parannuksen päälle
tuohon uuteen vapriikiinsa. Se on myöhäistä. Minun puolestani on jo
tarpeeksi tohtoroittu ja vaprikoittu. Katsokaa päälle, tuossa on
Morgenhalden Lents. Kaikki häntä kunnioittaa, tänäpänä vielä,
huomennakin vielä, mutta kauanko sitä kestää? Minunkin on ollut laita
sama, vaan nyt, kun kylän läpi kuljen, jokainen osoittaa minua
sormillaan ja pudistaa olkapäitään sanoen: ois ja äis, se mies ei ole
juuri mitään, se on Pröbler! Tottele minua, Lents, äläkä tule näin
vanhaksi, vaan tee aikaisemmin täysi käännös! Kuule, Lents! veljeni!
Minä annan sulle hyvän neuvon. Muistatko vielä, kuinka me yhdessä
puuhailimme mallikelloa? Tiedätkö mitä me silloin oikeastaan olimme? Me
olimme kokonansa yksi pari mallinarria. Sinä hankit saada kelloseppäin
yhteyden aikaan. Mahdollista kyllä, että semmoisen saatkin, mutta sitte
jossakussa iltaseurassa jätät sen herran haltuun. Kuule, veljeni! Älä
minusta erkane vielä, istu, istu vähän vielä; minä annan sinulle hyvän
neuvon. Sinulle minä testamenteraan kaikki. Kuule! Mailmassa saa vielä
rahalla ostaa ilomielisyyttä, unohdusta ja riemua. Minä tiedän, mikä
sinun sydäntäsi kalvaa. Minä tiedän, missä kissa pahnojen alla makaa;
minä tiedän kaikki, -- Pröbler tietää enemmän kuin muut ihmiset. Kun
sydäntäsi kalvaa, vala sinne viiniä, joko viiniä taikka paloviinaa; se
panee unohtamaan, eikä ole huolta kelloista, eikä kalluista, ei
tunnista, ei päivistä, ei öistä eikä ajasta ollenkaan; on kuin olisi
iankaikkisuus sydämmessä".
Pröbler pauhasi hurjasti ja sekamaisesti; välisti ikäänkuin salamoitsi
selviä ajatuksia, välisti hän taas vaipui mielettömyyteen. Hänen
puheistaan ei saanut selkoa, oliko se totta, että hän oli Leijonan
isännän konkurssissa kadottanut kaikki vanhan päivän varansa, vai
luulotteliko hän sitä, taikka oliko se hänen salassa pitämänsä, mutta
nyt huutokaupassa myyty kelloteoksensa, joka häntä näin äköitti
epätoivoon? Aina vaan hän tavan takaa huusi Lentsille: "Juo nuorena
ollessasi hyvään aikaan kurkkusi poikki, ennenkuin sinun täytyy näin
elää kuristumaisillasi kuin minun on täytynyt".
Lentsille kävi tukalaksi kuulella tätä tyhjää lorua, ja häntä
pöyristytti nähdessään elävästi silmäinsä edessä, mihinkä ihminen
joutuu, joka itsensä heittää hulttiomaksi, ja jonka ainoa turva on
unohtaa itsensä ja kaikki.
"Sinun äidilläsi", sokersi Pröbler taas, "oli hyvä sananlasku.
Enkös minä ole teille jo sanonut, että tämä mies tässä on Lents,
Morgenhaldesta? Sinun äitisi, minä sanoin. Hänellä oli tapana sanoa:
parempi on kävellä paljain jaloin, kuin rikkinäisissä jalkineissa,
sanoi hän. Ymmärrättekö, mitä se tietää? Mutta, on minullakin
puheenparsi, ja se kuuluu näin: Ennenkun hevoskaakki viedään
myllärille, otetaan ensin kengät pois. Ravintola, hoi! Tässä on yksi
hevosen kenkä. Viiniä tänne!" Näin huusi Pröbler ja paiskasi taalerin
pöytään.
Kun äitinsä muistoa mainittiin tämmöisessä paikassa ja näin
sopimattomassa tilassa, se manasi Lentsiä lähtöön, ikäänkuin äidin
silmät olisivat terävästi häneen tungeneet.
Hän nousi istualtaan, vaikka Pröbler piti hänestä kovasti kiini. Lents
tahtoi ottaa Pröblerin mukaansa pois kotiin, mutta häntä oli mahdotoin
saada paikaltaan, ja Lents puhui sitte isännälle, ettei hän tänäpänä
enää laskisi vanhusta menemään kotiin eikä antaisi hänelle enemmän
juotavaa.
Kun Lents oli pannut oven jälkeensä kiini, heitti Pröbler tuohitoosansa
hänen peräänsä ja huusi: "Nyt minä olen nuuskani nuuskannut".
Syvältä hengittäen, ikäänkuin olisi hän päässyt kuumasta ummehtuneesta
hornan luolasta, käveli Lents raikkaassa ilmassa. Rupesi hämyttämään
jo; jäälintu lauleli tuolla jäätyneellä puron partaalla, korpit
lentelivät päin metsää; tuossa tuli kauris metsästä, pysähtyi seisomaan
isoksi aikaa rinteelle ja katseli törötti Lentsiä lakkaamatta, kunnes
hän pääsi aivan likelle, mutta sitte se äkisti juoksi takasin
tiheikköön, ja sen jäljet näkyi ison matkaa lumessa, joka varisi alas
nuorista kuusista.
Lents pysähtyi monta kertaa, sillä hän luuli kuulevansa jonkun huutavan
nimeänsä. Kentiesi Pröbler sentään tuli perässä? Lents vastasi
korkealla äänellä, ja kaiku matki häntä. Lents vielä kääntyikin takasin
kappaleen matkaa, mutta ei Pröbler'iä, eikä ketäänkään kuulunut eikä
näkynyt. Sitte hän käveli eteenpäin; puut ja vuoret tulivat hänen
vastaansa ja tanssivat hänen silmissään, ja tuolla kauempana tulee
vaimoihminen ja sillä on juuri kuin hänen äitinsä muoto. Entäs jos äiti
nyt näkisi hänen tämmöisessä tilassa! Vanha vaimo, joka häntä vastaan
tulee, tervehtää ystävällisesti; Lents kiittää, ja vaimo sanoo, että
Lents vaan koittaisi päästä laksosta ennen yötä, kun lumessa näkyi
tummia paikkoja ja laviinia kierteli joka korkeudelta alas eikä ollut
tietoa, koska ja millä lailla tiet menisi tukkoon.
Vaimon ääni kuului niin ihmeelliseltä. Se oli sittekin kuin äidin ääni.
Ja tuo sydämmellinen varoituskin!