Kirves on pantuna puitten juurelle ja kyyneleitä vuotaa leipään.
Päivä oli ollut rasittavan kuuma, ja tuntui kuumalta vielä
ehtoommallakin, kun Leijonan isäntä palasi kotiin kaupungista aukeissa
kaleesissa, ajaen kahdella rautiollaan. Kylään päästyänsä hän katseli
outomaisesti ympärillensä, oikealle ja vasemmalle, ja tervehti
kohteliaasti. Gregori, joka posteljoonivaatteissaan, vaikk'ei hänellä
tällä erää ollut torvea, kyyditti isäntäänsä, oli jo riisunut hevoset
valjaista, mutta Leijonan isäntä istui vielä vaan kaleesissa. Hän
katseli aatosalta vuoroitellen ravintolaa, kaleesia ja hevosiaan. Kun
hän vihdoin astui alas ja seisoi pihalla, huokasi hän syvästi, sillä
hän tiesi ajaneensa viimeisen kerran näin komeasti. Kylläpä toki vielä
kaikki on vanhoillaan, eikä löydy muuta kuin yksi ainoa ihminen, joka
paitsi häntä tietää, kuinka pikaa asiat ovat muuttuneet.
Vaivalloisesti hän astui portaita ylös, ja ylähällä seisoi hänen
rouvansa ja kysyi hiljaa: "Kuinka kävi?"
"Kaikki käy kuin itsestään", vastasi Leijonan isäntä ja meni nopeasti
rouvansa ohitse ravintolahuoneesen eikä ensiksi tupaan, niinkuin hän
tavallisesti teki kotiin palatessaan. Palveluspiika sai ottaa hänen
hattunsa ja keppinsä, ja itse hän meni istumaan läsnä olevien
vieraitten seuraan. Hän tuotti myös itselleen syötävää, mutta tänään
hänellä ei ollut ruokahalua.
Vieraat viipyivät myöhään yöhön saakka ja hänkin jäi heidän kanssaan
istumaan. Hän ei puhunut suurta mitään, mutta olihan siinäkin tarpeeksi
huomaavaisuutta ja huvitusta, että hän heille piti seuraa.
Emäntä oli mennyt makuulle, ja sitte kun hän jo aikaa oli nukkunut,
Leijonan isäntäkin haki lepoa. Sitä hän ei kuitenkaan saanut, sillä
hänestä oli kuin olisi näkymätön voima temponut hänen päänalusensa pois
ja kuiskannut hänen korvaansa: tämä sia, tämä huone ja kaikki mitä
siinä on, ei ole huomenna enää sinun omasi. Ennen kaikkia hänen
ajatuksensa kiintyivät kaleesiinsa ja molempiin rautiohevosiin. Hän
hieraisi silmiänsä, sillä äkkiä hänestä oli, kuin olisi molemmat
rautiot karanneet sisään makuukamariin ja kuroittaneet päitänsä
makuusian yli, puhaltaneet kuumaa hönkää sieramista ja katselleet
mulkoilleet suurilla silmillään häneen. Leijonan isäntä kuitenkin elpyi
horroksistansa ja häntä rauhoitti varsinkin se pöyhkeä ajatus, että
hänen täytyy käyttää itsensä kuin mies. Ei hän vielä ollut vaimollensa
puhunut mitään, ja siis vaimonsa tänä yönä vielä taisi rauhassa maata;
vasta huomenna hän saa kuulla kaikki, mutta ei ennen kuin suuruksen
jälkeen; kun on saanut hyvästi maata ja syönyt vahvan suuruksen ja
päivänen kirkkaasti paistaa, niin pahimmatkin uutiset ovat huokeita
kuulella.
Päivä valkeni kirkkaaksi, mutta Leijonan isäntä oli väsynyt ja käski
emäntäänsä sillä välin suurustamaan yksistään. Vihdoin hän itsekin tuli
suurukselle ja hänen ruokahalunsa oli hyvä, ja kun emäntä nyt häntä
kehoitti kerrankin sanomaan, kuinka heidän asiainsa oikein laita oli,
selitti hän vihdoin viimeinkin: "Vaimoni, minä olen antanut sinun
saada yörauhaa ja hyvän huomeneksen, ole nyt vaan vakavakin ja ota
kaikki tyyneesti vastaan. Nyt juuri tällä hetkellä julistaa minun
asian-ajajani kaupungissa kaikki omaisunteni meneväksi vasaran alle".
Tuokion aikaa Leijonan emäntä istui kangistuneena ja äänetönnä; vihdoin
hän kysyi: "Miksi et sitä minulle yhtä hyvin ilmoittanut eilen yöllä?"
"Sentähden että minä tarkoitin hyvää ja soin sinulle levollista unta".
"Hyvää? Sinä minulle hyvää? Sinä olet yksinkertaisin mies koko
mailmassa! Jos sen asian olisit minulle sanonut eilen yöllä, olisi
saattanut panna korjuun yhtä ja toista, josta meille olisi ollut
vuosien kuluessa hyvä apu, mutta tänään, valkopäivällä se ei enää käy
päinsä. Oi, voi! auttakaa! auttakaa!" huusi Leijonan emäntä, ruveten
tyyneesti puhuttuansa yhtäkkiä pahasti parkumaan ja vaipui melkein
hervotonna tuoliin. Palveluspiiat kyökistä ja Gregori, tuo postiljooni,
kiiruhtivat tupaan. Leijonan emäntä nousi seisoalleen ja huusi
haikeasti: "Sinä olet pitänyt asiat minulta salassa, sinä et ole
sanonut minulle mitään, kuinka asiain on ollut laita ja että sinä olet
vararikko. Sinun päällesi lankee koko kurjuus ja kirous; minä olen
vallan viatoin. Voi minua vaimoparkaa!"
Leijonan isäntäkin oli vähällä mennä tainnoksiin, ellei hänen vahva
luontonsa olisi viimeiseen saakka kestänyt vastaan, mutta silmälasit,
ne luiskahtivat itsestään otsalta alas silmille, jotta hänen nyt
selvästi sopi nähdä, oliko se ollenkaan totta, se, kuin täällä
tapahtui, että tämä rouva, joka ei ollut hänelle antanut pahaakaan
rauhaa, ennenkun hän luopui leipuri- ja oluen-pania toimistaan ja yhtyi
hänen veljensä kanssa pitämään suurta kellokauppaa, ja sitte kun tämä
lankonsa ja yhtiökumppaninsa kuoli, melkein pakoitti häntä jatkamaan
liikettä yksistänsä, vaikkei hän sitä oikein ymmärtänytkään; oliko tämä
rouva, joka ainoastaan oli häntä yllyttänyt uusiin keinotteluihin ja
tiesi kaikki melkein paremmin kuin hän itse, se sama, joka nyt oli
huutanut palvelusväen vieraiksi miehiksi siinä tarkoituksessa, että
kaikki vika ja kaikki häpiä lankeisi miehensä päälle?
Tällä hetkellä isäntä näki, kuinka kurja hänen tilansa oli; he olivat
yhdessä eläneet kolmekymmentä viisi vuotta, ja tiesi kuinka monta
vuotta vielä oli jälellä. Hänen vaimonsa nyt teki itsensä noin
ulkokullatuksi, puhdistaaksensa itseään antamalla miehensä alttiiksi.
Silmälasit olivat käyneet himmeiksi eikä Leijonan isäntä enää niillä
nähnyt. Hän pyhkäsi liinasella tyyneesti ensin silmälasia ja sitte
silmiänsä.
Tässä silmänräpäyksessä tarttui häneen kaihelma, joka ei koskaan
kadonnut, mutta tuo pöyhkeä Leijonan isäntä pysyi tavallisen
levollisena ja tyynimielisenä.
Kun palveluspiiat ja postiljooni olivat menneet tuvasta ulos, sanoi
hän: "Kyllä kaiketi sinä itse tiedät, minkätähden olet tuommoisen melun
nostanut, vaikka minä en käsitä, mitä hyvää siitä on; mutta minä en
sano enää sanaakaan siitä".
Leijonan isäntä pitikin sanansa. Hän piti suunsa kiini kuin naulittu,
ja antoi vaimonsa puhua ja valittaa parahiten kuin taisi. Häntä melkein
hauskuttikin se, että ihminen taitaa noin teeskennellä mailman
silmissä. Vasta nyt hän oikein näytti olevansa tuo rikkiviisas, jona
häntä aina oli pidetty, sillä vaimonsa teeskennellessä hän aina
ajatteli: se on sentään ihmeellistä, kuinka ihminen taitaa kaikkia,
mitä vaan tahtoo! -- Harjoitus tekee mestariksi.
Mutta nuo ymmärtämättömät ihmiset eivät ottaneet yhtä tyyneesti vastaan
Leijonan isännän häviötä. Kautta laksojen ja mäkikylien kajahteli kuin
ukkosen jyrinä tuo sanoma; Leijonan isäntä on mennyt konkursiin!
Se ei ole totta, se ei ole mahdollista, ja kuka sitte pysyy pystyssä,
ellei Leijonan isäntä? Yksin tuo kylttiin maalattu kullattu leijonakin
näytti tahtovan ponnistaa vastaan ja tuon kauaksi näkyvän kyltin sanat
narisivat pahasti, mutta konkurssipesän holhojamiehet lannistavat
leijonatkin eivätkä kysy, onko ne ulkoa kullatut, vai ei. Kyltti
otettiin alas. Leijonan kuva näytti kurjan muotoiselta: toinen silmä ei
näkynyt ollenkaan ja toinen taas näytti tirkistelevän niin uupuneena,
kuin sekin olisi kurjuudesta ja hävystä umpeen menemäisillään.
Kovalta otti alahalla kylässä, ja sama oli laita ylähällä
Morgenhaldessakin.
Lents riensi alas kylään. Leijonan isäntä käveli mahtavin askelin
poikki ja pitkin isossa tuvassa ja sanoi arvokkaasti: "Tämänkin
kohtauksen täytyy kärsiä kuin mies". Vähältä piti, ettei hän sanonut:
kuin kunnianmies.
Leijonan emäntä itki, parkui ja valitti: hän ei ollut koko asiasta
tietänyt mitään, ja vannoen hän vakuutti, että hän ottaisi kuoleman
päällensä.
"Kuulkaa appi", sanoi Lents, "onko minunkin rahani mennyt hukkaan?"
"Kun näin suuret summat ovat kysymyksessä, ei voi joukosta eroittaa,
kenenkä omaa ne ja ne rahat ovat", vastasi Leijonan isäntä viisaan
suulla. "Mutta minä kyllä rahaseikkani selvitän. Jos minulle vaan
annetaan kolme vuotta aikaa, maksan viisikymmentä prosenttia. Istu
alas. Joutavaa tekoa se olisi, ruveta käsin ilmaa pieksemään. Liisi!"
huusi hän kyökkiin päin, "tuo minulle päivällistä!"
Kyökkipiika toi sisään ruokaa runsaasti, ja Leijonan isäntä nosti
reippaasti patalakin päästänsä, asetti sen sitte taas paikallensa ja
laskeusi mukavasti istumaan nojatuoliinsa, otti eteensä ja söi
tyyneellä mielin, kuin viisaan miehen tulee. Toista ruokalajia
syödessään hän vasta nosti silmänsä ja sanoi: "saisithan sinäkin akkani
istua tähän. Tämä tämmöinenhän on parasta kyytiä, mitä olla taitaa. Kun
vaan on vahvasti nauttinut liharuokaa, niin päästään jyrkintäkin vuorta
ylös. Ovatko he jo joutuneet pitseeraamaan kaikki viinimme, vai onko
sinulla minulle pieni siemaus tarjonna?"
"Kaikki tyyni on pantuna sinetin alle."
"No laita sitte minulle kuppi kuumaa kahvia, kyllä sekin auttaa".
Lents kävi käsin päähänsä. Onko appi vallan mieltä vailla? Kuinka se on
mahdollista, että kukaan ihminen, jonka tähden satoja tällä hetkellä
epäilee elostaan, saattaa noin maukkaasti aterioida? Leijonan isäntä
oli alentuvaisen puhelias ja kiitteli Annia siitä, ettei hänkin
rynninyt tänne lisäämään turhaa parkunaa. "Lents, sinulla on toimelias
ja sukkela vaimo, sukkelin kaikista lapsistani. Vahinko vaan, ettei hän
ole mies, hänellä kun on keinottelevainen luonne, ja jos hän vaan olisi
mies, asiatkin olisivat toisin. Vahinko se, ettei minun Annillani ole
hoidettavana jotain suurta liikettä, esimerkiksi suurta ravintolaa, se
se ravintola olisi ensimmäinen laatuansa sekä täällä että tuolla".
Tämmöinen kerskaus, ja koko tämmöinen käytös juuri tällä hetkellä,
saattoi Lentsin sisun kuohumaan. Mutta hän koitti itseään hillitä ja
näin itseänsä pakoittaessaan hän sanoi arkamaisesti ja melkein nöyrällä
äänellä: "Appi, pitäkää ennen kaikkia huolta siitä, ettei metsää taloni
takana tykkänään kaadeta. Koko tämän aamupäivän olen kuullut siellä
hakattavan. Onko se laita-lailla?"
Jota hieno-äänisemmin Lents lausui, sitä suuremman äänen Leijonan
isäntä nosti ja huusi: "Minkätähden se ei saisi tapahtua? Se mies, joka
metsän omistaa, tekee sen kanssa, mitä tahtoo".
"Mutta, appi, olettehan luvannut metsän minulle?"
"Sinähän et siitä sanonut huolivasi, ja metsä on nyt myyty eräälle
puukauppiaalle Trenzlingenistä".
"Mutta teidän ei sovi sitä myydä, se metsä on taloni suoja. Kyllä
muutamia puita saa kaataa, mutta ei koko metsää. Niin on satoja vuosia
menetelty, ja samaa on jo isoisänikin kuullut".
"Se asia ei kuulu minuun. Minulla on nyt muuta ajateltavaa".
"Oi hyvä Jumala!" huusi Lents itku silmin, "mitä te nyt olette minulle
tehneetkään. Te olette minulta ryöstäneet kalliimman aarteeni tässä
mailmassa".
"Vai niin? Vai on rahat sinulle kaikkein kalliinta? Minä en ole
tietänytkään, että sinunkin sydämmesi on housuntaskussa".
"Ei niin, vaan minä tarkoitan sitä, ettei minulla enää ole vanhempia
ollenkaan"
"Sinä olet jo niin iso, että kyllä tulet orpolapsenakin toimeen, vaikka
minä hyvin tiedän sinun olevasi yhden noista, joka vielä isonakin
huutaa äitiänsä ja mankuu: äitini! nyt sinun lastasi loukataan!
Olethan sinä kuitenkin sanonut olevasi mies, ja semmoinen joka saa
yhteydenkin aikaan, ja sittehän, kuten hoetaan, kaikki seisovat yhtenä
miehenä kuin metsä, -- metsä täynnä pelkkiä kelloseppiä! Ha, ha! koska
oikein naurattaa! Pane nyt sitte yhteytesi varteen, niin sinä ja te
kaikin olette hyvässä turvassa". Näin Leijonan isäntä sanoi, eikä häntä
olisi kukaan luullut noin ilkeäksi. Lents olikin hänen velkojistaan
ainoa, joka oli hänen ammuttavaksensa saapunut, ja sentähden hän nyt
laukasikin kaikki vihansa ampumavarat.
Lents oli käynyt tulipunaiseksi ja lumivaaleaksi vuoroitellen ja hänen
huulensa vapisi kun hän sanoi: "Appi, te olette lasteni isoisä, ja te
tiedätte, mitä olette heiltä riistänyt. Tottakaan teillä ei ole
omaatuntoa. Mutta metsää ei saa kaataa. Minä panen asian oikeuteen".
"Hyvä juttu! Siinä sinä teet, kuinka tahdot", sanoi Leijonan isäntä ja
meni yöpöydälle kaatamaan itselleen kupin kuumaa. Lents ei saanut
enempätä oltua tuvassa.
Kivipenkillä, Leijonan ravintolan edustalla istui murheissansa mies, ja
se oli tuo vanha Pröbler. Hän sanoi jokaiselle ohi-menevälle istuvansa
odottamassa asianomaisen virkamiehen tuloa, sillä tuolla sisällä
Leijonassa oli hänen paras ja tärkein keksimänsä pantuna pantiksi, eikä
sitä suinkaan saataisi panna menemään vasaran alle, joten se joutuisi
mailmankuluksi ja joka mies ottaisi mallia siitä, eikä hänelle itselle
olisi siitä mitään hyötyä. Konkursipesän hoitajain tulisi ensin
hänelle hankkia hallituksen antaman patentti-oikeuden, joka hänestä
tekisi rikkaan ja mainehikkaan miehen. Lents näki paljon vaivaa
rauhoittaaksensa vanhusta. Hän koki hänelle todeksi näyttää, että häntä
yksistään oli Leijonan isäntä hyvin kohdellut, sillä kaikki Pröblerin
teokset olivat täyteen arvoonsa kirjoihin kirjoitettuna ja niinkuin
panttikaluina hänen lunastettaviksensa. Mutta Pröblerin pää ei
kääntynyt enempää kuin hän paikaltaankaan hervahti.
Lents lähti menemään; hänellä oli itsepuolestansakin tarpeeksi
tekemistä. Hän meni setänsä Petrovitschin luo. "Näetkö nyt", sanoi setä
hänelle riemusuin, "enkö minä sitä sinulle sanonut juuri tällä
paikalla, silloin, kuin sinä pyysit minua menemään Annia sinun
puolestasi anomaan, enkö minä sitä sanonut, että Leijonan isännän on
velkaa sekä samettikalottinsa päässä että saappaansa jalassa? Ja
itsensäkin hän on lihoittanut vieraista varoista".
"Niin, niin, setä; teillä on ollut oikein ja te olette viisas, mutta
auttakaa minua nyt".
"Ei tässä mikään apu auta".
Lents rupesi nyt kertomaan metsä-asiastansa ja kuinka sen oli laita.
"Kukatiesi jokin neuvo sentään auttaa," sanoi Petrovitsch.
"Jumalan kiitos! Jos minä vaan saisin pitää metsän!"
"Siitä ei voi olla puhettakaan; metsä on myyty kuin myyty, mutta sitä
kaadettakoon vaan paikka paikoin, eikä kauttaaltansa. Metsä on sinun
talosi suojana ilmoja vastaan, eikä sitä saa juuri ilman mitään
puhtaaksi hakata. Näyttäkäämme tuolle metsän koloojalle
Trenzlingenistä, että meissä on hänen mestarinsa".
"Herra Jumala, minun taloni!" huusi Lents. Hänestä oli kuin talonsa
olisi kukistumaisillaan, kuin täytyisi hänen kiiruhtaa kotiin avuksi.
"Sinun talosiko? Niin oikein, sinun talosi on täpärällä," sanoi
Petrovitsch ja nauroi tätä omaa sukkeluuttansa. "Mene nyt kohta
kylätuomarille, ja tee siellä vastaväite. Vielä yksi asia, Lents; minä
en elinpäivinäni enää usko yhtäkään ihmistä, ja minä sanoin sinulle jo
silloin samalla kertaa, että sinun rouvasi on paras koko perheessä.
Mitä sen muihin jäseniin tulee, näethän nyt, etten ole heistä pettynyt.
He ovat kaikin jo aika päivä tietäneet, jo vuosia sitte tietäneet, ja
vallan hyvin tietäneet, kuinka perheen isän on laita ollut. Ja sinä
olit sitte hyvä hätävaraksi, kosk'ei tohtorin nykyinen vävypoika
Annista huolinut, ja siinä hän oikein tekikin".
"Setä, minkätähden noin sanotte juuri nyt?"
"Minkätähdenkö? Sentähden että se on totta; minulla on vaikka vieraita
miehiäkin siihen".
"Mutta minkätähden juuri nyt, juuri tällä hetkellä sitä sanotte?"
"Onkosta mitään määräaikaa pantuna, milloinka totuus on sanottava? Minä
olen aina ajatellut niin, että sinä ja sinun Pilgrimisi, te olette
juuri yhtä hyvät haaveksiat molemmat. Minä sanon sinulle, kummoinenka
sinä olet; sinä olet ollut kurjimpia ihmisiä, ennen kun sinä menetit
rahasi, sillä sinä olet katuvainen nahjus, ja semmoinen mies on
surkuteltavin ihminen, on kuin säkki läpiä täynnä. Niin juuri, sinä
olet katuvainen nahjustelia. Mitä sinä eilen teit, sitä sinä tänäpänä
kadut ja ajattelet: voi minua vaivaista lasta! Minun tarkoitukseni on
kuitenkin ollut niin hyvänsuopa! Surkuttelemista ei yksikään mies
kaipaa, taikka semmoinen ei olekaan mies; surkutusta kaipaa ainoastaan
vaimoihminen."
"Setä, te kohtelette minua kovin kovilla sanoilla".
"Sentähden minä sitä teen, että sinä olet itseäsi kohtaan niin
pehmoinen. Mutta ole nyt kerrankin vakava, äläkä pahoita rouvasi mieltä
tämän tapauksen tähden. Kohtele häntä hennosti, sillä hän on nyt vielä
kurjemmassa tilassa kuin sinä itse oletkaan".
"Vai niin? Niinkö?"
"Juuri niin. Tuolle muhkealle Leijonan Annille käy raskaaksi, kun hän
ei enää taida ajatella, että jokainoa, jolle hän hyvää huomenta sanoo,
on siitä pöyhkeissään".
"Hän ei olekaan enää Leijonan Anni, vaan hän on minun vaimoni."
"On oikein sekä Jumalan että ihmisten edessä; sinä nait hänen omasta
vapaasta tahdostasi, vaikka minä kyllä sinua estelin".
Lents riensi kylätuomarin luo, mutta ei tavannut häntä kotona. Hän
käveli kuin orjantappuroilla, ja ne häntä pisteli ja nytki. Hyviä
ihmisiä hän ei tavannut kotona, mutta kaikki ilkeät hänelle sanoivat
julki, mitä he salaa olivat hänestä ajatelleet; he kiusasivat ja
pilkkasivat häntä nyt, kun hän oli avun tarpeessa. Hän palasi takasin
kotiinsa, mutta karasi talonsa sivutse metsään ja käski puitten
hakkaajia lakkaamaan työstänsä: "Täällä ei ollenkaan tarvitse puita
kaataa."
"Maksatteko sitte palkkamme tältä päivältä?"
"Maksan".
"No hyvä". Miehet laskivat kirveensä olkapäilleen ja menivät kotiin.
Sisään tultuansa kohtasi Lents Annin syleillen lapsiansa ja huutaen:
"Oi minun lapsi-raukkojani! Teidän täytyy nyt mennä kerjuun, minun
lapsi-parkani!"
"Niin kauan kuin minä elän ja pystyssä pysyn, se ei tapahdu; minähän
olen mies, ja ole sinä nyt vaan rauhassa ja hyvällä päällä".
"Hyvällä päällä? Minä en ole ikipäivinäni mitään pahaa tehnyt, ja sinä
suuresti erehdyt, jos nyt luulet voivasi taivuttaa minun ikeen alle
kuin matelevaisen, nyt kun isääni on onnettomuus kohdannut. Älä
uskokaan! Minä en taivu tippaakaan. Vasta nyt sinä saat osoittaa tuota
kiitettyä hyvän hyvyyttäsi. Saat näyttää, kuinka sinä vaimoasi
holhoot".
"Niin tahdon ja teenkin, mutta ei sille kättä tarjota, joka ei kättänsä
ojenna".
"Jos sinä vaan olisit ottanut neuvoni ja ostanut Leijonan, niin
olisimme turvatut, eikä kotitalo olisi joutunut vierasten haltuun.
Mutta älä minulle hiisku sanaakaan rahoistasi! Sinä istuit ihan samalla
paikalla, kuin nytkin istut, ja minä istuin tässä näin, ja tuossa
seisoi viinilasi täytettynä melkein reunoilleen, ja minä vielä sitä
siirsin likemmäksikin, -- muistatko sitä? Silloin minä sinulle sanoin,
ja sanoin selvästi ja suoraan: ei järki-ihminen noin anna rahojaan
pois, ei yksin isälleenkään, noin ilman mitään".
"Joko sinä sitte silloin tiesit, että näin pahasti piti käymän".
"Minä en tietänyt mitään, en yhtään mitään; minä tiesin ja tiedän vaan,
mikä on järki-ihmisen tekoa, ja anna minun viimeinkin olla rauhassa".
"Eikö sinua haluta mennä äitisi luo? Hän valittaa ja on vallan
äkeissään".
"Mitähän minä hänen luonansa tekisin? Sitäkö, että hän vielä enemmän
porahtaisi tullessani? Minun kaiketi pitäisi oitis lähtemän menemään
tuonne alas kaikkein ihmisten pilkattavaksi ja surkuteltavaksi? menemän
sinne kuulemaan, kuinka tohtorin suloiset tyttäret soittavat ja
nauravat minun ohitse mennessäni. Minulla on täällä ylähällä
yksinäisyydessäni tarpeeksi, enkä minä kaipaa yhtäkään ihmistä".
"Kentiesi kaikki täten on kääntyvä parhain päin", lohdutti Lents,
"kentiesi nuo on tästälähin täällä ylähällä yksinäisyydessä hauskempi
ja parempi oltava minun kanssani yhdessä. Eipä tiedä, vaikka kävisi
niinkin, ja niin pitääkin käymän, että vielä sanot samaa, kuin kerran
ennen sanoit: täällä ylähällä olemme kuin taivaassa ja suomme kernaasti
ihmisten tuolla alahalla riehuvan ja hyörivän ja pyörivän miten
parahiten jaksavat. Niin olla ja elää tahdomme. Me olimme yhteen aikaan
onnelliset, ja olemme vastedeskin taas. Kun sinä vaan olet hyvä, minä
teen työtä siinä kuin kolme. Mitä taas tähän minun tappiooni tulee, ole
hyvässä rauhassa sen puolesta; minä en ole sinua nainut rahojesi
tähden".
"Enkä minäkään ole rahaan katsonut, kun sinut otin, eikä se olisi
vaivaa maksanutkaan. Jos minä olisin rikkautta halunnut, olisi minulla
ollut monta muuta tarjonna".
"Me olemme jo niin kauan eläneet yhdessä, ettei naimajutut enää
kostuta", katkaisi Lents, "ruvetkaamme aterialle".
Aterioidessaan Lents kertoi, miten metsä-asiansa oli laita. "Tiedätkö",
sanoi Anni, "mimmoinenka loppu siitä tulee?"
"Mimmoinenka sitte?"
"Semmoinen vaan, että sinä saat hakkuumiehille maksaa heidän
päiväpalkkansa".
"Saadaanpa nähdä vaan", vastasi Lents, ja lähti oitis aterioittuaan
toistamiseen kylätuomarille, jota hän ei ensi kertana tavannut kotona.
Tiellä sai hän seuraksensa kurjan kumppanin. Se oli Faller, joka
ruumiinvaaleana saavutti hänet ja huusi: "Oi, voi! tämä on kauhia
tapaus, kovin kauha; on, kuin selkeä taivas salamoitsisi".
Lents puhui rauhoittavan tavalla. Tosin kyllä puolen kolmatta tuhatta
guldenia oli melkoinen tappio, mutta hän kuitenkin pysyisi toivon
mukaan pystyssä. Hän kiitti hyvää toveriansa hänen osanotostaan. Nytpä
Faller pysähtyi seisomaan kuin paikallensa puutuneena. "Mitä lajia?
Onko Leijonan isäntä sinunkin kanssasi noin menetellyt? Hän on
minullekin velkaa kolmekymmentä yksi guldenia pelkistä hyvistä
kelloista, joista minä hyvin vähän hyödyin, mutta minä olen rahat
tallettanut hänellä niinkuin säästöpankissa, että minulla olisi
määräaikana maksaa taloni hinnasta pois. Tämän kautta minä olen
vähintäkin kahdeksi vuodeksi jäänyt takapajulle".
Lents pani kätensä alas ja sanoi ettei hänellä ollut aikaa pitämään
kumppanille seuraa; hänen oli määrä mennä kylätuomarille.
Faller katsoi hänen peräänsä surusilmin ja melkein hän unhotti oman
kurjuutensa ystävän tähden.
Kylätuomari-tohtori oli Leijonan isännän ikävästä kohtauksesta kovin
pahoillaan. Ne rahat, jotka hän itse sen kautta kadotti, ei olleet
sanottavan suuret, mutta Leijonan isännän häviö oli onnettomuus koko
kylälle, koko paikkakunnalle.
Kun Lents sitte kertoi itsensäkin kärsineen vahinkoa, huusi tohtori
varsin uhoisaan: "Siis on hän saanut sinunkin mukiinsa! Nyt en enää
kummeksu mitään. Mutta kuinka se on ollut mahdollista? Kuinka se on
voinut olla mahdollista?" Vähän ajan takaa hän kysyi: "Kuinka sinun
rouvallesi kaikki tämä tuntuu?"
"Hän sanoo kaikki tyyni minun syykseni".
Lents kertoi metsästä ja vaati ryhdyttävän kiiruimpiin keinoihin, ettei
vielä hänen talonsakin joutuisi kaikenmoisien rajuilmojen valtaan ja
kentiesi äkkikuulematta koko vuorenlohkareitakin vierähtäisi hänen
päänsä päälle. Kylätuomari-tohtori oli samaa mieltä: "Jos metsä
hakataan paljaaksi, siitä tulee koko paikkakunnallemme pahaa perästä,
ja kentiesi vielä pilaantuu meidän paras kaivommekin, se joka on kirkon
kohdalla ja jota juuri metsä kostuttaa. Kumminkin pitäisi vuoren
harjulle jätettämän puita pystökseksi, mutta valitettavasti me emme
siinä asiassa voi mitään. Se on kurjaa ja kurjana pysyy, että
metsänomistajat saavat mielensä mukaan typi tyyni hävittää metsät. Nyt
ollaan parhaillaan puuhassa laatia laki tuota menettelyä vastaan, mutta
minä pelkään pahaa, että loppu on sama kuin aina ennenkin; kun karja on
käymässä, pannaan naveton ovet kiini".
"Mutta, herra kylätuomari, minua kurjuus kaikkein ensiksi kohtaa. Eikö
sitä vastaan mitään voi?"
"Tuskin kyllä, minä luulen. Se paikka lunastettiin talon-alaksi -- minä
en siihen aikaan ollut kylätuomarina, vaan sinun appesi oli silloin --
niin jäi kunnan oikeus ja sinun oikeutesi metsän suhteen valvomatta.
Varmaankaan ei kukaan olisi huoneitansa rakentanut siihen paikkaan,
jossa sinun talosi nyt seisoo, jos olisi tietänyt siitä, että on lupa
metsää kaataa, ja eihän sinulla olekaan mitään metsää suojelevaa
turvakirjaa. Sinun sopii sentään koittaa korkeammassa oikeudessa, ja
kyllä minä annan kirjoituksen mukaasi; kentiesi asia siellä voi
autetuksi tulla".
Lentsin jalat olivat kuin solmessa, ja tuskin hän pääsi paikaltansa
liikahtamaan. Mutta nyt ei ollut aikaa viivyskelemään eikä auttanut
kustannuksia kammoksua. Lents haki hevosen ja lähti kaupunkiin oikeutta
etsimään.
Sillä välin Anni sai vieraita. Kaupustelian Ernestiina-täti, se sama,
jota Anni silloin ensimmäisellä huvimatkalla oli niin pahasti
panetellut, tuli häntä tervehtimään ihka uudessa silkkihameessa, jonka
vyötärössä näkyi kultakellokin kiiltävän. Hän sanoi käyneensä kylässä
rahan kannossa, kaikki asiat kävi Jumalan kiitos hyvin, ja hänen
miehensä ansaitsi paljon välittäjänä talojen ja maatilojen kaupoissa
kuin myös lumppukauppiaana, ja niinikään hän oli monen vakuutusyhtiön
asiamiehenä sekä palo- että rakeitten vahinkoa vastaan, kuin myöskin
ajoi asioita ihmisten ja eläinten hengenvakuutuslaitoksille, joitten
kauniilla kirjaimilla präntätyt taulut riippuivat hyllyissä ja
loodissa. Tästä kaikesta sai rahat poikineen eikä se ollenkaan ollut
mitään onnen kauppaa, ja nytkin juuri oli käynyt saataviansa velkomassa
ja hän ei saanut samassa oltua tulematta Anniakin tervehtimään.
Anni kiitti kohteliaasti ja pyysi antamaan anteeksi, ettei hänellä nyt
ollut mitään erikoista tarjottavana. Ernestiina vakuutti, ettei hän
ollut sitä varten tullutkaan.
"Sen sinusta uskonkin", sanoi Anni, ja ne sanat sopi kääntää moneen
päin. Anni puolestansa oli vallan varmaa siitä, että Ernestiina oli
tullut tänne koston himosta. Anni, joka aina oli Ernestiinaa pitänyt
halpana, Annin piti nyt pakahtuman kateudesta ja harmista. Mutta
Annissa kuitenkin vielä oli sen verran ravintolan tytärtä, että hän
taisi tuommoista häijyyttä torjua muutamilla kohteliaasti löylyttävillä
puheenparsilla ja sen ohessa myöskin näyttää vanhaa kopeuttansa --
hänpä olikin talon tytär Leijonasta ja Ernestiina vaan katala
sukulainen, joka kerran oli heillä palvellut -- kun hän huomautti
Ernestiinaa siitä, että monenmoista askaroimista löytyi, joka oli
sopivaa ainoastaan alhaisemmille ihmisille, mutta parempain ihmisten ei
sopinut kaikenmoisiin raha-ansioihin ryhtyä.
Ernestiina oli todellakin tullut Morgenhaldeen vahingon ilosta, ja sen
huomasi siitäkin, että hän oitis tultuansa rupesi kourimaan taskujaan,
jossa oli naula poltettua kahvia ja sama verta sokeria, jonka hän aikoi
Annille lahjoa tuliaisiksi. Mutta samassa kun hän Annin näki, muuttui
hänen vahingon ilonsa vilpittömäksi suruksi, ja kun Anni häntä noin
ylhäisesti puhutteli, niin hänessäkin heräsi tuo entinen nöyrä
alammaisuuden tunto ja hän unohti sekä silkkihameensa että
kultakellonsakin. Tuliaiset, jotka hän oli aikonut lahjoa, ne hän nyt
tarjosi kuin maistiaisiksi taikka kauppatuttavuuden vuoksi, ja hänen
sanansa tuli oikein sydämmestä, kun itkusilmin sanoi: jos kaikki
ihmiset, jotka ovat Leijonassa hyvää nauttineet, nyt sen palkitsisivat,
niin olisi Annin vanhemmilla vaikka sata vuotta elääksensä. Hän lisäsi
vielä totisella äänellä, että jos vaan olisi tullut Leijonaan naiduksi,
kaikki epäilemättä olisi entisellä hyvällä kannalla.
Tämmöinen puhe oli Annin mieleen, ja se teki, että hän unohti pois
kaikki vanhat kiistat ynnä tämän sietämättömänsä sukulaisen uudet
vaatteet. Nyt kumpikin vuorotellen rupesi toinen toistansa
muistuttamaan menneistä onnellisemmista ajoista ja sen ohessa
valittamaan, kuinka ihmiset nyky aikaan olivat viekkaita ja
kiittämättömiä, ja Anni ja Ernestiina olivat niin yksimieliset, että he
erotessaan näyttivät iänkaiken olleen ylimmäisiä ystäviä ja eläneen
yhdessä kuin sisarukset.
Anni vielä meni Ernestiinaa saattamaankin kappaleen matkaa ja käski
häntä pyytämään miestänsä kuulustelemaan, eikö löytyisi myytävänä joku
siistikäs ravintola, varsinkin semmoinen, jossa monta hollia tehdään,
jonka heidän sopisi ostaa ja laittaa hyvään kuntoon, ja sitte myydä
huoneensa täällä Morgenhaldessa.
Ernestiina lupasi tämän asian toimittaa ja pyysi Annia ehtimiseen, että
hän vaan lähettäisi ostamaan puotitavaraa heiltä eikä suinkaan mistään
mualta.
Annin päässä pyöri kotiin palatessaan monemmoisia ajatuksia: minun
kotini on sentään holhonut hyvin monta ihmistä ja perustanut heidän
onnensa, ja meidän itsemme ei enää pitäisi olevan mistään arvosta! Tuo
yksinkertainen Ernestiinakin on meillä niin viisastunut, että hän nyt
taitaa pitää kauppapuotia ja on saanut miehensä, tuon lamaantuneen
kraatarinkin ihmismäiseksi. Ernestiina on ennen pitänyt minun vanhoja
vaatteitani, mutta kuinka hän nyt on vaatetettuna? On kuin
virkakuntalaisen vaimo ja kilistelee rahoja taskussaan! Vaan minunkos
pitäisi elää tästälähin tyhjäntoimittajana ja kuihtuvan täällä
ylä-ilmoissa, ja vielä vastaan ottaman lahja-antimia Ernestiinalta?
Eipä hän sentään rohjennut tarjota kahvinsa ja sokerinsa minulle
lahjaksi, vaan jätti ne maistiaisiksi. -- Ei, minun uhripeuraseni,
tämmöinen olo ei kelpaa! Minä panen sinun ketarasi toisella lailla
keikkumaan ja laitan musiikin, joka on toista nuottia.
Siitä Anni vaan oli mielihyvissään, että hän oli antanut Ernestiinan
toimeksi ravintolan haun. Kun siitä vaan saisi tietää jotain vissimpää,
niin saisi kaikki asiansa asettaa sen mukaan.
Siksi aikaa hän siis päätti tyyneesti odottaa. -- Vasta myöhään
ehtoolla palasi Lents takasin kaupungista kieltäväisellä vastauksella.
Mitään kirjeellistä sopimusta metsän suojeluksen suhteen ei löytynyt.
Kun Lents seuraavana aamuna heräsi ja kuuli kirveitten iskun vuorelta
talonsa takaa, oli hänestä kuin joka isku tunkeisi hänen ytimiinsä.
Minä tahtoisin kaikkein mielukkaamin kuolla, sanoi hän itsekseen ja
istui työhönsä. Hän ei sanonut sanaakaan koko pitkänä päivänä, ja vasta
sitte, kun hän ehtoolla sammutti kynttilän kamarissaan, lausui hän
lujaa: "Minä soisin saavani noin sammutetuksi elämänikin!"
Anni ei ollut tätä kuulevinaan.
Tähän saakka ei Anni ollut itkun pisaraa vuodattanut tämän surullisen
kohtauksen tähden, ei itse tähtensä enempää kuin vanhempainsakaan. Hän
pysyi malttuneena, paitsi mitä hän lastensa puolesta valitti. Mutta
seuraavana aamuna, kun ei enää tullut kylästä lämmintä nisuleipää eikä
ollut kahvipöydälle pantavana muuta kuin tavallista ruokaleipää, rupesi
poskia pitkin vierimään katkeria kyyneleitä, jotka lankesivat leivän
sekaan. Anni leikkasi Lentsin huomaamatta kyynelten kastaman kaistaleen
pois ja söi sen, söi ja itki.