Ensimmäinen naula lyödään seinään. Rauha ylängöllä ja ensimmäinen
sunnuntaivieras.
Seuraavana päivänä Anni sentään taas oli tytyväinen Maisuun. Hän osasi
toimittaa kaikki niin hyvin, ja Anni sanoi: "Minä en vielä ole sinulle
mitään lahjoittanut, Maisu; haluatko hamekangasta, vai rahaa?"
"Raha olisi enemmän mieleeni".
"Tässä on sinulle kaksi kruununtaaleria".
Lents antoi mielihyvillään saman verran lisää, kun Maisu hänelle näytti
molemmat kultarahansa. Anni vasta muistaa kaikkia ja tietää paremmin
kuin minä, kuinka mailmassa oltaman pitää; minä olisin muutoin vallan
unohtanut pois, että Maisunkin mielihyväksi on jotain erityisesti
tehtävä. Anni sentään eilen puhui hänen pois-panostansa. Näin Lents
ajatteli itsekseen, mutta lujaa lausui hän: Anni on kujeellinen,
äkkinäinen, hyvänluonteinen, armas lapsi, ja Maisu rupesi selittämään:
"Anni on samanlainen, kuin meidän pormestarimme rouva nuorena oli minun
kotipaikallani. Hänestä on vihtimiehen emäntä kerran sanonut: sillä
roualla on alinomaa vieraita mielessä, sen seitsemän yhtaikaa, mutta
tuolia on ainoastaan kuusi, ja siinä sitte yksi saa häärätä sen aikaa
kuin toiset istuvat". Lents naurahti, ja Maisu jatkoi; "Me
Knuslingeniläiset emme suinkaan ole tyhmäpäistä väkeä. Mutta näetkö
vaan, kuinka sinun rouasi jo on pannut kaikki järjestykseen; siihen
olisi joku toinen tarvinnut kolmekin päivää ja olisi kymmenen kertaa
kompastunut ja lyönyt rikki puolet. Sinun rouallasi ei ole vasenta
kättä ollenkaan; hänen kumpikin puolensa on oikea puoli".
Lents kertoi Annille Maisun sanoneen, että hänellä on kaksi oikeaa
kättä, ja tämä kiitos oli oikein Annin mieleen. Vastikään Anni näytti
taitavansa jotain uuttakin. Lents pyysi häntä lyömään yhtä naulaa
seinään, ylipuolen isänsä viilaa. Anni osasi oitis naulan päähän, ja
tuohon Annin ensimmäiseen lyömään naulaan oli äidin kuva pantava
riippumaan.
"Nyt se on paikallansa", vakuutti Lents. "Jos kohta kuvassa ei olekaan
hänen muotonsa, on siinä kuitenkin hänen silmänsä, ja ne tulevat, jos
Jumala suo, katselemaan hauskaa, onnellista ja kelpo kotielämää.
Käyttäkäämme itsemme aina niin, että äiti saattaa tyytyväisenä katsella
alas".
Älä vaan hänestä mitään pyhimystä tee, aikoi Anni vastata, mutta piti
sanat itsekseen.
Koko viikkoa -- nyt oli vasta keskiviikko -- vielä vietettiin kuin
puolipyhää. Lents teki muutaman tunnin työtä, ainoastaan kuin
muistutukseksi, että se oli hänen virkansa, ja hän olikin iloisempi,
tehtyänsä pari tuntia työtä. Häämuistoja tietysti alusta loppuun
toistettiin. Erinomaisen lystikästä oli, kuinka hyvin Anni osasi
kaikkia matkia ja kaikesta tehdä pilkkaa. Niin oli juuri kuin olisi
katsellut ja kuulellut Karhun emäntää, tai Karitsan emäntää, tai Kotkan
emäntää ihan ilmetysti. Erinomattain Anni osasi Falleria
mestarillisesti matkia: kuinka hän alinomaa väänteli viiksiänsä koko
kämmenellään, ja Anni teki tätä niin sukkelasti, että melkein olisi
uskonut karhean parran istuvan hänen koirankurisilla huulillansa.
Näillä jälkikujeillansa hän ei kuitenkaan tarkoittanut mitään pahaa,
hän kun aivan hauskuudekseen löi laskiaisleikkiä ja oli ylen
riemastunut, ja huomeneltain hän sanoi: "Oi, kuinka kaunis, hauska ja
hyvä on täällä korkealla olla! Oi, armas taivas, kuinka hauskan
hiljaista oloa tää on! Minä en ole aavistanutkaan, että mailmassa olisi
näin hiljainen oltava. Kun minä näin tässä istun enkä näe enkä kuule
mailman kohinasta mitään, eikä minulla ole kenellekään vastausta
annettavana, niin minusta on kuin nukkuisin valvovin silmin -- ja
nukkuisin makoisesti. Tuolla alahalla laksossa on aina kuin olisi
huhmarissa, mutta täällä ylähällä ollaan kuin toisessa mailmassa, on
mielestäni kuin kuulisin oman sydämmeni tykytykset. Minä en mene
neljääntoista päivään alas laksoon, minä tahdon itseäni sieltä
totuttaa, ja minä sen hyvin taidankin tehdä. Ihmiset alahalla eivät
ollenkaan arvaa, kuinka hyvä täällä, ulkona mailmasta on olla, poissa
koko kammosta, kimmasta ja kummasta. Oi Lents, sitä et tiedä sinäkään,
kuinka hyvä sinun on ollut olla koko elämäikäsi".
Näin riemusta huudahtaen aika-välittäin ja monituiseen tapaan istui
Anni aamusilla Lentsin luona, ja hän vastasi ilosta loistavin silmin:
"Niin on oikein, on kuin olla pitää, ja arvasin ma sen, että sinä
täällä tulet hyvin voimaan, ja usko minua, että minä olen kiitollinen
Jumalalle ja vanhemmilleni, kun olen saanut täällä viettää elämäni
päivät. Mutta, armas Anniseni, emme suinkaan koko neljätoista päivää
täällä oleskele eroitettuina, vaan täytyy meidän tulevana sunnuntaina
kumminkin mennä kirkkoon, ja vielä olen ajatellut niinkin, että
tänäpänä jo menisimme vanhempiamme tervehtimään pikimmältään".
"Tehdään kuin tahdot, ja hyvä asia on, että tämä siunattu rauhallisuus,
joka meillä on täällä, ei mene mukaamme, vaan on meitä taas
odottamassa, kun palaamme kotiin".
"Ja sinä, minun äitini", keskeytti Lents, "sinä olet meidän rauhamme
haltiatar ja katselet meihin uskollisilla silmilläsi ja sanot: Jumalan
kiitos, lapseni, että olette noin, ja pysykäät vaan semmoisina elämänne
loppuun".
Lents katseli ylös äitinsä kuvaan ja Anni jatkoi: "Minä en käsitä sitä,
että olisin asunut täällä niin vähän aikaa; mielestäni on, kuin olisin
ollut täällä jo ammon ajoista. Totta totisesti, tämmöisillä
rauhallisilla hetkillä tuntuu yhtä yltäkylläiseltä, kuin muutoin koko
vuosikausina".
"Sinä käännät kaikki parhain päin, sinä olet viisas. Pysy aina vaan
yhtäläisenä, joskin jonkun kerran päiväsi kävisi pitkäksi täällä
korkeudella. Ne ihmiset, jotka eivät ole uskoneet sinun voivasi
yksinäisyydessä olla onnellinen, joutuvat häpiälle".
"Kuka ei sitä ole uskonut? Varmaankin sinun ystäväsi Pilgrim'isi, tuo
suuri taideniekka, niin juuri hän, hän se on oikea mies semmoista
sanomaan. Ellei hänen enkelinsä onnistu, tekee hän pirun; mutta minun
tähteni hänen ei tarvitse astua yli kynnyksen".
"Pilgrim ei ole sitä sanonut. Minkätähden soisit saavasi ihmisen, jota
vihaisit? Minun äitini on sen sata kertaa sanonut: ei mikään mieltä
tydytä enemmän kuin se, kun ajattelee hyvää kaikista ihmisistä. Minä
olisin suonut hänen eläneen vielä yhden vuoden vaan, että sinä olisit
saanut häneltä pitää yhtä ja toista muistossa. Eikö ne sanat olleet
oikein hyvin sanotut? Sinähän kyllä ymmärrät joka sanan? Jos jotakuta
ihmistä vihaa, taikka jos joku tietää olevansa vihattu -- minä
puolestani olen sitä saanut kerran eläissäni kokea, yhden ainoan kerran
vaan, mutta raskas, kauhean raskas se kerta oli -- niin tuntuu siltä,
kuin joka paikassa, missä vaan kävelee tai oleskelee, olisi pistoolin
piippu vastassa, vaikka sitä ei silmin näe. Minun korkein onneni on,
ettei mailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, jota minä vihaisin, eikä
minun tieten ketään, joka minua vihaisi".
Anni oli tätä kaikkea puoleksi kuulellut ja nyt hän kysähti: "Kuka sitä
sitte on sanonut, ellei Pilgrim?"
"Oikeastaan sitä ei kukaan ole sanonut, vaan minä olen itsekseni monta
kertaa niin ajatellut".
"Tuota minä en usko sinusta, vaan joku se on, joka sen on sanonut,
mutta se ei ollut viisaasti sinulta, että sitä minulle matkit. Minäkin
taitaisin sinulle matkia, mitä ihmiset ovat minulle sinusta sanoneet,
ihmiset, joista sinä et semmoista uskoisi; onhan sinullakin vihamiehesi
samoin kuin muillakin, mutta minä kyllä kartan sinua yllyttämästä ja
matkimasta semmoista joutavaa jaaritusta".
"Tuota sinä nyt vaan sanot maksaaksesi minulle samalla mitalla. No
hyvä, minä olen sen ansainnutkin ja nyt ollaan kuitti, ja olkaamme
iloisia vaan. Mitä me huolimme koko mailmasta; sinä ja minä, me olemme
koko mailma".
Molemmat he olivatkin totta todella autuaan onnelliset, ja kyökissä
Maisun huulet rupesivat liikkumaan, niinkuin hänellä oli tapana aina
kun hän itsekseen jotakin mietiskeli, ja hänen mietteensä nyt oli tämä:
"Jumalan kiitos, juuri noin pitää oltaman ja elettämän, ja noin minäkin
olisin elänyt Antonini kanssa, jos hän ei olisi ollut semmoinen petturi
ja nainut Spaniassa mustan!" --
Sunnuntai aamulla sanoi Lents: "Minä olen vallan unohtanut sanoa, että
minä päivälliselle tänäpänä olen sinun tähtesi tänne kutsunut vieraan.
Eihän sinulla ole sitä vastaan mitään sanomista?"
"Ei, mutta kenen olet kutsunut?"
"Hyvän ystäväni Pilgrim'in".
"Mahdoit samassa kutsua setäsikin; se olisi ollut sopivaa".
"Olisi kyllä, ja semmoinen oli minulla aikomuskin, mutta se ei maksa
vaivaa, minä kun tunnen setäni hyvin".
Kellot laaksossa alkoivat nyt ensi kerran nuoren pariskunnan kuullen
soimaan, ja Lents sanoi: "Eikö tuo ole kaunista kuulella? Minun äitini
on monta tuhannen kertaa sanonut: itse kelloja emme kuule, vaan se on
kellojen kaiku, joka kajahtaa metsässä huoneittemme takaa, ja sehän on
kuin kuulisi taivaasta soivan".
"Niinpä kyllä, mutta lähtekäämme jo menemään", päätti Anni. Tiellä hän
taas pani puheen alkuun, sanoen: "Lents, mitä minä nyt kysyn, en kysy
uteliaisuudesta, vaan olenhan minä sinun vaimosi, jolle sinun sopii se
sanoa, ja minä vannon sinulle kirkonkellojen kautta, ett'en siitä
kenellekään hiisku".
"Ei ole pakkoa vannomaan, ei ollenkaan; vannominen on minulle
vastenmielistä. Sano, mitä tahdot?"
"Lents, koska sinä ja setäsi meidän häissämme olitte niin yksissä
neuvoin, onko teidän keskenänne mitään sovittu perinnön puolesta?"
"Ei yhtään mitään; me emme ole sanaakaan siitä asiasta vaihtaneet".
"Mutta sinä sentään olit olevinasi, kuin olisi kaikki tyyni vahvistettu
seitsemällä sinetillä".
"Minä en ollenkaan ollut olevinani, minä vaan sanoin olevani siitä
sovussa setäni kanssa, ja niin onkin asian laita. Semmoisista asioista
emme lainkaan puhu, ja hänellä on vapaa tahtonsa".
"Ja sinä kun noin päästit setäsi pulasta! Sillä erää hänen ei olisi
pitänyt pääsemän. Semmoista otollista aikaa ei enää tule. Hänen olisi
täytynyt meille, se tahtoo sanoa sinulle, testamenteerata aika
tavalla".
"Niin mutta minä en voi kärsiä sitä, että vieraat ihmiset sekaantuvat
siihen asiaan. Enkä minä rahakiipaleessa olekaan, ja jos ei hän minulle
mitään jätä perinnöksi, minä voin ansaita itse, mitä tarvitsen".
Anni oli vaiti, mutta hänen sisunsa ei soinut kirkon kellojen tapaan,
joitten ääni paraikaa kuului yli laksojen ja vuorten. He kävelivät
rinnatusten ääneti, ja kirkonmenojen jälkeen poikettiin pikimmältään
vanhempain luoksi.
Lähellä aukeata niittyä huusi Pilgrim heidän takanansa: "Ottakaa kurja
sieluinenkin ylös teidän taivaasenne!" Molemmin he purskahtivat nauruun
ja kääntyivät tuliaa päin. Pilgrim oli hauskuttava tiellä ja vielä
hauskuttavampi päivällispöydässä. Viimeiseksi hän joi täyden lasin
pohjaan, niinkuin onneksi ja kumminlahjaksi tulevalle ristipojallensa.
Anninkin täytyi kilistää lasiansa yhteen, ja hän oli erinomaisen
ystävällinen Pilgrimiä kohtaan. Ensimmältä tämä kohtelu sen ohessa oli
hänelle vaivalloista, sillä miehensä silmät, kun hän niihin kerran
katsoi, sanoivat samaa kuin: "noinko kauniisti sinä osaat
teeskennellä?" Sen perästä Anni ei enää katsonut sinnepäinkään, mutta
hänestä tuntui kuin miehensä hänen selkänsä takana pudistelisi
päätänsä, ja tuosta hän oli suutuksissaan. Mutta kun hän taas vilkasi
häneen ja näki hänen ilosta loistavat kasvonsa, joihin oli niinkuin
kirjoitettu, että hän kernaasti ja vilpittömästi uskoi vaimostansa
hyvää, niin hän tuli siitä vakuutetuksikin ja sanoi Pilgrim'ille
suoraan: "Tästä päivästä alkaen pidän sinua oikein hyvänä. Teidän on
molemmin mailmassa hyvä olla, kun olette niin hyviä ystäviä".
Kun Pilgrim meni, seurasi Lents häntä kappaleen matkaa, ja Pilgrim
kiitti Annia ylen määrin. Palatessaan takasin kotiinsa huudahti Lents
riemuissaan: "Ei koskaan elämässäni ole mieleni ollut parempi kuin
tänäpänä. Mitä parempaa voi mailmassa ollakaan, kuin kunniallinen työ,
kohtuullinen ruoka ja juoma, rakas aviopuoliso ja sen lisäksi vielä
uskollinen ystävä?"
"Aivan niin, ja Pilgrim on hauskuttava ihminen", todisti Anni.
"Ja se minua vielä ilahuttaa", jatkoi Lents, "että sinä olet hänen
kääntänyt toiseen uskoon. Hän ei ole aina ollut juuri noin hyvä sinua
kohtaan, mutta sinä olet hänen kääntänyt, ja sinä olet noita, joka saat
jokaisen siksi kuin tahdot".
Anni ei tähän sanonut mitään, ja Lents katui sanoneensa Annille noin
paljon, se kun ei olisi sentään ollut tarpeellista, mutta eipä
rehellisyyskään haita. Hän sanoi vielä toistamiseen, että mahtoihan
Annia erinomaisesti ilahuttaa se, että hän oli saanut vastustajan noin
perki kääntymään. Anni yhä vaan oli vaiti eikä edelleenkään sanonut
mitään, niin usein kuin Pilgrim vieläkin tuli puheeksi.
Vasta ikään Lentsiin oli käännyttävä, jos hänkin oppisi muista
ihmisistä toista ajattelemaan. Anni aikaa voittaen saikin monesti
voitostaan riemuita, sillä joka sopivassa tilaisuudessa hän Lentsille
näytti, kuinka pahoja, turmeltuneita, kamalia ja viekkaita kaikki
ihmiset olivat.
"Minä en ollenkaan ole aavistanutkaan, että mailma on noin paha; minä
olen sentään elänyt mailmassa kuin lapsi", sanoi Lents, ja Anni jatkoi:
"Niin kyllä, Lents, ja minä olen sinunkin puolesta ollut ulkomaissa
ja oppinut tuntemaan tuhannen tuhatta ihmistä kauppa- ja
asia-liikkeissään, olen kuullut ja nähnyt, kuinka he puhuvat ihan
toista sitte kun se, jota juuri pääsivät hyväilemästä, on selkänsä
kääntänyt, ja kuinka sitä nauretaan ja pilkataan, joka luottaa
uskolliseen ulkomuotoon ja kaikenlaisiin puheenparsiin. Useimman
ihmisten suusta ei lähde ainoatakaan totta sanaa. Minä taidan sinulle
kertoa enemmän, kuin itse olisit kokenut kymmenen vuoden matkoilla".
"Onko mitään hyötyä semmoisesta taidosta?" kysyi Lents. "Minä en
ymmärrä, että se mitään hyödyttäisi. Jos vaan kulkee omaa oikoista
tietänsä, ja vaikka mailma ympärillä olisi kuinka paha hyvänsä, se ei
kuitenkaan tee asiaan mitään, ja onhan niitä rehellisiäkin ihmisiä
mailmassa olemassa. Mutta sinulla sentäänkin on oikein; niinhän se on,
että ravintolassa kasvanut on samaa kuin olisi vierailla mailla
matkustanut. Sen sinäkin olet havainnut, ja jokikinen ehtoo sinä sen
olet minulle sanonut. Vasta nyt sinä oletkin oikiaan kotiisi tullut, ja
sinun pitäisi oleman iloinen siitä, ettei kuka hyvänsä astu sisään
lasinsa vieressä lavertelemaan mitä sylki suuhun tuo sekä itseänsä ja
muitakin pahentamaan".
"Niin kyllä", vastasi Anni, vaikka ei ihastuksissansa enää, sillä häntä
harmitti se, ettei Lents hänen menneitä päiviään korkeasti kiittänyt.
Eipä tiedä, vaikka Lents vielä ylpeilisikin siitä, että vaimonsa Anni
vasta nyt on onnensa saavuttanut.