Heilurit liikkuvat itsepäisesti ja ketjut uhkaavat katketa.
"Anni, tule tänne, minä näytän sinulle jotain".
"Minulla ei ole aikaa".
"Tule nyt vaan katsomaan, se on sinua hauskuttava. Katso, tässä panen
nyt kahden kellon heilurit liikkumaan, yhden heilurin oikealta
vasemmalle ja toisen päinvastoin. Saat nähdä, että molemmat muutaman
päivän perästä heiluvat yhtäälle päin, oikealta vasemmalle tai päin
vastoin. Vetovoima, joka niihin vaikuttaa, tekee sen, että kumpikin
vähitellen antaa toiselleen perään".
"Sitä minä en usko".
"Saat sen nähdä omin silmin, ja näetkö, samoin käy meidänkin kanssa.
Niin on laita meidänkin molempien: toinen alkaa oikealta, toinen
vasemmalta. Mutta meilläkin on tuo vastakohta tasaantuva. Tosin kyllä
heilurit eivät koskaan myöskin napsuta yhtaikaa, niin että ainoastaan
yksi ääni kuuluisi. Sitä on jo eräs spanialainen kuningas tahtonut
saada aikaan ja sen vuoksi tullut narrimaiseen huutoon".
"Minuun nuo kaikki narritukset eivät koske; sinulla semmoisiin näkyy
olevan aikaa, vaan ei minulla".
Heilurit liikkuivat muutaman päivän perästä samaan suuntaan, mutta
kummankin aviopuolison sydän piti vaan itsepäisesti saman pohtinsa,
johon oli tottunut. Monesti oli kuin tapahtuisi se ihme, joka
ihmiskäden teoksessa on mahdoton, nimittäin yhdenaikainen tykytys.
Mutta se oli pelkkää pettymystä, ja sitä surkeampi oli sitte se
huomaus, että molemmin olivat pettyneet.
Lents luuli olevansa myöntyväinen, vaikkei hän todellakaan sitä ollut,
vaan oli samanlainen, kuin hän aina oli ollut. Anni suorastaan ei
tahtonutkaan olla myöntyväinen. Hän tiesi ja tunsi alusta alkaen kaikki
asiat paljon paremmin; hän oli mailmanviisas ja mailmankokenut. Ihmiset
kaikista mailman ääristä, sekä vanhat että nuoret, rikkaat ja köyhät
olivat hänen lapsuudestaan saakka ravintolassa sanoneet hänen
ymmärtäväisyytensä olevan selvä kuin päivän valkeus.
Annilla oli semmoinen luonne, jota lyhykäisesti, vaikkei oikein
osaavasti sanotaan pintapuoliseksi, mutta hän oli myöskin nopsa ja
kätevä. Anni puhui jaaritteli paljon ja mielellään, mutta kun puheensa
loppui, hän ei sen perästä miettinyt, mitä hän oli kuullut, enempää
kuin mitä hän oli sanonut.
Lentsillä oli syvämietteinen, mutta myös kömpelöinen ja vieläpä useasti
arkamainenki luonne, ikäänkuin kaikki mailmassa olisi särkymäisillään;
hän käsitteli kaikkia, yksin mitättömimpiäkin asioita kaikella
ammattinsa eli, niinkuin hän mielellämmin kuuli sitä kutsuttavan,
taiteensa varovaisella tarkkuudella.
Jos Anni ei saanut itse mitään nähdä eli kokea, hänellä ei ollut mitään
puhumistakaan, mutta Lents, sillä taas oli juuri sitä enemmän
sanomista, jota hiljaisempi hänen olonsa oli. Kun Lents puhui, hän
samassa aina taukosi työstään; taas puhui ja samassa toimitti kaikki
käsillä olevat askareensa.
Anni kertoi mielellään kaikki unennäkönsä, ja kummallista oli, kuinka
hän alinomaa uneksi olleensa ajelemassa kauniissa vaunuissa, kauniilla
hevosilla kauniissa seudussa, hupaisessa seurassa, ja loppu oli aina:
"Oi sentään, kuinka meidän oli lystiä ja naurettiin!" Taikka näki hän
semmoistakin unta, että hän oli ravintolan emäntänä, ja kuninkaita ja
ruhtinoita tulivat ajaen ravintolaan, ja hän osasi heille hyvin
vastata. Lents ei piitannut unelmista mitään eikä hän niitä mielellään
kuulenut jälleen kerrottavan.
Anni oli aamusta varhain aina myöhään ehtoosen kauniisti ja sievästi
vaatetettu. Annia ilahutti, kuu Lents häntä sen takia monta kertaa
kiitti. Lents saattoi sanoa saman asian melkein samoilla sanoilla sen
satoja kertoja, ja sentään hänen tunteensa aina olivat niin uutta
laatua, kuin ei hän koskaan ennen olisi sitä asiaa ajatellutkaan.
Hänen ajatuksensa juoksu tuli ulkona olevaan luontoon, joka
yhdenkaltaisuudessansakin alinomaa tuo uutta ja vihantaa ilmiin, taikka
tuli se hänen ammattiinsa, jossa työssä hän sen sata kertaa
korjaamastansa sai yhtä halukkaasti ja tarkasti uutta aikaan. Annin
mielestä se semmoinen teko oli pitkäpiimäistä ja yksinkertaista. Hän
tahtoi, että Lents olisi pitänyt itseänsä hiukan pulskempana, mutta kun
Lentsin koko huomio oli työssä kiini, hän ei malttanut huolia omasta
itsestään.
Aamusilla Lents tuskin taisi sanaakaan sanoa; hänen ajatuksensa valveni
vasta vähitellen, ja hän näki ison aikaa unta avosilmin, vielä hän sitä
samaa teki istuttuaan työhönsäkin. Vasta vähin erin hänen oma päivänsä
kirkkaaksi valkeni. Anni sitä vastoin oli oitis silmänsä auki saatuaan
valmis kuin sotamies vartioilla, aseissa ja varustettuna; hän otti
päivänsä elävästi vastaan, ja kaikki horroksissa-olo oli hänelle
vastenmielistä. Hän oli olevinaan sama pulska ja näppärä ravintolan
tytär, jonka vieraat jo varhain aamulla tapasivat siistinä, ja
päälliseksi hauskuttavasti jutellen.
Tänkaltaisessa hälinässä Lents monesti katsoi ylös äitinsä kuvaan,
ikään kuin hän olisi aikonut sanoa: älä nyt vaan sinäkin säikähdy
vahvassa rauhassasi; meidän Annimme mielestä piiskojen pamaus on kuin
onkin lystiä.
Annin levottomuus tarttui Lentsiinkin, niin usein kuin Anni katseli
häntä työssään. Kun Lents oli jotain valmistanut taikka oli
valmistamaisillaan, hän sitä tarkasteli pitkin ja poikki ja luuli
samassa Annin levottomat silmät häntä seuraavan ja luuli myös
kuulevansa paheksuvia lauseita pitkäpiimäisyydestänsä, ja siitä hän
itsekin tuli levottomaksi ja kärsimättömäksi. Se oli pahanpäiväistä
kanssa-oloa.
Pikku Wilhe varttui oivan lailla Morgenhaldessa, ja kun lisäksi vielä
tuli piiskuinen sisko, oli siellä semmoinen melu, kuin olisi kesytön
lauma oleskellut huoneissa. Kun Lents monesti tätä valitti, vastasi
Anni uhkamielin: "Sen täytyy olla rikas, joka tahtoo olla itsekseen
rauhassa; hänellä pitäisi olla koko linna, jossa prinssit asuvat
erikseen omassa huonekerrassaan".
"Minä en olekaan rikas", vastasi Lents. Hän kyllä naurahti soimausta,
mutta yhtäkaikki se häntä harmittikin.
Kaksi heiluria ei tee yhtaikaa yhtä monta heilahdusta, paitsi saman
ilman alla eli oikeammin, jos ovat yhtä kaukana maan keskipisteestä.
Lents kävi vieläkin hiljaisemmaksi ja itse puoleensa kääntyneeksi, ja
kun hän vaimonsa kanssa jutteli, veti häntä oikein ihmeeksi se, että
hän kaikista asioista osasi pitää niin pitkiä puheita. Jos Lents
aamusella sanoi: "Tänäpänä on paksu sumu", niin Anni vastasi näpsästi:
"Niin, ja näin aikaisin syksyllä jo. Ilma kentiesi sentään taitaa
muuttua selkeäksikin; ei ole koskaan täällä vuorella ilmaan
luottamista, ja eipä tiedä, vaikka yksi toivoisi sadetta, toinen
selkeätä, aina kuinka kullekin paras olisi. Jos meidän Herra Jumalamme
laittaisi jokaiselle mielenmukaisia ilmoja, olisi hänellä paljon
tekemistä. Kuinkasta kävi entisen ilmojen tekiän?" Ja nyt Annilla oli
juttu kerrottavana, ja siihen lisäsi hän vielä toisenkin samanlaisen.
Kaikenlaisista asioista Anni osasi haastella, aivan samaan tapaan kuin
kiiruhtavaista matkusteliaa hauskutellaan, joka on tilannut ruokaa,
mutta saa sitä ison aikaa odottaa, vaikka veitset, kahvelit ja talrikit
ovat pantuna pöydälle.
Semmoisien puheitten perästä Lents nytkäsi olkapäitään ja oli usein
päiväkaudet puhumatta, ja hänen vaimonsa sanoi hänelle ensimmältä
suopeasti ja sitte tylysti: "Sinä olet pitkäpiimäinen, harvapuheinen
jörö".
Lentsiä tämmöinen soimaus nauratti, mutta se sentään koski häneen
kipeästikin.
Se surma, jota uudesta tehtaasta ennustettiin tulevan, ei käynytkään
toteen, päin vastoin kotiteollisuus sai uutta vauhtia. Ensi aluksi
tehtaassa vaan valettiin sinkkisiä alusvarustuksia, ja niillä oli hyvä
menekki. Lents piti paljon sen päälle, että hän oli edeltäkäsin
aavistanut niin käyvän. Siitä useat häntä kiittivätkin, mutta Anni
yksin ei semmoisessa edeltä-arvaamisessa nähnyt mitään kiitettävää:
tiettyähän se on, että jokainoan pitää tietämän arvata, kuinka oma
ammattinsa on menestyvä, ja tosiasia oli kumminkin se, että tohtorin
poika ja taitelia rikastuivat, sitä vastoin kun kellosepät kiittivät
onneansa, että pysyivät entisellään.
Nytkös Anni monesti kiitti Pröbleriä, joka kumminkin koki parastansa
keksiäksensä jotain uutta.
Yhtäkaikki Lents oli työtä tehdessänsä onnellinen, ja useasti hän sanoi
Annille: "Näetkös kun minä aamuselta nousen ja ajattelen: 'tänäpänä
saatan taas vilpittömästi työtäni tehdä, ja kun se sitte menestyy ja
joutuu, niin minusta on, kuin olisi sydämmessäni aurinkoinen, joka ei
koskaan laske'".
"Sinä osaat hyvin saarnata, sinusta olisi pitänytkin tuleman pappi",
sanoi Anni ja meni ulos huoneesta ja ajatteli: "siinä sinäkin nyt sait
kerran kuulla, sinä, jonka sanoja aina kuulteleman pitää, mutta mitä
toinen sanoo, se ei ole mistään kotoisin. Siinä sait nyt kuulla".
Se ei tapahtunut minkään koston vuoksi, vaan se tuli sulasta
huomaamattomuudesta, kun Lents monesti aterialla oltaessa ja Annin
kertoessa jotain, sanoi ikäänkuin unesta heräten: "Älä pane pahaksesi,
mutta minä en lainkaan tullut kuulleeksi, mitä sinä sanoit. Minun pääni
ympäri pyörii niin kaunis sävel. Joska minä vaan saisin sen soimaankin
yhtä kauniisti. Se on erinomaisen kaunista, kun duuri muuttuu
molliksi".
Anni kyllä tähän hymyili, mutta Lentsin hajamielisyys ei sentäänkään
mennyt hänen mielestään.
Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.
Ennen aikaan, kun Lents tuli kotiin käveltyänsä pronssisepällä,
lukkosepällä taikka muualla ulkona, istui äiti hänen viereensä, kun hän
aterioitsi, ja mitä ikänänsä hän kertoi, oli hyvin sanottu; se
olutlasi, jonka hän tuolla poissa ollessaan oli juonut, virvoitti
kotona äitiään; se, joka häntä oli ystävällisesti tervehtinyt, sitä
äiti sitte kotona kotoväellekin kiitti; kaikki, mitä Lents jutteli, oli
tärkeätä, sillä olihan Lents itse sen nähnyt ja kuullut. Mutta nyt, kun
hän tuli kotiin, Annilla ei ollut vähääkään aikaa istua hänen
viereensä, ja jos hän hiukan istahtikin, ja Lents rupesi kertomaan,
sanoi Anni: "Oi, mitä se minuun tulee? Sehän ei ollenkaan koske minuun.
Eläköön ihmiset minun puolestani, miten tahansa, he eivät minulle tasaa
mitään omastansa enkä minä heidän onnettomuudestansa yhtään huoli.
Kyllä kaiketi sinä pidät ihmisistä paljon, ja he sinusta, koska he
hiukan vetämällä saavat sinun soittamaan ihan kuin minkä pelikellon
hyvänsä".
Nämä Annin sanat nauratti Lentsiä, sillä Pilgrim oli kerran verrannut
häntä kahdeksanvuorokautiseen kelloon, koska hän joka sunnuntaina oli
kuin uudesti vedetty ylös. Koko viikon päivinä hänellä ei ollut
lepoaikaa ja sentähden sunnuntai olikin hänelle sitä juhlallisempi, ja
kun aurinko silloin kirkkaasti paistoi, taisi hän huudahtaa: "Jumalan
kiitos, tänäpänä tuhannen tuhatta ihmistä iloitsee tästä ihanasta
sunnuntaista".
Tähän riemuhuutoon Anni vastasi: "Niinpä sinä olet, kuin olisit taivaan
herra itse ja pitäisit murhetta kaiken mailman ihmisistä". Vast'edes ei
Lents näitä tämmöisiä ajatuksiansa ilmaissut, vaan piti ne itsekseen,
ja se hänen teki melkein hourupäiseksi. Jos häntä taas halutti
jolloinkulloin sunnuntaisina mennä Annin kanssa ulos kävelemään
jonnekin lauluyhteyden kokouspaikkaan naapurikylässä taikka ainoastaan
Fallerin ja hänen vaimonsa kanssa laksoa ylöskäsin, sai hän kuulla: "Te
miehet saatatte mennä mihin hyvänsä ja olla missä seurassa tahansa,
mutta minä en mene mukaasi, minä olen mielestäni liian hyvä siihen;
Fallerin väki ei kuulu minun seuraani. Mene sinä yksin vaan; minulla ei
ole sitä vastaan mitään".
Tietysti nyt Lentskin jäi kotiin ja oli äreämmällä päällä, kuin
kohtuullisen miehen tulee, sekä Leijonassa käydessään, kuin kotona
ollessaan.
Lents ei ollut ikipäivinään pidellyt korttia taikka keilapalloa
kädessä, jota muut ajan vietoksi ja huviksensa tekivät. "Soisin olevan
minullekin hupaa kortista ja keiloista", sanoi hän, mutta hän ei
odottanut saavansa semmoista vastausta, kuin Annilta sai: "Miehen kyllä
sopii lyödä korttia taikka nakata keiloja, kun hän vaan sen perästä
taas reippaasti ryhtyy töihinsä, ja ainakin niillä on parempi pelata,
kuin pelaten töitänsä tehdä".
Heilurit liikkuivat yhä vaan kumpikin omaa itsepäistä suuntaansa.
Lents sai hyviin hintoihin myydyksi isoimman osan valmiista
teoksistansa, mutta tuo suuri soittovärkki, jota hän oikeastansa oli
ruvennut apellensa valmistamaan, se ei tahtonut oikein edistyä, ja kun
Lents ei voinut olla Annille valittamatta, että se ja se paikka ei
ottanut onnistuksensa, koki Anni hänelle todeksi näyttää, ettei hän
tarpeeksi pitänyt silmällä omaa rahavoittoansa. "Ihmiset tahtovat saada
työnsä pikaa valmiiksi, mutta sinä teet pienemmästäkin teoksestasi
hengen asian. Sinä olet uinailla, mutta sinä uinailet selkeällä
päivällä. Herää nyt kerran kumminkin, herää herran tähden!"
"Oi hyvä Jumala", valitti Lents, "minäkös oikein levottomuudessa elän.
Minun makuuni ei enää ole mitään makuuta; tuntuu kuin makaisin
nokkoisissa. Oi, joska minä vielä kerran saisin oikein makoisesti maata
edes yhden ainoan yön. Minusta on kuin olisin huhmarissa, minä
mielestäni olen yhtä päätä hereillä, minusta on kuin en päivällä enkä
yöllä erkanisi vaatteistani".
Sen siaan että Annin nyt olisi pitänyt osoittaman hellämielisyyttä ja
rohkaisevan allapäistä uuteen itseluottamukseen, hän päin vastoin koki
näyttää todeksi, ettei Lents ymmärtänyt itseänsä auttaa, vaan pikemmin
olisi vaimostansa hänelle apua. Jos Lents työssään onnistui ja hän ei
malttanut olla huutamatta Annille: "Kuules kuinka kuuluu heleältä kuin
kellon ääni!" niin Anni tokasi vastaukseksi: "Minä sanon sinulle selvän
totuuden, että minä en oikeastaan urkusoittoa siedä. Minä olen tuon
saman kappaleen kuullut Baden-Badenissa, ja se kuuluu ihan toisella
lailla".
Tämän tiesi Lents vallan hyvin itsekin, ja olihan Pilgrim'ille siitä
myös huomauttanut, mutta kun Anni näin sanoi tokasi, se häntä pahoitti.
Täten Anni myrkytti koko hänen elämänsä toiminnan.
Kaiken tämän ohessa Annilla oli erikseen omat tuumansa. Anni piti
järkähtämättä oman itseviisaan päänsä, ja oli mielestänsä siihen
oikeutettukin. Hän tunsi parahimman vaikutusvoimansa viruvan eikä
saavansa sitä näin pienessä taloudessa käytäntöön. Hän tahtoi ansaita,
ja hänen mielestänsä oli ravintolanpito hänelle sopivinta.
Tätä ennen hän oli koittanut eroittaa Lentsin ja Pilgrim'in, nyt hän
taas toivoi saavansa Pilgrim'in liittolaiseksensa. Olihan Pilgrim
joskus sanonut olevan suuri vahinko, ettei Anni ollut ravintolan
emäntä; Annipa saisi Leijonan ravintolan toiseen kuntoon, sen sanoi
kaikki ihmiset. Nyt sopi Pilgrim'in auttaa häntä saada Lents
taivutetuksi ottamaan haltuunsa Leijonan ravintolan. Hän sen ohessa
kyllä saattaisi harjoittaa taidettansa -- kun Anni oli hyvällä päällä,
nimitti hän Lentsin ammattia taiteeksi, muulloisti se oli käsityötä
vaan -- joko se sitte tapahtuisi Leijonassa, taikka Morgenhaldessa,
jossa se kuitenkin kävisi paremmin päinsä, koska siellä oli
rauhallisempi olo, ja sitä paitsi monen tehdasliike oli vielä
kauempanakin kodista kuin Morgenhalde oli Leijonasta.
Kun Pilgrim tuli tervehtimään kiiruhti Anni kohtelevaisesti sanomaan:
"Viritä nyt piippusi ja rupee polttamaan; tupakin haju on minun
mieleeni ja se tuntuu niin kotoiselta, kun piippua poltetaan".
Pilgrim ajatteli itsekseen: niinpä sinä täällä ylähällä olet, kuin
olisit vieraassa alassa, mutta hän ei sanonut mitään. Kun Anni sitte
kaukaa onkien alkoi puhumaan tuumistansa, kielsi Pilgrim apunsa pois,
ja Lents oli taipumattomampi sekä miellytyspuheille ja vihan puuskille
kovakorvaisempi kuin olisi hänestä luullutkaan. "Ensimmältä", sanoi
Lents, "sinä minun tahdoit tehdä kellokauppiaaksi ja sitte kellotehtaan
perustajaksi, ja nyt minusta pitäisi tuleman Leijonan isäntä, mutta
lyhyesti sanoen, jos minusta pitäisi tuleman uusi ihminen, mimmoista
sinä odotit, kun minun mieheksesi otit?"
Anni ei antanut mitään suoraa vastausta, sanoi vaan: "Kaikkia muita
ihmisiä kohtaan sinä olet hienoinen kuin voi, mutta minua kohtaan kova
kuin piikivi".
Lents luuli olevansa varakas mies, ja vasta nyt Anni hänen siksi aikoi
tehdä. Anni ei myöntänyt olevansa ansioon kykenevämpi, hän vaan
valitti, ettei hänestä ollut mitään hyötyä ja surkutteli päiviänsä, kun
hän kuitenkin koki parastansa. Mitähän Annin mielessä sitte hehkuikaan?
Hän olisi suonut itsellään olevan paljon tekemistä, hän tahtoi ansaita,
mutta Lents ei antanut hänen koittaakaan.
Lents sanoi, että ennen oli saatu paljon rahaa kasvitarhasta, ja Anni
saattaisi puuttua kasvitarhan hoitoon. Mutta se työ ei Annia
haluttanut. Jokainoa taimi kasvitarhassa kasvaa niin kuin sen määränä
on, hiljaa ja hitaasti, eikä sitä saa sen joutuisammin hyötymään, eikä
siinä mikään kiiru auta. Liian pitkälliseksi käy odottaa siksi kun
siitä mitään tuloa heruu. Ei semmoisesta toimesta ole, vaan kun
kolmesti käyn kyökissä ja kolmesti kamarissa, tiemmä ansaitsevani yhtä
paljon kuin semmoinen kasvitarha antaa koko suvelta. Ja sitä paitsi,
onhan päivämies oikein omansa kasitarhan hoitajaksi.
Nytkös vasta lakkaamatta kesti kuulella natkutusta, valitusta ja
ruikutusta, kuinka niukasti talossa piti elettämän. Lents oli monesti
epätoivon alainen ja monta kertaa hän kävi niin vimmapäiseksi, että
olisi luullut hänen muuttuneen toiseksi ihmiseksi. Äkkinäisyyttään hän
sitte taas syvästi katui, mutta katumustansa hän ei suoraan
tunnustanut, sanoi vaan häpeevänsä kisälliä ja oppipoikia, ja jos Anni
vastedes ei antaisi hänelle rauhaa, panisi hän kaikki väkensä pois.
Tämä uhkaus Annia nauratti, koska Lents ei olisi mies panemaan sitä
toteen. Mutta hän näytti toden ja pani kuin panikin kisällit ja
oppipojat pois. Niin kauan kun Lents vaan malttoi olla luonteensa
mukaan hiljainen ja vakava, sai hän Annista voitonkin tavallansa, mutta
nyt kun oli täysi tora, vaikka se oikeastaan ei ollut muuta kuin
valitusta Lentsin saamattomuudesta, oli Annissa herraa, ja Lents sai
joka päivä kuulla olevansa tyhjäntoimittaja; hän oli laiskuuttaan
pannut kisällinsä pois, ja hänen ihmiskernoutensa oli laiskurin
lessutusta sekin.
Sen siaan että Lentsiä olisi tämmöinen ymmärtämätön soimaus
pitänyt naurattaa, taisi hän koko pitkäsen päivän, itsekseen
työskennellessänsä, näitä sanoja juurta jaksain punnita, ja siinä sitte
yksi ajatus antoi aihetta toiselle, josta syntyi kokonainen
kellonvärkki, sillä välin kun Anni jo aikaa oli peräti unohtanut, mitä
hän oli sanonut. Myöskin oli Annin mielestä tämmöinen erikois-elämä
verrattava sateiseen sunnuntaipäivään suvisaikana; onhan niin, että
lepopäivällä joka mies melkein oikeudellakin toivoo hiukan huvitusta ja
haluaa hauskutella muittenkin ihmisten seurassa: silloinhan on
pyhävaatteet yllä, mutta ne pahat tiet, ne ovat niin pohjattomat, ja
kotona-olo tuntuu kuin istuisi vangittuna. Ei se semmoinen olo kelpaa!
Siitä pitää tuleman toista! sanoi Anni sydämmensä pohjasta alinomaa
itsekseen, ja kaikenlaisista vähäpätöisistä syistä hän kiukutteli ja
pikastui, vaikka hän ei itselleen eikä Lentsillekään taitanut tehdä
selkoa, mikä hänen niin kiukkuiseksi teki.
Lents haki lepoa ja rauhaa ulkona kodista, mutta Annia enemmän harmitti
hänen käytöksensä mennessään, kuin koko hänen poismenonsa. Lents
laakotteli ison aikaa ympäri huoneessa, ennen kun hän meni, ja mentyään
hän sitte palasi kahdesti kolmesti takasin kuistille, ikään kuin hän
olisi jotain unohtanut. Hän ei taitanut sanoa, miten raskaalta hänelle
tuntui lähteä kotoa semmoisella mielialalla, joka hänen teki melkein
kuin toiseksi ihmiseksi. Hänen mielestänsä Annin olisi pitänyt pidättää
häntä menemästä, taikka edes sanoa pari hyvää sanaa hänelle, joka
kumminkin oli vanhempi. Ennen aikaan, kun Lents meni ulos johonkin
asioille, äiti aina hänelle antoi leipäpalasenkin pöytäloodasta mukaan,
niinkuin hätävaraksi ja hiukapalaksi, mutta vielä parempi kuin leivän
kannikka oli äidin sydämmelliset sanat olleet. Toista oli nyt. Nyt hän
lähti kotoa, kuin ei olisi koto hänen omansa eikä hän itsekään mies
omasta kohden. Senpä tähden hän niin paljon aikaa kuluttikin, eikä hän
sittekään taitanut sanoa, mikä häneltä oikein puuttui. Jos taas jotain
saa pyynnöstä ja pakosta eikä hyvän-hyvyydestä, se ei pyhitä mitään,
sillä eihän se ole taikauskoa, kun sanotaan, että sitä siunaus seuraa,
jota ilman pakkoa tehdään.
Monesti Lents, ennen kun hämy tuli ja päivän työt olivat päätetyt, jo
istui Pilgrimin luona ja Anni samoin vanhempainsa tykönä. Näytti sille,
kuin koko talo olisi häviämäisillään. Lents ei puhunut Pilgrimin luona
mitään siitä, joka hänen sydäntänsä kalvoi, ja jos Anni vanhempainsa
luona rupesi valittamaan, he eivät olleet sitä kuulevinaan; heillä oli,
niin näytti, muita tärkeämpiä asioita mietittävänä.
Myöskin Fallerin luona Lents usein istui, ja siellä hänen oli hyvä
olla, melkein vielä parempi kuin Pilgrimin luona. Sinne tullessa, hän
otettiin ilolla ja kunnioituksella vastaan, siellä Lents vanhastaan
pidettiin hyvänä, mutta kotona hän ei käynyt minkään arvosta.
Faller ja hänen vaimonsa elivät yksimielisessä sovussa. He olivat
kumpikin puolestansa vakuutetut siitä, ettei onnellisempia ihmisiä
mailmassa löytyisi, kuin he, jos vaan olisivat velattomia ja vielä
vähän rahaa takana; sitte heitäkin huomattaisiin mailmassa. He elivät
säästäen ja tekivät työtä ja olivat aina hyvillä mielin. Faller ei
ollut erittäin mikään taitava työntekiä ja hän teki kernaammin
suurempaa kellotyötä -- sillä jota suurempi kello, sitä huokeammin käy
sen tarkalleen valmistus -- ja sen ohessa hän hauskutteli itseään ja
vaimoansa kertomalla kaikkia niitä näytelmäkappaleita, joita hän
muitten seurassa oli näytellyt senkin seitsemässä valepuvussa. Fallerin
vaimo oli aina kiitollisena kuulteliana, ja ne purppuravaatteet,
kultaiset kruunut ja kalliit kivet, joista Fallerilla oli kertomista,
ne olivat kaikki hänen vaimoansa varten.
Kuinka ihan toiselta Lentsille näytti hänen oma kotielämänsä. Hänen
mielensä kävi yhä synkeämmäksi, yhä öisemmäksi. Kaikki hänen elämänsä
päivät muuttuivat hänen mielestänsä katkeruudeksi ja suruksi.
Aina kun Lentsin välttämättömästi piti tulla lauluyhteyden
harjoituksille ja näytteille, ja hän muitten kanssa lauloi rakkauden
taikka ikävöivän ja armaan ihastuksen lauluja, niin itku oli rinnassa:
"Onkos tuokin totta? Onko se semmoinen mahdollista? Onko totta todella
löytynyt semmoisia ihmisiä mailmassa, jotka olisivat olleet noin
sulomielisiä, noin tuiki autuaallisia mielestänsä? Ja kuitenkin oli
minustakin kerran ihan kuin..."
Usein hän halusi laulaa synkkämielisiä lauluja, ja hänen kumppaniensa
ihmeeksi veti eräs sydämmeen tunkeva värähdys hänen äänessänsä, joka
kuului kuin kaipaavan valitus, mutta kun hän ei muulloisti koskaan
kyllästynyt lauluun, hän tällöin äkkiä lakkasi laulamasta, oli väsynyt
ja pikastui pienemmästäkin sanasta, joka ei ollut ihan mielensä mukaan,
ja oli oitis sen perästä taas yhtä pikainen anomaan ketä hyvänsä
anteeksi, vaikka ei mitään anteeksi annettavaa ollutkaan.
Lents kuitenkin jälleen reipastutti mieltänsä ja sanoi itsekseen, että
syynä hänen alakuloisuuteensa oli se, ettei hän ollut tarpeeksi ahkera.
Hän rupesi nyt vireästi työhönsä, mutta sillä ei ollut mitään
siunausta. Hänen täytyi usein seuraavana päivänä hajottaa ja hyljätä,
mitä hän puoliyöhön saakka oli valmistanut. Hänen kätensä usein vapisi
viilaa käyttäessään, eikä enää auttanut tuo uudestaan teroitettu isän
viilakaan, joka aina ennen oli häntä rauhoittanut. Monesti hän taas
tykkänään purkasi valmiiksi saadun työnsä, hän kun luuli sen panneensa
väärinpäin kokoon, ja näin meni kokonaisen päivän työ häneltä hukkaan.
Vasta perästäpäin sitte selveni, että työ olikin ollut oikein tehty,
vaan hän itse oli ollut hajamielinen ja siitä syystä luullut kaikki
tyyni olevan väärin ja nurin päin pantuna.
Usein hän käsin kävi otsaansa, ikäänkuin häneltä olisi jotakin
unohtunut, taikka mennyt mielestä. Hän ei itsekään tietänyt, mitä se
oli. Hän oli, niin sanoaksi, kadottanut työnsä oman-tunnon, joka tekee
sen, että hyvin paljon onnistuu ikään kuin itsestänsä ja ilman mitäkään
mielen ponnistusta. Usein suuttuneena itseensä hän nyt väeltä väkisin
pakoitti itsensä tekemään työtänsä tyyneesti ja tarkasti. Jos sinä,
sanoi hän itsekseen, kadotat tyyneen ja tarkkaavaisen luonteesi, niin
hukka sinun perii. Ennen sinä olit onnellinen taiteen parissa, ja niin
sinun nytkin taas täytyy sen kanssa yksistään olla onnellinen. Niinkuin
sinä, soittokappaletta kuullessasi, voit eroittaa soiton hälinästä,
joka ei kappaleesen kuulu, niin tee sinäkin tehtävääsi vaan, äläkä ole
huolevinasi mitään koko kohinasta, joka sillä välin ympärilläsi on. Jos
et sitä kuulla tahdo, sinä et sitä kuulekaan. Ole luja tahdossasi.
Lents taisi nyt taas työskennellä tyyneellä mielin ja tavallisessa
järjestyksessä, eikä häneltä nyt puuttunut muuta, kuin pari pientä
sanaa Annin suusta. Olihan Anni saattanut sanoa: Jumalan kiitos, että
sinä nyt taas istut työssäsi! Lents luuli voivansa olla näitä sanoja
kaipaamatta, mutta ei niin ollutkaan laita. Usein nämät sanat olivatkin
Annin huulilla, mutta hän ei niitä sanonut maalle, sillä aina kun hän
oli ne sanomaisillaan, kuiskasi kopea sisunsa hänelle: mitä sinun
tarvitsee häntä kiittää siitä, että hän tekee velvollisuutensa? Ja
nythän olisi hyvä asia, jos me pitäisimme ravintolaa; hän tekee
työtänsä parahiten, kun saa olla ihan yksistänsä ja kun ei kukaan häntä
silmäile, ja sill'aikaa kun hän on verstaassansa, minun sopisi olla
ravintolahuoneessa, ja kaikki kävisi hyvin.
Mutta työnteko nyt rasitti Lentsiä kahta vertaa enemmän kuin ennen. Hän
oli ehtoisilla niin väsynyt, kuin ei koskaan eläessään. Hän ei ennen
tietänyt väsymyksestä mitään, eikä siitäkään, että työnteko väsyttäisi.
Vaan hän ei sentäänkään suonut itselleen virvoitusaikaa, hän pelkäsi
kadottavansa kaikki ja joutuvansa maantielle, jos hän vaan jättäisi
kotonsa ja verstaansa.
Hän ei moneen viikkoon mennyt kylään, mutta oleskeli paljon
vanhempainsa luona.
Eräs kohtaus sai hänen kuitenkin hervahtamaan paikaltaan. Pilgrim
sairastui pahasti. Lents istui yöt kadoksiin hänen tykönä, eikä
taitanut sanoilla sanoa, kuinka raskaaksi se hänelle kävi, sillä Anni
myrkytti tämänkin ystävyyden osoituksen, kerran sanoessaan: "Sinun
hyväntekeväisyytesi Pilgrim'iä kohtaan ei ole muuta kuin verhopeite
sinun laiskuudellesi, sinun veltolle ja leväperäiselle luonteellesi.
Sinä luulottelet siten tekeväsi kumminkin jotain mailmassa, koska sinä
muutoinkaan et toimita mitään etkä saa aikaan mitään. Sinä olet kuin
oletkin tyhjäntoimittaja". Kun Lents tämän kuuli, hänen hengityksensä
juoksi taajemmin; hänestä oli kuin olisi kivi pudonnut sydämeensä, ja
se kivi ei sieltä lähtenyt, vaan istui kiini.
"Nyt ei enää ole muuta pahaa, jota minusta taitaisit sanoa, ei yhtään
muuta, kuin sitä, että olisin kohdellut äitiäni pahasti".
"Sen sinä oletkin tehnyt, sen oletkin. Sinun orpanasi Hörgertoni, joka
on Amerikassa, on tuhannen kertaa siitä puhunut. Ei löydy, sanoi hän,
ulkokullatumpaa ihmistä kuin sinä olet, ja monta tuhatta kertaa hänen
on täytynyt ruveta rauhan välittäjäksi sinun ja äitisi välillä, sanoi
hän".
"Noin sinä nyt puhut vaan sen vuoksi, että taas saisit minut villiin,
mutta siksi et minua saa, semmoiset puheet ei kose minuun. Minkätähden
sinä vedät vieraita miehiä Amerikasta? Miks'ei ketään täältä? Sinä vaan
tahdot minulle pistosanoja antaa. Hyvää yötä!"
Lents meni Pilgrim'in tykö, joka jälleen oli paranemaan ja jäi hänen
luoksensa koko yöksi. Parantumisestaan Pilgrim tietysti oli iloinen,
eikä Lents tahtonut tätä hänen iloansa häiritä, päinvastoin hän
kärsivällisesti kuulteli kaikkea, mitä Pilgrim jutteli.
Lentsilläkin olisi ollut paljon puhumista, mutta se oli niin surullista
laatua, ettei kenkään pitänyt saaman sitä kuulla.
Pilgrim jutteli hyvällä päällä: "Raamatusta minä olen lujasti
vakaantunut päätöksessäni pysyä naimatonna ja yksinäni. Niinhän
Raamatussa selvästi seisoo, että mies ensimmältä oli ypi yksistään
mailmassa, mutta vaimo ei koskaan ole ollut yksistään maan päällä, ja
siitäpä se tulee, että mies voi yksistäänkin olla".
Lents naurahti, mutta sanat sentään sattuivat.
Aamulla Lents lähti kotiin työhönsä raskasmielisenä, yönsä valvoneena
ja ruumiinvaaleana. Kun hän kohtasi lapsensa, sanoi hän: "Minä en ole
enää muistanutkaan, että minulla lapsia onkaan".
"Niin, kaiketi sinä ne unohdat pois", sanoi Anni. Lents tunsi taas
sydäntänsä pistävän, mutta se tuskin enää teki kipeätäkään. Kun hän
sitte nosti silmänsä äidin kuvaan, huusi hän: "Äiti! Armas äiti!
Sinuakin on Anni solvaissut. Etkö voi siihen sanoa mitään? Älä häntä
rankaise, rukoile Jumalan edessä, ettei Hän häntä siitä rankaisisi; jos
niin, että hän sen tekisi, niin samassa myös minäkin ja lapseni tulisi
rankaistuksi. Ole apuni, armas äiti, anna minulle vakuutus siitä, että
hän lakkaa kaivamasta sydäntäni rinnasta ulos. Ole apuni, armas äiti!
tunnethan sinä minut".
"Tuossa seisoo terve ihminen ja mankuu kuin kerjäläinen! Minä en viitsi
kuulella sinun lörpötyksiäsi", sanoi Anni ja meni molempain lastensa
kanssa kyökkiin.
Ketjut uhkaavat katketa.