Huomenlahja.
"Minusta on niin hauskaa, että tänään vielä kerran vietämme häitä; eikö
ole niin sinunkin mielestäsi, avio-omani?" sanoi Lents seuraavana
aamuna.
"Ei, minkätähden sinusta sitte niin tuntuu?"
"Oikeastaan turmeli itkuni eilen hääpäivänikin, mutta tänäpänä, vasta
tänäpänä minä oikein iloitsen. Minusta on kuin olisin pyydetty häihin".
"Sinä olet ihmeellinen ihminen", sanoi Anni hymysuin.
"Maltapas!" huudahti Lents äkkiä ylös hypäten, "täytyyhän minun antaa
sinulle jotain. Malta vaan hiukkasen aikaa".
Hän meni kamariin ja kahmi siellä kauan. Mitähän tuoneekaan? Varmaankin
hän jo on tullut huomanneeksi sen, että morsiamelle on tapana antaa
kelpo kultakäädyt ja kauniit korvarenkaat. Mutta hänen olisi pitänyt
tehdä se eilen, miksikä siis tänäpänä vasta? Annilla oli hyvin aikaa
mietiskellä tätä asiaa.
Vihdoin Lents tuli ja sanoi: "Anni, tässä se nyt on; minä olin sen
epähuomioissani pistänyt piiloon. Tässä on sinulle äiti-vainaajani
kranaatinauha; se on vielä sitä vanhan ajan hyvää tavaraa, ja se on
aivan hyvin sopiva sinun armaasen kaulaasi. Tulepa, koitapa sitä
kaulaasi".
"Ei, Lents, se on vanhanaikainen, sitä en voi kaulassani kantaa, ja se
hieroo kaulani rikki; ei, sitä en voi kantaa. Minä vaihetan sen
kultasepällä muuhun".
"Sitähän et toti tehne".
"Kuinka vaan tahdot. Mutta mitä muuta sinulla siinä on?"
"Se on jotain, jota en uskalla antaa yhdellekään ihmiselle, paitsi
sinulle. Niin on äiti vainaani määrännyt. Sillä ei ole mitään
raha-arvoa, mutta se kuitenkin on jotain ihmeteltävää".
"No näytä nyt vihdoinkin sitä ihmettä".
"Tässä on, katsopa".
"Mitä tämä nyt sitte onkaan?"
"Se on vilun-ihana, semmoinen kukkanen, joka kasvaa lumen alla. Lue
nyt, mitä minun äitini on siitä tuohon paperille kirjoittanut".
"Minä en sitä osaa lukea, se on niin kankeata kirjoitusta".
Lents säpsähti näistä sanoista, vaikka Anni kansan tapaan oli sanonut
epäselvää kirjoitusta kankeaksi, ja Anni jatkoi: "Lue sinä, minun
kuullen".
Lents luki lujaa: "Tämä on vilun-ihana kukkanen, joka on kasvanut
Sveitsin korkeimmalla vuorella, lumen alla. Minun mieheni on sen
löytänyt itse, ja samassa muistanut minua, ja tuonut sen minulle
muistoksi matkoiltaan ja antanut sen minulle meidän hääpäivänämme. Se
on pantava käteeni, kun minä kätketään maan poveen. Mutta jos sitä ei
muisteta taikka huomata, on poikani sen antava toisena päivänä
häittensä jälkeen rouvallensa, ja niin kauan kuin hän sitä kunniassa
pitää, on se siunausta tuottava. Ei sillä kuitenkaan ole mitään
taikavoimaa. Tämän kukkasen nimi on vilun-ihana. Maria Lentsitär".
Kun Lents oli lukenut loppuun, sanoi hän: "Se koskee sydämmeesi, että
vainaja näin sinulle puhuu, eikö tosi? Älä kuitenkaan sitä aivan kovin
sydämmellesi pane. Ole iloinen! Se oli äiti-vainajanikin hyvin mieleen,
kun oltiin iloisia, ja hän oli itsekin iloinen, vaikka hän oli saanut
monta kovaa kokea".
Anni hymyili ja pani kukkasen käärittynä paperiin kranaatinauhan
viereen.
Nuori pariskunta vietti aikansa juttelemisella niin kauan, kunnes sana
tuli Leijonasta, että siellä jo oli paljon vieraita, jonka tähden
heidän piti kiiruusti joutuman.
Maisu oli sangen taitamaton kamarirouva. Lentsin piti nyt mennä edellä
ja lähettää Leijonasta palvelusneitsyn ylös Morgenhalde'en. Ennen kun
meni, hän vielä sanoi poikkeevansa Fallerille, käskemään häntä häihin;
tänäpänä täytyi hänen tulla, ja Anni oli häntä kohteleva hyvin ja
unohtava Fallerin sanat, jos ne olivat sopimattomia olleet. Tähän Anni
vastasi: "Niin, niin, mene nyt, ja lähetä tänne pikaa Margreta taikka
mieluukkaammin Ernestiina minua auttamaan".
Viimein Anni ilmaantui vanhempainsa taloon. Äiti riensi häntä vastaan
syleillen.
Kamarissa Anni valitti äidille, että Lents tänäpänä oli hänelle antanut
huomenlahjaksi vanhan kranaatinauhan ja erään kuivettuneen kukan, eikä
hän nyt tänään kehtaisi ilman kultakäätyjä itsiänsä näyttää muille
ravintolan tyttärille, emännille ja pojille. "Lents on suuri kitunikki,
hän on kurja ja visu, kelloseppä!" valitti Anni.
Äiti vastasi viisaasti: "Anni, Lents ei suinkaan ole ahne, koska hän ei
ole sanaakaan virkannut sinun myötäjäisistäsi, eikä hän liioin ole
mikään typerä mies, pikemmin hän on rikkiviisas. Onhan tänne viime
yöllä saapunut eräs kultaseppä Pförzheim'istä suurella kistulla. Minä
olen vallan hyvin huomannut, että Lents on hänen tänne kutsunut. Siinä
sinä nyt saat valikoita itsellesi omaa mieltäsi myöden kaikkein
kaunihimpaa".
Äiti tiesi hyvin, ettei Anni uskonut tätä valhetta, ja Anni puolestansa
tiesi, ettei äiti pitänyt häntä tyhmänä, taikka semmoisien juttujen
uskoteltavana; molemmin kuitenkin olivat toinen toistansa uskovinaan,
ja loppu käänsikin asian parhain päin. Lents oli ison aikaa poissa. Hän
puhutteli kaupustelian Ernestiinaa kellarin ovella. Vähän ajan kuluttua
hän tuli kuin tulikin, tuoden Annille talossa oleskelevalta kauppiaalta
ostamansa kultaiset käädyt. Vaikka hänen neuvoteltunsa kyllä oli
kehoittanut, Lents ei kuitenkaan myöntynyt antamaan Annin itse
valikoita taikka ensin häneltä kysymään: mitä sydämmesi halajaa? ja nyt
hän sen vuoksi saikin niukemmat kiitokset, kun hän näin perästäpäin
tuli lahjoinensa.
Anni kuitenkin ennen pitkää ja tuota pikaa taas tuli iloiseksi,
niinkuin hänen tulla pitikin. Ravintolan tyttären tulee aina olla
valpas ja iloinen, ja tapahtukoon perheen keskuudessa mitä hyvänsä, se
ei kuulu ravintolan menoihin.
Jos eilispäivänä ei ollut ajalla määrää, oli sitä vähemmin tänäänkään,
sillä tänä toisena päivänä tuli kaukaisia ravintolan-omistajia uljailla
ajokaluilla ja kauniilla lihavilla hevosilla Tämmöisessä tilaisuudessa
myös täytyy näyttää, minkä arvoisia ollaan ja kuinka paljon tavaraa on
takana. Isännät kävelivät emäntineen ja tyttärineen paikasta paikkaan,
niin pröystäten, kuin olisi heidän jokaisen olkapäillä koko ravintola,
ja jokikisen muoto sanoi: kotona on meillä kaikki ihan näin ja yhtä
hyvin, ja vaikkapa meillä ei olisikaan niin paljon rahaa kuin Leijonan
isännällä, saatamme kuitenkin olla tytyväisiä.
Nytkös sanottiin terveisiä, myös annettiin ystävyyden osoituksia,
nytkös ihmeteltiin ja lausuttiin kiitoksia noista runsaista lahjoista:
Oi, onhan tässä nyt liiaksikin! Tämäkös vasta on oikein muhkeata!
Tämmöistä ei kukaan muu kuin Mettilän emäntä olisi tehnyt! Tästä tuntee
Kotkan emännän, niin, se joka vaan olisi noin sukkela! Entäs Otavan
emäntä sitte! Minä toivoisin, että hyvin pian saisimme kaiken tämän
palkita, mutta näin runsasta kättä meillä ei ole. Oikein ihmeellistä
oli, kuinka Annilla oli monta sukkelaa sanaa suussa. Lents seisoi
vieressä eikä monesti saanut sanaakaan sanotuksi. Ne, jotka eivät
tunteneet häntä, luulivat hänen joko ujoksi taikka typeräksi, mutta
hänen mielestänsä tämä lahjominen ja kiitteleminen ei ollut oikein
paikallansa.
Nyt tuli myös nuo kurjat kellosepät, Leijonan isännän veronalaiset,
jotka olivat hänen armoilla ja joilta hän osti heidän teoksensa
lähetettäviksi ulkomaille. Anni ei pitänyt heistä mitään lukua, ja he
puolestansa luottivat erittäin Lentsiin ja lausuivat jonkinmoista
ilahuttavaa mielihyväänsä siitä, että nyt oli yksi kellosepistäkin
tullut Leijonan isännän vävyksi. Moni tästä toivoi kohtuullisempaa
kohtelua Leijonan isännän puolelta, toiset kysyivät suoraan, aikoiko
Lents nyt luopua ammatistansa ja ruveta ravintolan pitäjäksi ja
kauppiaaksi. He naurahtivat siihen, kun Lents vakuutti pysyvänsä samana
miehenä kuin tähänkin saakka. He myöskin pilkallaan kysyivät,
mahtaisiko hän vieläkin, jouduttuansa rikkaan pakkaajan vävyksi, yhtä
mielukkaasti puuhata mallikellonsa aikaan-saamista, joten sitte yhteys
perustuisi ja kaikki kellosepät saisivat tasata keskenään koko voiton.
Heitä ihmetti suuresti, kun Lents vahvasti vakuutti kernaammin tänäpänä
kuin huomenna suovansa saavan yhteyden aikaan sekä sen jäseneksi
rupeevansa. Kun sitte tämä köyhä väki, joitten kurjuus näkyi näöstäkin,
ja jotka ainoastansa sillä tavoin voivat pysyä hengissä, että
neljätoista tuntia vuorokaudessa tekivät ankaraa työtä ja elivät
tavattoman säästäväisesti, kun nyt nämäkin raukat tyrkyttivät Lentsin
käteen, yksi paperirahansa, toinen hopeapenninkinsä, kolmas vielä
ainoan äyrinsäkin, niin Lentsistä oli, kuin olisi hänen täytynyt
pidellä kuumia hiiliä. Hän olisi mielellänsä tälle väelle antanut
heidän rahansa takasin, mutta hän ei tahtonut heitä loukata. Hän lausui
tämän ajatuksensa Annille sillä välin, kun Anni hätimiten kerkesi hänen
kanssaan vaihettaa muutaman sanan. Anni katseli häntä suurin silmin ja
sanoi:
"Minun isälläni on oikein, kun sanoo, että sinä et ole mikään
asiointimies. Sinä kyllä osaat itse puolestasi työtä tehdä ja ansaita
leipäsi, mutta sinä et ole mikään työn teettäjä että muutkin
voisivat sinulle ansaita. Sinä pidät liian suurta huolta kaikista,
kyselet ja tutkit, kuinka kukin tulee toimeen. Semmoinen ei käy päinsä.
Mailmassa on matkustettava mukavasti ja huolimatta kestään, joka
avojaloin tien varrella tallustelee. Sinun pitäisi antaman tuon vanhan
Pöblerin ja koko kerjäläisjoukon mennä sitä siloista tietänsä. Mutta
enhän minä nyt ole sinulle oppia antamassa... Kas, tervetuloa Karitsan
emäntä! Mitä myöhempi aika, sitä terve-tulleempi vieras. Minä jo ison
aikaa ajattelin, ja muutama minuuti sitte sanoin äidillenikin: missä
viipyy se hyvä Karitsan emäntä Edelshof'ista? Minä olisin kuin puolta
iloani vailla, jos hän ei tulisi häihini. Tämä on kaiketi teidän
miniänne? Entäs hänen miehensä, missä hän on?"
"Hän on vielä katsomassa hevosien perään. Eihän täällä tiedä, mihin
saisi hevosensa suojaan".
"Niin, meillä on, Jumalan kiitos, hyviä ystäviä enemmänkin. Tämmöisenä
päivänä vasta oikein näkee, kuinka siunattavan täynnä mailma on
ystäviä. Lents, saata Karitsan emäntä ylipöydälle, minä olen
siellä säilyttänyt kunniapaikan emäntää varten". -- Anni siinä
silmänräpäyksessä taas tervehti toisia tulioita.
Niinkuin sivaltamalla Lentsiä kosketti, vieläpä hiukan kirveltelikin
se, että Anni häntä soimasi, jo tänäpänä soimasi siitä, että hän ylen
paljon sekaantui muihin ihmisiin, ja kuitenkin täytyi hänen tunnustaa,
että se oli totta ja että hän juuri sentähden oli vähemmin varovainen
kuin muut ihmiset; juuri siitä syystä hän pidettiin vähemmän viisaana
kuin hän itse luuli olevansa; yksi ainoa sana, joku vähäinen vaarinotto
saattoi häntä päiväkaudet vaivata, eikä hän täten koskaan elänyt noin
itsekseen. Muut ihmiset menettelevät viisaammin, he elävät yksin
itsensä tähden ja haalivat itsellensä kokoon, mitä suinkin saavat,
huolimatta ja kysymättä, kuinka toinen tulee toimeen. Sitä täytyy
sinunkin oppiman, niin on ihmisten parissa parempi oltavasi.
Näissä ajatuksissa Lents jonkun aikaa seisoi kuin outo muukalainen,
keskellä kohinaa ja riemua, ikäänkuin se ei olisi häntä ollenkaan
kosenut. Pian hän kuitenkin lähti liikkeelle vieraitten joukkoon ja oli
ensimmäisenä miehenä niinkuin yljän tulee.
Päivä kului täydelleen umpeen, ja onhan se oikein hauskaa, että niin
monta ihmistä ovat yhden ainoan tähden kokoontuneet iloitsemaan. Häät
olivat niin hauskat, että Leijonan isäntä ehtoolla, kun vieraat
rupesivat hankkimaan lähtöä, oli keksinyt kelpo kolttoset. Hänen
käskynsä mukaan oli Gregori koonnut kaikki asiat ja pistänyt ne
piiloon. Nyt kunnioitettavat vieraat eivät päässeet lähtemään, vaan
heidän täytyi viipyä ison aikaa yli puoli yön. Se kävikin sitä paremmin
päinsä, kun jokainen lohdutti itsiään sillä, että kuukin vasta
puoli-yön aikaan nousi.
Noita katalia kelloseppiä ei estetty menemästä ja moni heistä oli
muutoinkin niin varovainen, että ennen pitkää lähti kotiinsa, koska
muutoin huomispäivän työ olisi hukassa. Mutta moni myös tahtoi saada
häälahjansa hyvin palkituksi, jonka tähden jäivät istumaan ja söivät
syömistään, ihan kuin heidän olisi ollut pakko syödä koko vuoden
varaksi. Kyllä maakan ruokaa sisään kannettiinkin aamusta alkaen sydän
yöhön saakka; sekä lihaa, että sianlihamakkaraa ynnä hapanta kaalia
tuotiin ehtimiseen toista sisään.
Faller käyskenteli vieraitten joukossa jotenkin kankeasti ja
ujostellen, ja vasta sitte hän reipastui, kun kaupustelian Ernestiina
sitoi hänen eteensä suuren valkoisen esiliinan ja pyysi häntä
passaamaan. Tätä minä teen Lentsin tähden, sanoi hän itsekseen, ja
olisi mielellään sanonut saman jokaiselle, jolle hän tarjosi juotavaa
ja maistettavaa. Itse hän maistoi tuskin mitään. Kun hän kerran kohtasi
Lentsin, sanoi hän hänelle: "Minä en ole antanut sinulle mitään
häälahjaa: vähää en taida antaa ja paljon minulla ei ole, mutta koko
sydämmen rinnastani tahtoisin sinulle antaa".
Lents kehoitti kelpo toveriansa pitämään pitoja hyvänänsä ja etupäässä
palvelemaan itsiänsä. Vielä hänen mieleensä hyvään aikaan johtui, että
hänen pitäisi kutsua Pröblerinkin häihinsä. Faller otti mennäksensä
häntä kutsumaan. Vanha Pröbler tulikin, mutta häntä ei saatu tulemaan
vieraitten huoneisin, kun hänellä ei ollut oikein hyviä pyhävaatteita,
ja sentähden Lents antoi hänelle koko korillisen ruokaa, kolmeksi
päiväksi kumminkin, ja vielä päälliseksi pullon hyvää viiniä. Tämä oli
vanhukselle niin äkki-odottamatonta, että hän melkein unohti tarjota
tavallista nuuskapriisiänsä ja hoki vaan tavan takaa: "Minä tuon pullon
takasin". Lents sanoi: "Saat sen omaksesi". Se oli varsin ukon mieleen,
ja hän meni teputteli tiehensä.
Kun Lents ja Anni jälleen palasivat kotiinsa, oli aamu jo hyvin
voitolla ja kuu oli noussut, vaikka se taas oli mennyt pilvien taa.
Tänäpänä he olivat ilman saattojoukkoa ja ilman tulisoittoja. Anni
valitti, että oli niin kamalan pimeää ja että hän oli nääntymäisillään
väsymyksestä. "Minun olisi pitänyt jäämän kotiini".
"Mihinkä kotiisi? Tuolla ylähällähän kotisi on".
Anni oli ääneti, ja niin he ison aikaa kävelivät rinnatusten sanaakaan
vaihtamatta.
"Oletko laskenut yhteen, kuinka paljon rahalahjoja tuli?" kysyi Anni
tiellä.
"En, mutta sen teen kotona. Paljon sitä vaan on, koska tuntuu niin
raskaalta käsissäni. Se oli oikein hyvä asia, että isäsi lainasi
minulle yhden tyhjistä rahapussistansa".
"Tyhjistä, sanot! Hänellä on täysiäkin yllin kyllin", sanoi Anni
kiivaasti.
"Niitä minä en ole pyytänyt enkä ole ajatellut sinnepäinkään".
Kotiin tultua Anni kehoitti Lentsiä hyvin pikaa lukemaan rahat. Annin
mielestä Lents luki liian hitaasti, ja hän näytti nyt, että ravintolan
tytär osasi paremmin lukea.
Rahan-laskun aikana sanoi Lents: "Minäkin olen jo ajatellut toisin. Oli
se sentään sopivaa, että me köyhiltäkin otimme lahjoja vastaan;
siitähän heidän arvonsa omissa silmissään ylenee ja heille käy
huokeammaksi tulla meiltä apua anomaan, tarvitessansa yhtä tai toista".
Kesken laskuansa Anni katsoi häneen suurin silmin. Lentsillä aina oli
kaikkein tavallisimmissa asioissa aivan tavattomia syitä ja
perustuksia. Hän ei hyväksynyt mitään semmoisena ja sentähden että se
niin on, vaan vasta sitte, kun hän oli asiaa juurta jaksain
aprikoinnut, hän myös oli perinjuurin kääntynyt mies. Anni ei sanonut
mitään, matki vaan itselleen, kuinka pitkälle hän oli laskenut, ettei
se unohtuisi.
Sata ja kaksikymmentä guldenia tasan teki kootut rahalahjat, kun ei
otettu lukuun noita neljä kappaletta väärää pientä rahaa, jotka olivat
muun rahan joukossa. Anni moitti kauheasti niitä huonoja ihmisiä, jotka
sillä tavalla tahtoivat toisia pettää.
Lents koki häntä tydyttää: "Älä sentään sano noin pahoin heistä.
Kentiesi he ovat olleet niin tyhjiä, ettei heillä ole muuta ollut".
Annin silmät leimahteli, ja hän sanoi: "Siltä näyttää, kuin tietäisit
sinä kaikki asiat paremmin, enkä minä ymmärtäisi yhtään mitään".
"Minä en ole mitään pahaa tarkoittanut. Ole nyt vaan hyvilläsi
kuitenkin".
"Minä en ole ikipäivinäni ollut paha, ja sinä olet ensimmäinen, joka
minun siksi sanot. Kysy vapaan muiltakin, ja olethan sinä tänänäpä
nähnyt, kuinka paljon ihmiset minusta pitävät".
"Niin se on kuin onkin, ei se mitään pyhitä, että me siitä kinaamme".
"Ei mitään kinaa minun puolestani. Enkä minä rahoista piittaa; vaikkei
olisi tullut muuta kuin puolen äyriä, se on minusta yksi maku. Eikä
minun tapani ole tiuskoa, kun minä sanon jotain".
"No, hyvä se, mutta malta kumminkin mielesi, muutoin Maisu saattaisi
luulla meidän toruvan".
"Maisu saa luulla, mitä hyvänsä, ja sen sinulle sanon oitis kumnalta,
että Maisu on pantava pois".
"Eihän kuitenkaan tänäpänä enää?"
"Ei tänäpänä, vaan huomenna taikka vaikka paikalla!"
"Puhukaamme siis huomenna siitä. Minä olen väsynyt, ja olethan sinäkin
sanonut olevasi väsyksissä".
"Niin olenkin, mutta kun minulle tehdään väärin, katoo väsymykseni.
Sitte minä en huoli mistään!"
"Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään vääryyttä enkä aivo tehdä.
Ajattelepa, mitä pappi tänäpänä sanoi: meidän kunniamme on yhteinen".
"Mitä pappi kerran on sanonut, sitä sinun ei tarvitse minulle toistaa.
Ne sanat eivät suinkaan olleet kauniisti sanotut. Hän saarnasi kuin
olisi hän saanut asiakseen rauhaa rakentaa".
"Se, Jumalan avulla, ei ole tarpeen. Me tahdomme yksimielisesti ja
uskollisesti rakastaa toinen toistamme sekä myötä- että
vastoinkäymisessä, niinkuin äiti-vainaajani tapana oli sanoa".
"Niin, me tahdomme mailmalle näyttää, että me nuhteettomasti hoidamme
talouttamme".
"Panenko minä vielä kerran soittovärkin soimaan?"
"Älä pane; tänäpänä olemme saaneet tarpeeksemme".