Kaikki nurin narin.
Konkursipesän uskotut miehet saattoivat kaikki päivän valkeuteen, ja
nyt tuli ilmi, miten Leijona oli menetellyt salavihkaa.
Leijonan isäntä näytti olevan oikea veijari.
Tydyttääksensä niitä, jotka olivat vieraita ja vastoin häntä ankaroita,
oli Leijonan isäntä pettänyt juuri niitä, jotka häneen luottivat
taikka olivat hänen käskynalaisiansa, Yksin hollimiestenkin pienet
säästörahat oli saamatta. Kurjat kellosepät kulkivat kylässä paikasta
paikkaan valittaen epätoivoissaan, että Leijonan isäntä oli heidän
elämä-iästänsä varastanut kuukausia ja vuosiakin, ja kuitenkin olisi
jokainoa heistä ollut ennen tätä valmis vaikka vannomaankin, ettei
rehellisempää miestä hakeinkaan löytynyt. Paremmin ei Leijonan
emännänkään käynyt, vaikka hän itsensä niin viattomaksi teki. Emäntähän
aina oli niin levitellyt perheen siipiä ja aina niin isoisesti
kerskaillut, sekä jokaiselle suosiotansa osoittanut kuin armolahjaksi.
Leijonan isäntä ei kumminkaan ollut kerskannut muulla kuin
äänettömyydellään ja tytynyt että häntä yhdeltä ja kahdelta tahoin
kutsuttiin kunnianmieheksi ja joskus sitte vielä visun varoisaksi.
Moni velkoja tuli Lentsin tykö Morgenhaldeen. Heitä ei pidättänyt tuo
pitkä matka sinne ylös, koska kerran olivat kylään tulleet ja heillä
oli niinkuin oikeus nähdä koko kurjuuden. Kun he kaikki sanoivat
surkuttelevansa Lentsiä, että hän oli joutunut näin pahaan pulaan, se
oli kuin he olisivat puoleksi säälineet häntä ja puoleksi ennustaneet
hänelle vielä suurempaa kurjuutta. Muutamat häntä lohduttivat sillä,
että hän kukatiesi saisi periä setänsä, ja he vakuuttivat, etteivät he
häneltä velkoisi mitään, vaikka hän rikaskin olisi, heillä kun ei
siihen oikeutta ollutkaan. Mihinkä hyvänsä Lents vaan tuli, siellä
häntä päiviteltiin ja surkuteltiin appensa tähden, joka oli tehnyt niin
huonosti, että meni omaa lastansa pettämään. Yksi ainoa vaan oli, joka
puhui Leijonan isännän puolesta, ja se oli Pilgrim, ja kun hän sitä
teki sulasta sydämmensä pohjasta ja aina Lentsin luona vakuutti, että
Leijonan isäntä oli ainoastaan erehtynyt laskuissansa ja pannut kaikki
toiveensa tuohon onnettomaan brasilialaiseen riita-asiaan eikä suinkaan
ollut mikään väärintekiä, niin hän sillä voitti Annin koko sydämmen,
koska Anni aina oli isäänsä rakastanut. Kylässä kävi semmoinenkin puhe,
että Leijonan isäntä vieläkin koitti koota Morgenhaldeen kaikki, mitä
hän vaan salaa irti sai. Yksi köyhä kelloseppä tuli suoraa päätä
Lentsin luo kotiin ja sanoi, että jos hän vaan saisi omansa, hän ei
kenellekään hiiskuisi sanaakaan. Lents huusi Annin sisään ja selitti
hänelle vieraan kuullen, ettei hän ikinä antaisi hänelle anteeksi, jos
hän ottaisi tallettaaksensa väärin saatua tavaraa edes äyrinkin
arvosta. Anni laski kätensä lapsensa päähän ja vannoi, ettei semmoista
ollut koskaan tapahtunut eikä tapahtuisikaan. Lents eroitti Annin käden
lapsen päästä, koska hän ei vannomista kärsinyt. Totuus olikin Annin
puolella, ettei Morgenhaldessa mitään väärin saatua tavaraa talletettu.
Anoppimuori siellä usein kävi. Lents ei vaihettanut montakaan sanaa
hänen kanssaan, ja varsin sopivasti oli se, ettei Maisua enää talossa
ollut, sillä uusi palvelupiika -- se oli Leijonan-Annin lähin
sukulainen -- sai usein öisin kävellä edes ja takasin Leijonan ja
naapurikylän väliä kantaen raskasta koria, ja kaupustelian Ernestiina
osasi kaikkia rahaksi muuttaa. Ernestiinan mies olikin ainoa Leijonan
isännän alammaisista, joka ei hänen tähtensä vähintäkään hävinnyt,
vaikka kaikki ne kellosepät, joille Leijonan isäntä ei ollut antanut
puhdasta rahaa, sen siaan olivat saaneet ottaa Leijonan isännän takuuta
vastaan kaikenlaista kamaa kaupustelialta. Nyt näillä kurjilla ei ollut
kellon kuortakaan, ei muuta kuin paljasta velkaa, mutta kaupustelia
vakuutti kuitenkin, että he olivat maksoon kykenevämmät kuin heidän
entinen takuumiehensä.
Ihmiset Lentsiä surkuttelivat senkin tähden, että appensa häviö veisi
hänenkin häviöön. Siihen Lents luottamuksella vastasi, että hän pysyisi
pystyssä, mutta nyt, vasta nyt alkoi iankaikkinen juoksu ja vaitelus.
Kenellä vaan oli hiukankin Lentsiltä saatavaa, se tuli sitä hakemaan,
koskei häntäkään enää uskottu. Lents oli pahemmassa kuin pulassa, ja
vielä oli yksi pääpula, josta hän ei uskaltanut Annille mitään hiiskua,
koska Anni oli häntä juuri samasta varoittanut. Asian laita oli se,
että keskellä näitä selkkauksia sanoi Fallerin velkoja saatavansa ylös,
kun Lentsin takuu ei nyt enää ollut otollinen. Faller oli tuskissaan,
kun hänen täytyi tämän Lentsille ilmoittaa ja hän valitti, ettei hän
tietänyt mihin hän kaikilla kaksoisparillaan joutuisi.
Luottavaisesti Lents hänelle lupasi apunsa; olihan hänen tunnettu, hyvä
ja vanhemmilta peritty nimensä kuitenkin vielä tallella. Eihän mailma
lienekään niin huonontunut, ettei vanhastaan taattu nimi enää olisi
mistään arvosta. --
Anni ei muistanut muita kuin pienempiä sitoumuksia, ja hän neuvoi:
"Mene kuin menetkin setäsi luo; hänen täytyy sinua auttaa".
Kyllä kaiketi sedän luo! jos setä vaan olisi ollut tavattavana!
Petrovitsch aina katosi säännöllisesti koko kylästä, kun
maahanpaniaisia pidettiin. Sitä hän ei tehnyt minkään sääliväisyyden
vuoksi, vaan sen tähden, että ne menot olivat vastoin hänen luontoansa.
Petrovitsch kohta toisena päivänä jälkeen Leijonan-isännän häviötä oli
kadonnut. Häntä niinikään harmitti nuo kulkupuheet hävinneestä
miehestä, ja tällä erää hän vielä jätti noitten tuleentumattomien
kirsimarjojen poiminnan käytävällä kasvavista kirsipuista erään
renkimiehen huomaan. Vasta sitte kun talvi jo teki tuloa ja Leijonassa
oli uusi isäntä ja sen entinen isäntäväki oli muuttanut erääsen
vävypoika-puukauppiaan omistamaan moisioon lähellä kaupunkia, vasta
sitte hän taas nähtiin kylässä käyskentelevän.
Leijonan-isäntä oli muutoin kantanut kohtaloansa melkein ihmeteltävällä
tasamielisyydellä. Ainoastansa kerran, kun taiteilia istuen kaleesissa
ajoi molemmilla rautioilla vähän matkaa kylästä hänen ohitsensa,
Leijonan-isäntä ei pysynyt tasavoitolla, vaikka kukaan ei sentään
nähnyt, kuinka hän kompastui ja putosi ojaan, ja jäi sinne isoksi
aikaa, kunnes hän vihdoin pääsi ylös.
Petrovitschillä oli tätä nykyä uusi kävelytie. Hän ei enää kävellyt
Lentsin talon sivutse eikä hän enää etsinyt metsää, josta jo oli
melkein puhdas tehty.
Lents valvoi lähes puoliyöhön ja luki varojaan. Kaikki voi vielä
kääntyä parhain päin, ja kohta pikaa olikin rahasumma tarjonna, mutta
se poltti, juuri kuin olisi ihan kuumalta tullut itse pirun
rahapajasta.
Kaupustelian Ernestiinan mies tuli erään vieraan kanssa Morgenhaldeen
ja sanoi: "Lents, tämä mies tässä tahtoisi ostaa sinun talosi".
"Mitä lajia? minun taloniko?"
"Niin, olethan itse siitä puhunut. Sillä on nyt paljon pienempi arvo
kuin ennen, nyt kun metsä on kaadettu ja vaara ei ole kaukana. Mutta
sitä vastaan saattaa vielä keinoja keksiä".
"Kuka on sanonut, että minä myisin taloni?"
"Sinun rouasi."
"Vai niin? vai minun rouani? Anni, tulepa tänne! Oletko sinä sanonut,
että minä aivon myydä taloni?"
"En ole sanonut juuri niin; sanoin vaan Ernestiinalle, että jos hänen
miehensä tietäisi myytävänä olevan joku kelpo ravintola hyvällä
paikalla, me sen ostaisimme ja myisimme sitte talomme".
"Viisaampaahan se on", lisäsi kaupustelia, "että ensin myytte talonne.
Kun on puhdasta rahaa kädessä, pääsee huokeasti siistin ravintolan
omistajaksi".
Lents valkeni kuin vaate ja viimein hän sanoi: "Minä en lainkaan
taloani myy".
Kaupustelia meni vieraineen tiehensä, pilkaten ja haukkuen tuommoisia
huolimattomia ihmisiä, joille ei hyvät sanat kelvanneet ja jotka turhan
tähden muita vaivasivat.
Lents oli vähällä pikastua, mutta hän kuitenkin vielä sai itsensä
hillittyä. Kun hän sitte oli kahdakesken vaimonsa kanssa -- Anni oli
ääneti, vaikka Lents häneen monta kertaa katsoi -- sanoi hän vihdoin:
"Minkätähden olet minulle tämän tehnyt?"
"Sinulle? Minä en ole sinulle tehnyt ollenkaan mitään, mutta itse asia
on sanottu, kuin sanottu. Ei ole meillä pahaakaan rauhaa, ennen kun
täältä muutamme pois. Minä en täällä enää asu, ja ravintolaan minä
tahdon, ja sen sinä saat nähdä, että minä vuodessa ansaitsen kolme
kertaa enemmän kuin sinä nastojen nyppimisellä".
"Ja sinä luulet voivasi minua pakoittaa?"
"Sinä vielä minua kiitätkin siitä, että pakoittanut olen; tuskin sinua
muutoin saisi saranoistasi mihinkään".
"Minulla on saranat, ja hyvät onkin", sanoi Lents kolkosti, otti takin
äkkiä päällensä ja meni ulos.
Anni juoksi hänen perässään vähän matkaa.
"Mihinkä sinä menet Lents?"
Lents ei vastannut mitään, meni vaan menemistään vuorta ylöspäin.
Päästyänsä vuoren harjalle, katsoi Lents vielä kerran ympärilleen.
Tuolla näkyi hänen vanhemmilta peritty talonsa, jota metsän puut eivät
enää peittäneet. Talo oli kuin alastoin, ja hän itsekin oli mielestänsä
kuin alastoin, ja koko hänen elämänsä hunningoilla. Hän kääntyi pois ja
karasi eteenpäin. Mene muille maille, muille maille vieraisille, ja
sitte kun sieltä palaat, on sinusta tullut toinen mies, ja kaikki
muutoin ovat muuttuneet...
Hän karasi eteenpäin kuin karkulainen, ja kuitenkin joku vastustamaton
voima häntä pidätti. Vihdoin hän istui puun kannolle ja peitti kasvonsa
käsiinsä. Oli lauhkia, syksyinen sydänpäivä; aurinko ei muuta kuin soi
hyvää maaperälle ja varsinkin Morgenhaldelle; se lämmitti sulovalollaan
noita kaadettuja puitakin, joita se niin isot ajat oli elähyttänyt.
Kastanjapuissa harakat haastelivat raakkuen ja pähkinälintu pani täyttä
rintaa omaa joukkoon. Lentsin mieltä rasitti kuolema ja yö. Yhtäkkiä
kuului lapsen ääni huutavan: "Kuulkaa, mies, auttakaa minua pääsemään
ylös".
Lents nousi seisoalleen ja auttoi Fallerin vanhimpaa tytärtä, joka
tällä paikkaa oli koonnut lastuja, saamaan takkansa selkään. Lapsi
säikähtyi, kun tunsi Lentsin ja näki hänen noin villimiehen muotoisena,
melkein kuin murhamiehenä ja aaveenkaltaisena. Lapsi kiiruhti vuorta
alas. Lents katseli ison aikaa hänen kiiruttaan.
Jo oli yön aika, kun hän palasi kotiin. Ei hän sanonut sanaakaan, vaan
istui tunnin kumminkin tuolilla, silmät alas tuijottaen. Sitte hän
katseli työkalujaan, jotka riippuivat seinällä, ynnä kaluvipusimia
katossa niin oudoksuvilla ja tutkivilla silmin, kuin olisi hän tuomittu
muistuttelemaan, mitä nämä kaikki olivat, taikka mitä virkaa niillä
oli.
Lapsi rupesi huutamaan kamarissa ja Lents meni sinne sisään, mutta ei
saanut lasta vaikenemaan muutoin kuin täytyi ruveta laulamaan.
Äiti laulaa lapsen tähden, vaikka oma sydän surusta särkee. Lents nousi
ylös tuolista, meni kamariin ja sanoi: "Anni, minun oli halu kadota
kotoa pois, mutta minun teki taas mieleni kotiin takasin. Naura sinä,
mitä naurat; minä kyllä arvasin, että sinun nauramasi piti".
"Minua ei naurata ensinkään, olen vaan minäkin ajatellut niin, että
kukatiesi olisi hyväkin, jos perästäkin näyttäisit toden ja vuodeksi
lähtisit vieraille maille. Sinä tulisit vissiinkin viisaampana takasin
ja sitte olisi meillä kaikin puolin levollisempi olo".
Lentsin sydäntä leikkasi kuin veitsellä se, että Anni olisi antanut
hänen noin paki paraastaan mennä, mutta hän vastasi vaan: "Minä en sitä
tehnyt silloin kuin minun hyvin kävi, sitä vähemmin nyt, kun tuska on
rinnassa. Jos vaan minulla ei ole mitään, joka mieltäni onnistuttaa, ei
minusta ole mihinkään enkä minä mihinkään kelpaa".
"Vasta nyt minua naurattaa", sanoi Anni, "sinusta ei siis ole
ulkomaille enempää onnellisena kuin onnettomanakaan?"
"Minä en sinun puhettasi ymmärrä enkä ole koskaankaan ymmärtänyt, etkä
sinäkään minun".
"Se on pahinta, mitä olla taitaa, että kurjuutta on ympärillämme ja
kurjuutta itsessämme".
"Heitä kurjuus pois ja ole hyvilläsi".
"Älä puhu niin lujaa, taikka herätät lapsen taas", vastasi Anni.
Aina kun Anni sai kuulla, että hänen piti oleman hyvällä päällä, ei
hänen kanssaan ollut puhumistakaan.
Lents meni takasin tupaan, ja kun Annikin tuli sinne, pantuaan kamarin
oven hiljaa kiini, sanoi Lents: "Nyt juuri, kun meitä on onnettomuus
kohdannut, pitäisi meidän vasta oikein rakastaman ja pitämän toinen
toistamme hyvänä; sehän on meidän ainoa tavaramme, mutta sinä et siitä
piittaa mitään. Miksi et sitä tee?"
"Siihen on mahdoton pakoitettaa".
"Sitte minä menen toistamiseen tieheni".
"Ja minä jään kotiin", vastasi Anni kolkosti, "minä jään lasteni luo".
"Ne ovat minun lapsiani juuri yhtä paljon kuin sinunkin".
"Vaikkapa niinkin", vastasi Anni uppiniskaisesti.
"Ja nyt pelikellokin juuri rupee soimaan!" valitti Lents. "Oi hyvä
Jumala, soittaakin vielä tuota ilovalssia! Minä en kärsi kuulella
ainoatakaan säveltä, en ainoatakaan. Paras olisi, jos joku musertaisi
otsaluuni pirstaksi; minä en enää saa ainoatakaan selvää ajatusta
kiini. Anni, eikö sinulla ole yhtäkään hyvää sanaa minulle sanottavaa?"
"En tiedä yhtäkään".
"Koitan minä sitte sanoa: Pitäkäämme rauhaa keskenämme, niin on kaikki
kääntyvä parhain päin".
"Se on minunkin mielestäni oikein".
"Etkö sinä nyt saisi tulla minua syleilemään ja olla iloinen, kun taas
olen kotona?"
"En tänään, mutta kentiesi huomenna".
"Entäs sitte, jos minä tänä yönä kuolen?"
"Sitte minusta tulee leski".
"Ja menet kaiketi uuteen naimiseen?"
"Jos vaan kukaan huolii".
"Sinä tahtoisit tehdä minun hulluksi!"
"Siihen ei paljon tarvitakaan".
"Anni!!!"
"Siksi olen ristitty".
"Kummoinenka loppu tästä perästäkin tulee?"
"Tiesi Jumala".
"Anni! Emmekö me yhteen aikaan pitäneet toinen toistamme sydämmestä
hyvänä?"
"Pidimme kai yhteen aikaan".
"Eikö se enää käy laatuun?"
"En tiedä".
"Minkä tähden sinä noin minulle vastaat?"
"Sen tähden, että sinä noin kysyt."
Lents peitti kasvonsa molempiin käsiinsä, ja sillä lailla hän sitte
istui melkein koko pitkäsen yön.
Hän ei lakannut ajattelemasta, mikä syynä oli tähän kaikkeen ja minkä
tähden yksi onnettomuus toisensa perään häntä kohtasi, ja vielä
tämmöinen kamaluus lisäksi.
Hän ei käsittänyt syytä. Hän ei sitä käsittänyt, vaikka hän ajatteli
kaikki läpitse, ensimmäisestä päivästä alkaen tähän päivään saakka.
Minä en käsitä sitä! Minä en voi sitä käsittää! -- -- huusi hän. Jos
joku ääni taivaasta sen minulle ilmoittaisi!
Mitään ääntä taivaasta ei ilmaantunut; kaikki oli hiljaista ja tyyntä.
Kellot löivät napsuttivat tavallista tahtiansa. Lents katseli ison
aikaa akkunasta ulos.
Yö oli niin hiljainen. Ei liikkunut oksa, ei puu, ainoastaan taivaalla
ajelehti lumipilviä kiitäen. Tuolla etäisellä vuorella kettinkisepän
luona paloi kynttilä, ja se paloi koko yön, sillä kettinkiseppä oli
tänään kuollut. Miksi hän sai kuolla etkä sinä? Kuitenkin sinä olisit
niin mielelläsi...
Lentsin mielessä muutteli milloin elämä, milloin kuolema, vuoroitellen
ja sekamaisesti. Elävät ihmiset eivät eläneet ja kuolleet eivät olleet
kuolleita. Koko elämä oli kuin ääretön onnettomuus; ei ollut linnun
ääntä koskaan kuulunut eikä ilmisääni laulua hyrittänyt. Koko mailma
oli uudestaan autio ja tyhjä kuin ennen luomista, kaikki aaltoili
sekaisin...
Lentsin otsa sattui ikkunan pieleen ja peljästyksissään hän säpsähti
hirviästä unen horroksesta. Hän meni vuoteelle hakemaan lepoa ja
unohdusta unessa.
Anni makasi jo aikaa. Lents katseli häntä. Joska hän nyt vaan tietäisi,
mitä Anni uneksii! Joska hän vaan voisi auttaa Annia ja itseään!