Vanhat perit menevät tiehensä ja uudenlaista ääntä kuuluu
Morgenhaldessa.
Hääviikko on ohitse, ja monta muuta viikkoa ja kuukauttakin on kulunut.
Siitä ajasta ei ole paljon kertomista. Anni nauroi melkein joka aamu
Lentsiä, kun hän ei saanut itseään totutetuksi siihen, että Leijonan
emäntä joka aamu kylästä lähetti tänne ylös lämmintä nisuleipää. Se
seikka, että ihmiset voivat tottua semmoiseen ylellisyyteen, se Lentsiä
ihmetti ison aikaa. Myös muussakin kohden tuli selville, että Anni oli
tottunut tarvitsemaan paljon semmoista, joka Lentsin mielestä oli kuin
juhlan kunniaksi. Anni teki pilaa semmoisesta taitamattomuudesta
talouden asioissa, ettei ymmärretä samalla rahamenolla elää hauskemmin
ja makoisemmin, ja totta olikin, että talossa nyt oli kaikki, mitä
nautittiin, paljon ravitsevaisempaa, vaikkei kustannukset sen vuoksi
olleet sen suurempia. Anni leipoi samasta jauhomäärästä paljon
maukkaampaa leipää, kuin ennen oli leivottu. Mutta sen ohessa Anni myös
usein oli nureksivainen, ja keväällä hän alinomaa valitti: "Voi
sentään, kuinka täällä korkeudella käy semmoinen tuuli, että pahoin
pelkää huoneitten kukistuvan!"
"Niin te on, armas lapseni, mutta mitä minä sen nyt teen? Juuri sen
vuoksi ilmakin täältä ylähällä on kaikkein raittiimpaa. Jokainoa
hengähdys täällä tuntuu kuin kastetta joisi. Ajattele vaan sitäkin,
kuinka suuresti sinua syksyllä ilahutti se, että meillä ylähällä on
kirkas ja ihana päivänpaiste, silloin kun alahalla laksossa on sakea
sumu. Entäs meidän juomavetemme, kuinka hyvää sekin on! Täällä kaikki
ihmiset elävät vanhoiksi, ikivanhoiksi, eikä sinun tarvitse peljätä
meidän huoneitamme, ne kun ovat rakennetut honka-puista ja pysyvät
pystyssä vielä meidän lastemme lasten lapsillekin".
Kun lumi suli ja väkevä virta kohisi mahtavissa putouksissa alas pitkin
tuota muulloisti kuivaa vuorenrotkoa, ja Lents sitä ihanteli, niin Anni
valitti, ettei tuolta kauhealta kohinalta saanut maattua.
"Olethan sinä koko pitkän talven usein valittanut, että täällä ylähällä
on niin haudan-hiljaista, kun ei kuule rattaitten ratinaa, ei näe
ajettavan eikä yhtäkään ihmistä menevän ohitse; nytpä on melua
liikenemäänkin". Anni hiukan vilkasi Lentsiin eikä sanonut mitään, vaan
meni ulos kyökkiin Maisun luo ja purskahti itkuun. Maisu meni
varoittamaan Lentsiä, ettei hän toki noin pahoittaisi rouvansa mieltä;
se ei tee hyvää roualle eikä odotetullekaan.
Lents oli tyynellä mielin ja teki ahkerasti työtä, ja kun hänelle
onnistui saada oikean sävelen ja hän sitte sanoi: "Kuules, Anni, kuinka
kaunista ja heleää kuin kellon ääni!" niin sanoi Anni: "Olkoon vaan
minun puolestani; se ei kuulu minuun. Minä pelkään, minä pahoin
pelkään, että sinä töistäsi joudut häviölle; ne ottavat niin paljon
aikaa eikä ne maksa vaivaasi. Se, joka tahtoo saada jotakin aikaan, sen
täytyy myös olla vikkelä eikä noin kauan hankkia".
"Sen asian, Anni, minä paremmin ymmärrän".
"Kun sinä sen paremmin ymmärrät, älä siitä sitte minulle mitään
puhukaan. Minä puhun ainoastaan sen mukaan kuin ymmärrän. Jos sinua
taas haluttaa saada myskytukki kuulteliaksi, niin mene tohtorille ja
lainaa sinulle sieltä yksi. Niillä on kauniit, punaisiksi maalatut
huulet, eikä ne lausu niin sanaakaan".
Päivät kuluivat hiljakseen, ja kevät, joka paraikaa niin herttaisesti
jakeli ihanuuttansa maalle, näytti myös Morgenhalde'en tuovan
ytimellistä eloa. Leijonan emäntä kävi usein tervehtimässä ja ihanteli
auringon suloutta täällä ylähällä. Leijonan isäntä tuskin näytti
hahmoansakaan. Hän oli tullut vielä äreämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Anni eroitti itsensä nähtävästi ja ilmeisesti vanhemmistaan ja
liittyi Lentsiinsä erinomaisen hellästi, vietä hän monesti meni
sunnuntai-aamusina ja joutoiltoinakin yhdessä hänen kanssaan metsään,
jossa Lents, appinsa omalla pohjalla, oli laittanut itselleen
istuinpenkin. Siinä he sitte molemmin istuskelivat hauskuudeksensa
rinnattain, ja Lents sanoi: "Kuuleppas lintua: sehän on se oikea
täysirintainen laulaja; se ei kysy, kuka häntä kuulee; se laulaa vaan
laulamistaan itsensä ja naaraksensa hauskuudeksi, ja niin minäkin
teen".
Lents lauloi ilomielin niin että metsä kajahteli, ja Anni vastasi:
"Sinulla on oikein, ja sen vuoksi saatoitkin erota lauluyhteydestä.
Siinä ei sinun enää olisi sopinut olla. Naimatonna sinun olisi käynyt
päinsä pitää kumppanuutta Fallerin ja noitten muitten kanssa, mutta nyt
sinä olet aviomies, eikä semmoinen enää päinsä käy, ja olethan sinä
sitä paitsi liian vanha lauluniekaksi".
"Minäkö vanha? Joka kevät minä olen uudesta syntynyt mailmaan.
Minä olen juuri nyt mielestäni kuin lapsi; minusta on, kuin olisin
juuri äsköttäin laittanut itselleni kaarne-laivan, minä ja minun
veli-vainajani. Oi hyvä Jumala, kuinka onnelliset me silloin olimme!"
"Sinulle käy kaikki elämäsi vaiheet niinkuin pelkäksi ihmeeksi. Mitä
erinomaista niissä nyt sitte on?"
"Niin, sinulla on oikein. Minun täytyy oppimani vanhaksi. Minä olen
melkein yhtä vanha kuin tämä metsä tässä. Minä muistan lapsuudestani
tässä olleen ainoastaan muutamia suurempia puita ja muutoin paljasta
nuorta vesakkoa vaan. Nyt tämä metsä, joka on kasvanut minua koko
joukon korkeammaksi, on Jumalan kiitos meidän omamme".
"Meidän omamme sanot? Kuinka omamme? Onko se isältäni joutunut sinun
haltuusi?"
"Ei, kyllä se isällesi kuuluu, se tahtoo sanoa: ehdollisesti. Metsää
hän ei saa millään muotoa tykkänään hävittää, se kun on meidän suojamme
ilmoja vastaan, ettei lumi taikka koko vuorikin luiskahtaisi talomme
yli".
"Minkätähden siitä nyt minulle puhut? Mitä se minuun koskee?"
"Minä en ymmärrä, mitä sinä tarkoitat".
"Enkä minä, mitä sinä. Eihän sinun pitäisi minulle, nyky tilassani,
kertoa mitään noin surun-alaista".
"No hyvä, niin rupeen sitte sinulle laulamaan, ja jos sen joku
toinenkin kuulisi, sekään ei haita". Laulaen käveli Lents Annin kanssa
kotiinpäin, ja vähän perästä tuli heille vieras; se oli Leijonan
isäntä. Hän vei vävypoikansa sisempään huoneesen ja sanoi: "Lents, minä
olen sinulle hankkeissa jotain hyvää".
"Sepä oikein. Hyvä aina kelpaa".
"Onko sinun rahasi vielä voutitalokkaan takana?"
"Hän on rahoista maksanut neljäsataa guldenia, mutta minulla on
itselläni takavarana paljon vielä".
"Tähän aikaan on puhdas raha valttia. Sinulle on nyt kelpo kauppayritys
tarjonna".
"Sen saa voutitalokas tietää".
"Se olisi ajan tuhlausta. Anna minulle hänen velkakirjansa. Minä saan
sen myydyksi, ja sinä hyödyt viisikolmatta prosenttia".
"Sitte jakaamme voiton keskemme".
"Paras olisi, jos et olisi mitään siitä sanonut. Minä puolestani olisin
jättänyt sen sinun omaan huomaasi, mutta sinä olet järjestyksen mies".
"Kiitoksia, appeni; minä teen, mitä minuun kuuluu. Minä en mielelläni
ota lahjoja".
"Paras on, että annat rahasi minun liikkeeseni, ja siitä tuleva ansio
on sinun".
"Minä en pysty keinotteluihin. Minä otan mielukkaammin levolliset
korkoni".
Annilla oli tupaan takasin tuleville kelpoa suun-avausta, mutta hänen
isänsä ei tahtonut maistaa mitään; hän mieli paikalla pois. Mutta Anni
ei helpoittanut: "Isä", sanoi hän, "tämä on teidän omaa viiniänne, ja
kuitenkin jääkää, ilman sitäkin, istumaan hiukkaisen aikaa. Harvoinhan
meillä käytte".
Morgenhaldessa ei yksikään tuoli näyttänyt olevan kylläksi leveä
kannattamaan Leijonan isännän levyyttä. Seisoaltansa hän joi
lasillisen, meni sitte vuorta alaspäin, sillä välin monesti kädellään
koitellen povitaskuansa. "Isä on tänäpänä eriskummallinen", sanoi Anni.
"Hänellä onkin tärkeitä raha-asioita. Niihin minäkin olen lisännyt
kahdet tuhannet ja kuudet sadat guldenini, jotka olen voutitalokkaalle
lainannut".
"Mitä vastavata isä sinulle antoi?"
"Minä en käsitä, mitä sinä tarkoitat; ei hän vielä antanut mitään.
Suittaahan isä minulle sopivassa tilassa antaa velkakirjan, koska tapa
semmoinen on".
"Jos ensin olisit minulta kysynyt, et olisi ollenkaan hänelle rahojasi
antanut".
"Anni, mitä sinä sanot? Nyt en sinulta pane pahakseni mitään, koska
sinä omaa isääsikin epäilet. Maisulla on sentään oikein, hänellä on
oikea kärsivällisyys sinua kohtaan, kun tätä nykyä täytyy joka asiassa
mukaantua mieltäsi myöden".
"Vai niin?" sanoi Anni. "Minun mieltäni myöden ei kenenkään tarvitse
taipua. Nuo sanani isästä olivat joutavia vaan. Minä en tiedä itsekään,
kuinka tulin noin sanoneeksi. Mutta Maisu on pantava meiltä pois! Vai
niin? Vai hän sinua yllyttää?"
Vaikka Lents olisi sanonut mimmoisiakin esteitä, vaikka hän olisi
kuinkakin Maisua syystä puhdistanut ja että Maisu oli sanonut aivan
toisella lailla, -- ei mikään auttanut. Ennen neljäntoista päivän
kuluttua Maisun täytyi muuttaa pois. Lents koki voimainsa takaa häntä
lohduttaa: epäilemättä hän ennen pitkää tulisi palaamaan takasin, ja
Lents maksaisi hänelle hänen vuosipalkkansa koko elämänsä iän. Maisu
vaan pudisti päätään ja sanoi itkusilmin: "Kyllä meidän kaikkein
Herramme minun pian jo korjaa. Minä en koskaan olisi sitä uskonut, että
minun täytyisi tästä talosta pois, ennen kun minua kannettaisiin. Minä
olen täällä ollut kahdeksan kolmatta vuotta. Ja tuohon olisin itse
syypää! Oi hyvä Jumala, tässä on minun patani, minun kupariset
kattilani, minun pannuni ja saavini. Kuinka monta tuhannen kertaa minä
olen teitä pidellyt ja puhdistanut, eikä kukaan saata sanoa, että minä
olisin ollut askareissani huolimaton, -- siitä te olette minun
todistajani. Jos te taitaisitte puhua, niin joka reikäkin olisi
julistava, kuinka minä olen toiminut ja mimmoinenka minä olen ollut,
mutta Jumala tietää kaikki, joka yhtaikaa näkee niin ravintolan tupaan
kuin kyökkiinkin ja ihmissydämmeen. Se on minun lohdutukseni, se minun
lievitykseni, se minun eläkevarani ja -- siinä kylläksi. Oikeastaan
minä olen iloinenki, että täältä pääsen vapaaksi; ennen minä vaikka
orjantappuroita kehräisin, kuin täällä olisin. Minä en tahtoisi, Lents,
olla lisänä rasitukseksi sydämmellesi; ennen minä lyötäköön kuoliaaksi
kuin rotta, ennen kuin olisin eripuraisuuden syynä täällä. En, sitä en
tahdo. Älä ollenkaan minusta huoli, sinulla on itselläsi huolia
tarpeeksi. Jos vaan saisin ne sinulta vietyä kanssani, niin mielelläni
vaikka vaipuisin niitten alla. Ole sinä surutta minun tähteni. Minä
menen veljeni luo Knuslingen'iin; siellä minä olen syntynyt, ja siellä
minä odotan siksi kun kuolema tulee, ja jos minä pääsen äitisi pariin
paratiisiin, siellä tahdon häntä palvella niin, kuin hän tottunut on,
ja hänen mieliksensä on meidän Herra Jumalamme kyllä laskeva minut
sisään, ja hänen hyvyytensä tähden myös sinunkin on vielä käyvä
mailmassa hyvin. Ja nyt -- voi hyvin ja anna minulle anteeksi, jos
mieltäsi olisin toisinaan närkästyttänyt. Voi hyvin ja elä hauskasti,
tuhannen kertaa hauskasti!"
Lents oli Maisun mentyä ison aikaa äännetönnä ja alakuloinen. Mutta
Anni oli sitä virkumpi. Hän taisi vissiinki noitua; hän osasi Lentsin
kanssa menetellä tahtonsa mukaan; hänen äänensä, kun hän oli hyvällä
päällä, oli kuin taikavoima, jota ei kukaan voinut vastaan seisoa.
Pilgrimkin vielä kohdastansa tydytti Lentsiä. Hän koitti Lentsille
näyttää todeksi, että Anni vasta oikeana emäntänä tunsi itsensä
itseksi, ja sen hän teki aina siitä alkaen kuin tuo vanhapiika oli
tiessään, joka tavallansa oli emännyyden anastanut. Anni oli ylimalkaan
tottunut enempään työhön talouden toimissa ja hänen oli paljon parempi
ollansa, kun hänellä oli hyvin paljon tekemistä. Hän sanoi suorastaan
Lentsille, ettei heillä koskaan tarvittaisi palveluspiikaa; näin pieni
talous antaisi hänelle yksistänsä tuskin puolen tehtävää. Oppipojat
saisivat tarvitessa tehdä lopun. -- Lents kuitenkin sai anoppimuorinsa
avulla asian siksi, että uusi piika taas otettiin taloon.
Aina suveen saakka oli taas talossa hauska ja hyvä oltava. Anni kävi
äidin kimppuun, että isä maksaisi Lentsille hänen rahansa takasin. Tämä
todella tulikin eräänä päivänä ja tarjosi Lentsille makson verosta
metsän, joka oli talon takana, ja tahtoi vielä tuhannen guldenia
lisäksi. Lents vastasi ei olevansa metsän tarpeessa, vaan puhdasta
rahaa hänellä täytyi olla; kuitenkin hän vallan hyvin voisi odottaa
jonkun aikaa. Sille kannalle asia sitte jäi, eikä tuo kunnian mies
tehnyt muuta mitään, kuin antoi Lentsille omakätisen velkakirjan, "jos
niin olisi, että sattuisi kuolema tulla".
Syyssuvella oli kylässä isot kemut. Taitelia nai Bertha'n, tohtorin
toisen tyttären -- vanhin tahtoi pysyä naimatonna --, ja tohtorin
poika, joka niinikään teki pelikelloja, oli palannut kotiin ulkomailta.
Semmoinen puhe kävi, että hän aikoi lähelle tohtorin taloa perustaa
suuren kellotehtaan, monenlaisilla masiinoilla varustetun. Koko
paikkakunnalla kuului valitus, että se laitos olisi kaikkein
kelloseppäin surma, kun kelloja valmistettaisiin niinkuin Amerikassakin
semmoisia, joissa ei näkynyt mitään viilan siaa, vaan masiina oli
kaikki valmistanut. Lents kuitenkin oli yksi noista tyyneistä. Hän ynnä
kylän opettaja näkivät paljon vaivaa, saadaksensa nuo kauan hankitut
yhteyden tuumat varteen.
Nyt hädän piti pakottaman ihmisiä siihen, johon eivät vapaasta tahdosta
olleet suostuneet.
Lents ja kylän opettaja kävivät huoneesta huoneesen päiväkaudet
kadoksiin selittämässä mallikelloa. Viisi eri suuruutta ylimalkaan
otaksuttiin tarvittavan. Siinä määrässä olisi riittävän tarpeeksi, mitä
monenkaltaisuuteen tulee. Työn jako olisi ainoa keino auttamaan
uhkaavasta pulasta. Akselia, ratas- ja vetovärkkiä, hakavieteriä ja
varsinkin ruuvia ynnä pidäkkeitä sopisi helpommin ja tarkemmin
valmistaa tehtaassa. Yhteen-sovitus ja lopullinen valmistus aina
kuitenkin jää mestarin tehtäväksi, sillä masiina ei voi mitään teosta
sovittaa yhteen, vaan siihen työhön tarvitaan ihmis-äly ja tarkkuus.
Lents kehotti, että ruvettaisiin aivotun tehtaan osallisiksi taikka
oitis yhteisesti perustettaisiin toinen tehdas, mutta hän näki
tehokkaan toiminnan siaan ainoastaan toimetonta ruikutusta, ja loppu
oli se, ettei kukaan tahtonut luopua omituisesta vanhoillaolostansa,
kun jokainen luuli parahiten menestyvänsä itsekseen ellei tahtonut
antaa itseänsä alttiiksi toiselle.
Lents palasi mielipahoillaan kotiin, ja Anni valitti: "Lakkaa nyt
kerrankin, herran nimessä, olemasta keilapoikana, joka muitten eteen
keiloja asettaa. Lakkaa huolimasta muista ihmisistä. Kukapahan sinusta
huolii? Jospa vapaan voitelisit kaikkein huoneitten ovet, etteivät
narisisi, sitä muut eivät huomaakaan, vaikka se sinun korvissasi
kipeätä tekee".
Lents nauroi vaimonsa osaavia vertauksia. Hän lakkasi pitämästä muista
huolta, mutta sitten Anni rupesi häntä kivistämään, että hän yhdessä
appensa kanssa perustaisi yhtäläisen tehtaan. Lents saattaisi, jos se
niin välttämättömästi oli tarpeen, vuoden ajaksi lähteä ulkomaille ja
sillä välin Anni olisi vanhempainsa luona. Mutta tähän Lents vakuuttaen
vastasi: "Minulla ei ole halua semmoiseen yritykseen, enkä minä enää
vanhana miehenä matkoille lähde, koska ma naimatonnakin olen pysynyt
kotona". Ennen kaikkea muuta hän nyt luopui yhteyden tuumista ja
tydytti Annia sillä, että heillä aina olisi toimeentulonsa, sitä ei
voinut epäilläkään, ja Pilgrim oli se, joka näissä keskusteluissa piti
Lentsin puolta.
Annin mielestä oli Pilgrim siis pää-syynä, ettei Lents päässyt sen
pitemmäksi. Pilgrim, sanoi Anni, ei ole saanut mitään aikaan eikä
hänellä ole sitä haluakaan. Hän koki kaikkia keinoja ja neuvoja
saadaksensa Lentsin ja Pilgrimin riitautumaan, mutta se ei hänelle
onnistunut.
Annilla oli aina kaikenlaisia tuumia ja alinomaa hänen pääsään oli
kokonainen kirja asioita. Hän tiesi, että Lents oli mennyt Falleria
takaamaan talon ostossa, ja nyt hän kehoitti häntä sanomaan takaustansa
ylös. Lentsin täytyi antaa perään, mutta kun hän paki parastaan lähti
Fallerin luo, tuli tämä häntä vastaan ottamaan puoleksi naurahtaen
sanoilla: "Äsköin juuri on vaimoni toistamiseen saanut kaksoiset. Nuot
miekkoiset tietävät, että minä olen semmoinen lapsilieru, ja sen tähden
heitä oitis tulee meille kahtaisin".
Arvattava se oli, ettei Lents, asiain näin ollen, rasittanut Falleria
sanomalla takaustansa ylös ja kun häneltä kysyi, kuinka sen oli laita,
antoi hän karttavan vastauksen.
Yöllä ennen taitelian ja tohtorin tyttären hääpäivää synnytti Anni
poikalapsen. Kun Lents riemurintaisena seisoi vuoteen vieressä, sanoi
Anni: "Lents, lupaa minulle nyt yksi ainoa asia, lupaa minulle se, että
erkanet Pilgrimistä ja että teet sen koetteeksi edes neljäs osa
vuodeksi".
"Minä en nyt voi luvata sinulle mitään", sanoi Lents, ja hänen ilonsa
maljaan sekaantui katkera pisara.
Anni oli innoissansa, kun kuuli häämusiikin laksosta, ja äitinsä ynnä
miehensä vapisivat peläten hengen vaaraa tämmöisestä kiihtymyksestä.
Anni kuitenkin nukkui päivällisaikaan uneen. Lents telkesi kaikki ovet,
ettei Anni kuulisi mitään. Sairas kävikin tyyneemmäksi, hän oli
kärsivällinen ja lempiä, ja Lents kiitti isälle ja aviopuolisolle
suodusta kahdenkertaisesta onnesta. Anni vielä oli niinkin heltynyt,
että sanoi: "Me olemme edeltäkäsin kutsuneet Pilgrimin kummiksi, ja
meidän täytyy pitää puheemme". Oikein kummallista oli, kuinka hänen
mielialansa oli vaihtelevainen. Lents vielä pyysi Petrovitschin
toiseksi kummiksi, mutta hänpä kielsi.
Pilgrim toi tullessaan suuren paperiarkin, jonka hän itse oli maalannut
ja monella allekirjoituksella varustuttanut, ja laski sen ristilapsen
kehtoon.
Se oli lauluyhteyden antama arvokirja, jonka kautta äsköin syntynyt,
hänen epäilemättömän hyvän äänensä tähden, kutsuttiin kunniajäseneksi.
"Niin", sanoi Lents, "tiedätkö mikä on kaikkein kaunein ääni koko
mailmassa? Se on oman lapsen ensimmäinen huuto. Malta poikaiseni, tässä
on sinulle vielä jotain, otappas kiini! Katsokaa vaan, kuinka hän
tavoittaa!" Lents pani piiskuisen pieneen käteen niinkuin vihkimykseksi
isänsä viilan. Anni tempasi sen äkkiä pois ja huusi: "Saattaisihan
lapsi terävään kärkeen itsensä tappaa". heitti viilan laattialle, niin
että kärki taittui.
"Nyt on isäni kunniamerkin kärki katkaistu", sanoi Lents
surumielisesti. Pilgrim koki häntä lohduttaa ja selitti suu naurussa,
että ainahan mailmassa täytyy löytyä uusia ihmisiä ja uusia työkaluja.
Anni ei sanonut sanaakaan.