Suuret häät, joista jää karkea kannikka jälille.
Morgenhalden Lents viettää häitä!
Leijonan Anni tulee naiduksi!
Nämä sanat olivat melkein joka miehen suussa kautta koko lakson ja
kaukana loitommallakin, ja monesti oli samassa huoneessa puhe milloin
ainoastaan Annista, milloin Lentsistä. Molemmat eivät vielä ihmisten
mielestä olleet yhtä. sen he ovat vasta vihkiäisien jälkeen, ja sitte
Leijonan Annista vasta tulee Lentsin Anni.
Lunta oli satanut vahvasti, ja nyt oli oikein kelpo ja helisevä
rekikeli. Kaikilta vuorilta ja kaikissa laksoissa kaikui kulkusien
kilinää ja piiskan sutkahduksia. Sata rekeä seisoi hää-aamuna Leijonan
pihalla. Kaikissa taloissa majaili vieraita, ja moni yksiääinen lehmä
ei saanut päähänsä, minkätähden noin uljas hevospari yhtäkkiä oli
tullut kyläilemään. Tietysti semmoinen lehmä, ollen yksistänsä yli
talven, ei voi tietää, mitä mailmassa tapahtuu, mutta sen tietää
ihmiset. Nyt on tapaus, jonka moista ei piakkoin ole tiedossa, ja yksin
vanhat vatuneet eukot eivät saaneet pahaakaan rauhaa, ennen kun pantiin
vaatteet heidän päällensä, että pääsivät istumaan akkunalle, vaikka
kohta he asuivat niin syrjän puolella, etteivät mitään nähneet ja
silloin tällöin ainoastansa kuulivat kulkuset kilisevän ja piiskat
sutkahtavan.
Kaupustelian Ernestiina oli jo monta päivää ennen ollut Leijonassa
apuihmisenä. Kun suuri sukutalo vietti perhejuhlaa, täytyi
sukulaisienkin tulla saapuville itsestään, eikä siinä auttanut mikään
arkatuntoisuus, vaikkei muulloisti käyty sukuloitsemassa eikä erittäin
pyydettykään.
Ernestiina oli täksi aikaa saanut lapsensa erääsen naapuritaloon, ja
miehensä sai sillä välin olla koturina, seisoa puodissa ja hankkia
itselleen keittoa, niin hyvin kuin taisi. Kun leijona kiljasee, sillä
on etuoikeus.
Ernestiina tunsi ja tiesi paikat talossa. Hän tiesi antaa jokaisen
käteen, mitä tarvittiin, hän emännöitsi kyökissä ja kellarissa, ja oma
mahtavuutensa häntä miellytti. Hän se hää-aamuna oli Annin kaasokin,
sillä Annilla ei ollut nimenomaista leikkikumppania.
Leijonan ravintola näytti tänäpänä kaiken laveutensa. Koko alikerta oli
pitkin levyyttään yksi ainoa sali. Oli näet otettu pois kaikki
väliseinät, jotka olivat laudoista, ja tänään se vasta oikein näytti
suurelta lämmitetyltä markkinatorilta.
Lents olisi mielellään taipumuksensa mukaan pitänyt pienet häät, mutta
Annilla oli oikein, kun sanoi: "Minä hyvin tiedän, mikä olisi sinulle
mielenmukaisinta ja siihen myöntyisinkin, mutta ihmisten tähden meidän
täytyy pitää suuret häät, ja kerranpa elämässä häitä vaan vietetäänkin.
Vuodesta vuoteen meillä on ihmisistä paljon vaivaa, ja heidän täytyy
saada tilaisuutta osoittamaan meillekin kiitollisuuttansa. Kuinka
monesti vuodessa pidetään paikkakunnallamme häitä, joihin me menemme
antamaan lahjoja. Vähintänsä kaksituhatta guldenia on jo semmoisiin
lahjoituksiin mennyt. No hyvä, nyt on heidän vuoronsa antaa joku osa
takasin. Minä en suinkaan heiltä liikoja vaadi. Minun on mieleni hyvä,
jos vaan antaisivat puoletkin takasin".
Häälahjat olivat todella ylenpalttiset, sekä rahan että raha-arvon
puolesta. Ei auttanut muu, kuin pitää kahden päivän häät: ensimmäisenä
päivänä kotiseutulaisille ja sukulaisille, ja toisena päivänä
kaukaisemmille vieraille.
Hääpäivä-aamuna tuli Pilgrim, hiuksiltaan voideltuna ja monivärinen
kukkaisvihko napinlävessä, Lentsin luo ja sanoi: "Minulla ei ole mitään
lahjoitettavaa hääpäivänäsi".
"Olethan sinä jo lahjoittanut minulle äitini kuvan".
"Se ei ole sanottavan mitään. Minä hyvin tiedän kuinka se olisi
tehtävä, vaan en osaa. Ei, Lents, minä olen hääpäiväksesi lahjoittanut
itselleni jotain, sillä, katsopas, tämän paperin avulla tässä olen
Siegfried sadussa, jonka olemme joskus lukeneet yhdessä. Nyt olen
varustettu teräskalvolla, jota mikään pisto ei puhkaise".
"Mikä se semmoinen paperi on?"
"Se on elinkorko-todistus. Kuudenkymmenen vanhasta alkaen saan
vuosittain sata guldenia elinkorkoa, ja siksi kuin niin vanhaksi tulen
minä kyllä jollakin lailla itseni höystän. Ja sitte kun en enää tule
yksistäni toimeen, sinun täytyy laittaa minulle joku nurkka talossasi,
joku lämmin loukko uunin takana, ja siellä minä sitten leikittelen
lastesi kanssa, ja kun minä heille kaavoja piirustan, he kyllä
huomaavat ne oikeiksi. -- Paljon olen saanut tunata ennen kun sain
ensimmäiset rahapanokseni kokoon. Minulla on sen verran varoja, että
tulen toimeen, mutta se vaan on tyhmästi, ettei tahdo jäädä
liikenemään. Sentähden olen totuttanut itseäni olemaan suurusta
syömättä. Leijonan isäntä on huomannut minun syöväni suurusta ja
päivällistä yht'aikaa -- ja sillä lailla olen sentään saanut säästöjä.
Sitte on vuoro vieraantua päivällisestä ja näin vähitellen koko
elämästä. Olisihan se oivallista, jos vähitellen taitaisi panna kaikki
akkunan luukut kiini ja sitte hyvästi mailma".
Näin haastellen Pilgrim auttoi Lentsiä pukeutumaan hänen vaatteisinsa,
ihka uusiin kiireestä kantapäähän, ja hän kiitti ystäväänsä siitä, että
hän nyt oli saattanut hänenkin kiinteäksi mieheksi ja tiesi sen ohessa
kertoa, kuinka kaikki elinkorkolaitoksen jäsenet olivat kuin yksi ainoa
perhe, kuitenkin sillä eroituksella, etteivät onnitelleet toinen
toisiansa syntymäpäivillä; sitä eivät kuitenkaan tehneet pahuuttaan,
vaan sen tähden, etteivät toinen toisiansa tunteneet.
Pilgrimin päässä oli kokonainen tilastollinen tietotaulu
elinkorkolaitoksista, ja nyt hän purkasi kaikki tietonsa, ettei Lents
joutuisi ylenpalttiseen mielenliikutukseen.
Kun Lents oli täydessä juhlapuvussa, tuli Petrovitschkin itsepasillaan
niinkuin morsiussaattajaksi. Koirankurisella katsannolla ja ikäänkuin
salavihkaa hän sanoi: "Minulta sinä Lents et saa mitään häälahjaa, ja
sinä kyllä tiedät, minkätähden niin; mutta aikanaan sitä sinulta ei
suinkaan puutu". Viekoittelemalla että Lentsistä tulisi hänen
pääperillisensä -- jota hän ei kuitenkaan koskaan sanonut varsin
suoraan -- taisi Petrovitsch olla päävieraana hääpidoissa. Hänen
mieleensä varsin olikin saada istua keskikohdalla, josta hänen sopi
nähdä koko kemut ympärillänsä ja itsekseen ajatella: minun avaimeni on
taskussani, ja kotona on minulla tulen kestävä rahakaappi. -- Se oli
ihan hänen mielensä mukaan. Kaksi semmoista hauskaa päivää teki oikein
hyvää talven yksitoikkoisessa elämässä.
Leijonan isäntä piti tänäpänä apostolillisen päänsä tavallista
korkeemmalla. Hän loisti ilosta ja samassa hän alinomaa silitteli
hiljan ajettua leukaansa.
Musiikia ja laukauksia ja riemuhuutoja kajahteli kaikuvasti tänä
kirkkaana ja raikkaana talvipäivänä, kun kirkkoon lähdettiin. Ei
kirkkoon mahtunut kaikki uuteliaat ja osan ottajat. Kirkon mäellä
seisoi kumminkin yhtä paljon väkeä kuin sisässäkin oli. Pappi piti
erinomaisen saarnan. Ei se ollut valikoittu vanhoista varoista, joita
mieliksi sovitellaan niinkuin lainavaatteita, vaan se istui ruumista
myöten. Hän puhui tehokkaasti kodon kunniasta, avioväen yhteisestä
kunniasta: lapsi perii vanhempainsa kunnian, mutta jos lapsesta tulee
huono ihminen, voivat vanhemmat itsiänsä Jumalan ja ihmisten edessä
puhdistaa ja sanoa: me olemme tehneet, mitä meihin kuuluu, enempää emme
ole voineet tehdä. Lapsi, jolla ei ole vanhempia, voipi ansaita
itselleen kunniaa, hän elää niinkuin itsekseen; veli ottaa osaa
veljensä kunniaan, hän toki saattaa myös siitä eritä elämänsä tiellä.
Mutta toista on avioväen kunnian. Heissä käy sanan sulimmassa
merkityksessä toteen lause: mies ja vaimo, ne kaksi, tulevat yhdeksi
lihaksi. Yksimielisyys on heidän kesken yksi ainoa mieli. Mutta jos
toinen taikka toinen erikseen etsii kunniaa ja sitä tekee toisen
kustannukselle, siitä seuraa eripuraisuus, kadotus, iankaikkinen
kuolema. Se on pyhä sääntö se, että vaimo pitää omaksensa
ristimä-nimensä, mutta saa liikanimen mieheltä; hän kantaa miehensä
nimen, miehensä kunnian. -- Pappi kiitti nyt molempien, alttarin edessä
seisovien, hyviä avuja; Lentsiä hän tosin kiitti hiukan enemmän, mutta
Annikin sai runsaan osansa, ja vielä hän varoitti, ettei kukaan ihminen
hyvillä avuillansa ylpeilisi, eikä itsestään toista tuomitsisi taikka
arvostelisi, ei toimelias saamatonta eikä saamaton toimeliasta,
muistutti sitte, ettei avioliitto ole ainoastaan maallisien tavarain
yhteisyys, niinkuin vaan lait säätävät, vaan myös ikuisien mailman
lakien mukaan hengellisienkin aarteiden yhteisyys, joten ei enää ole
puhetta toinen toisensa omasta, vaan sanotaan: kaikki on meidän
yhteistä, ja taas toisaalta katsoen, se ei ole meillekään yksin
kuuluvaa, vaan se kuuluu koko mailmallekin, se kuuluu Jumalalle. --
Sitte pappi rupesi ylimalkaan, vaikka se oli sopivaa jokaiselle
erityisesti, julki tunnokkaasti puhumaan ystävienkin huolista, kuinka
heidän mielestään se voisi käydä mahdolliseksi, että kaksi luonteeltaan
ja elintavoiltaan niin erilaista ihmistä taitaisi tästedes viihtyä
rauhaisessa sovinnollisessa yhteydessä.
Pilgrim, joka laulajain kanssa istui ylähällä, nyykytti päätänsä
laulun-johtajalle, joka yksimielisesti vastasi viittauksella. Faller ei
nostanut päätänsäkään ylös, hän piti kättään molempien silmäinsä edessä
ja ajatteli itsekseen: Melkein noin sinäkin Annille puhuit, vaan ei ole
tietoa, mitä hän papille antaisi takaisin, jos hän vaan uskaltaisi
suutansa avata! Mutta yhtä minä sinua, armas Jumala, rukoilen, olethan
sinä niin monta ihmettä mailmassa tehnyt, te'e meille nytkin se, että
istutat morsiamen sydämmeen hyvänsuopia ajatuksia ja johdatat hyviä
sanoja hänen huulilleen tuon kernon, tuon uskollisen Lentsin hyväksi...
Voimakkaammin ei kenenkään ääni kuulunut, kuin Fallerin, kun hän
vihkiäisien jälkeen yhtyi laulamaan. Laulun-johtaja viittoi hänelle,
että hän pitäisi vahvalla baasillansa vähän määrää, sillä tenori-ääni
oli liian heikko, kun Lents puuttui, mutta Faller ei malttanut, vaan
hänen raikas ja mahtava äänensä voitti urut ja laulukumppanit.
Kun vihkiäiset olivat ohitse, oli sillä osalla vaimoväestä, jolla oli
ollut onni niitä näkemään ja kuulemaan, paljon kerrottavaa ulkona
seisoville; ei ikipäivinä oltu nähty yljän niin kovasti itkevän, ei
koskaan semmoista ole miehestä kuultukaan. Tosin kyllä pappi sydämmen
pohjasta oli saarnannut, varsinkin siinä paikassa, kun hän rukoili
Lentsin vanhemmilta heidän siunaustansa, ja silloin Lents oli niin
korkeasti nyyhkinyt ja itkenyt, että hän luultiin vallan pakahtuvan, ja
koko kirkkoväki myöskin itki. Nyt ulkona seisojatkin itkivät; he olivat
samoin kuin muutkin tulleet vihkiäisiin, ja heidänkin piti saaman
osansa kaikesta, niin itkusta kuin huvistakin. Miesväki puolestansa
sanoi ulko-seurakuntalaisille: "Eikö ole tosi, ettei toista semmoista
pappia muissa kylissä löydy? Sanat tulevat hänen suustansa niin
puhtaasti ja oikoisesti, eikä hän niistä nosta mitään suurta melua,
vaan tuntuu ihan niin kuin hän keskustelisi kaikesta jokaisen kanssa.
Niin vaan, sitä meidän pappiamme!"
Saarnan varsinaisesta sisällöstä ei vaimoväki eikä miesväkikään
puhuneet sen enempää.
Kun Lents tuli ulos kirkosta hänen oikealla puolella käveli
Petrovitsch, ja vasemmalla puolen Leijonan emäntä -- lähestyi häntä
vanha Fallerin leski ja sanoi: "Minä olen pitänyt sanani; sinun
äiti-vainajasi vaatteet ovat olleet ylläni kirkossa, eikä hän olisi
edestäsi sydämmellisemmästi voinut rukoilla kuin minä".
Lents ei saanut vastattua, kun Leijonan isäntä samassa rupesi
morkkaamaan Fallerin leskeä siitä, että hän ensimmäiseksi tuli ylkää
vastaan. Hän tosin kyllä torui tuota taikauskoa, jonka mukaan ensiksi
puhutteleva vanha eukko ei ennusta mitään hyvää, vaan kuitenkin hän nyt
huusi esiin erään nuoren kauniin pojan antamaan ensiksi Lentsille
kättä.
Tästä pitäen vasta oikein huvitusta alkoi. Ei ollut kuulemistakaan,
että yksikään ihmissilmä olisi kyyneliä vuodattanut.
Kun Lents sitte häähuoneissa antoi kälyillensä kättä ja syleili sekä
suuteli lankojansa, ja kun sitte tohtori ynnä hänen tyttärensäkin --
olihan se heiltä hyvin tehty, että tulivat häihin -- sekä yksi toisensa
perään tuli ja meni toivottaen onnea, koko tänä aikana Anni istui
tuolilla ja piteli hienoa valkoista harsoa silmillään, ja Lents sanoi
monta kertaa: "Että minä vihkiäisissä niin kovin itkin, siihen minä en
voinut mitään, ja sinä tiedät, kuinka onnellinen minä olen. Ja nyt
pitäkäämme lujasti ja uskollisesti kiini siitä, että meidän kunniamme
tästedes on yhteinen, ja meidän kumpaisemme kunnia on Jumalan avulla
rinnatusten varttuva. Kun täten näen, kuinka sinä perhettäni kartutat,
minä en koskaan sitä tekoasi unohda. Nämä kyyneleet ovat Jumalan avulla
viimeiset, joita yhdessä vuodatamme. Ota hansikat käsistäsi pois, ei
minunkaan käsissäni niitä enää ole".
Anni pudisti päätänsä kieltäen, mutta ei sanonut sanaakaan.
"Aterialle! Aterialle! Aterialle!" kajahteli huuto kolme kertaa.
Todella aterioittiinkin kolmikertaisesti. Ainoastaan yksi ainoa oli,
joka ainoastaan valitti: "Minä en saa syödä, rintani on niin täysi,
ett'en saa palaakaan suuhuni. Se on kyllä pahasti se, näin hyvissä
häissä, vaan en saa, en" -- ja tämä vaikeroitseva henki oli Maisu.
Jo aterian aikana oli tanssi ylikerrassa alkanut, ja morsiuspari meni
ulos ja tuli sisään, vuoroitellen ateriapöydälle ja tanssipermannolle.
"Se on hävytöntä taitelialta, että hänkin tuli mukaan häihin", sanoi
Anni Lentsille erään kerran, kun mentiin portaita myöden alas. "Hän ei
kuitenkaan ole käskettykään. Älä nyt vaan huoli puhua sanaakaan hänen
kanssaan".
"Annetaan hänen olla", tydytti Lents, "ei tarvitse kenenkään mieltä
pahoittaa. Minua äköittää se, ettei Faller ole täällä. Minä olen
lähettänyt häntä hakemaan, mutta hän ei ole tullut".
Pilgrim tanssi ensimmäiseksi Annin kanssa. Anni sanoi: "Tanssimaan sinä
olet mestari".
"Vaan en maalaamaan, sinä kaiketi tarkoitat?"
"Sitä en ole sanonut".
"Oikein vastattu, ja sentähdenpä minä en sinun kuvaasi maalaakaan,
vaikka tänään päätin maalata sinut. Oikeastaan ei olekaan huokea asia
sinun kuvaasi maalata, sinä kun olet kaunis sen aikaa, kun haastelet,
mutta ollessasi ääneti, on sinun kasvoissasikin jotain, -- minä en
taida sitä selittää".
"Joska sinä vaan osaisit yhtä hyvin maalata, kuin osaat joutavia
puhua".
"Siinäkin sanoit oikein, enkä minä vaan sinua maalaa. Tiedätkö mitä?
Siinä tapauksessa että sinun poskikuvasi olisi maalattava --"
"Sinä et tule kuvaani maalaamaan sinä ilmoisna ikänä", naurahti Anni.
Tuota pikaa hän taas oli iloisella päällään.
Morsiusparia nyt huudettiin alikertaan. Sinne oli arvokkaimmat miehet
ja vaimot sukulaisista kokoontuneet Petrovitsch'in ympärille. Kaikki he
tahtoivat, että Petrovitsch nyt paikalla määräisi, mitä Lents saisi
häneltä periä. Heidän pääpuhujansa oli Don Bastian, tuo Pilgrimin
sukkela talonisäntä; hän se osasi laihaa häälahjaansa maustaa vieraalla
höysteellä ja tiesi panna Petrovitschin niin ahtaille, että hänen
melkein oli vastus irroille päästä. Kettinkiseppä, joka kehui olevansa
Lentsin ainoa naapuri -- hän asui lähes puolen tunnin matkan päässä,
mutta hänen huoneensa oli ainoa, joka Morgenhalde'sta näkyi -- hän oli
yksi Petrovitsch'in leikkikumppaneista ja tiesi häntä löylyttää
muistoilla vanhoista ajoista. Nytpä Leijonan emännän mielestä ei
tarvinnut muuta, kuin että morsiuspari itse olisi saapuvilla, ja sen
vuoksi hän heitä käsketti tulemaan alas. Kun he nyt astuivat piiriin,
sanoi Petrovitsch, joka oli pahemmassa kuin pulassa: "No hyvä,
tuossahan on Lents, ja hän kyllä tietää itse, mitä minä olen hänelle
aikonut. Meidän suvussamme ei ole tavaksi otettu semmoisia asioita koko
mailmalle soittaa. Eikö ole totta, Lents, että sinä kyllä tiedät,
kuinka meidän keskemme on laita?"
"Tiedän vallan hyvin, setä", vastasi Lents.
"Siis en enempätä tuhlaa sanaakaan", huusi Petrovitsch, nousten ylös.
Olletikin hän pelkäsi että joku joukosta, ja ennen kaikkia
kettinkiseppä, saisi urkituksi, että tänäpänä oli hänen kuudeskymmenes
viides syntymäpäivänsä, ja sitte olisi häntä kaikilta tahoin onniteltu
ja hänen olisi täytynyt Lentsin hyväksi lahjoituskirjan kautta
kalliisti maksaa nämä onnentoivotukset. Hän tunkesi nyt kokoontuneen
joukon läpi ulos huoneesta. Poju, joka juoksenteli hänen perässänsä,
kiljahti pahasti, sillä sitä sattui näkymätön jalka tallaamaan.
Vähän hämillänsä katseli Lents poismenevän perään; kentiesi ei ollut
oikein viisaasti tehty, että hän noin oli auttanut setää pulasta. Nyt
hän mahdollisesti olisi saatu johonkin taipumaan, mutta nyt se on tehty
kuin tehty.
Lents kuitenkin pian heitti koko asian mielestänsä. Hän oli iloinen
aina myöhäiseen yöhön saakka. Ne sukulaiset, jotka olivat kauempaa,
olivat jo lähteneet kotiinsa. Morsiusparinkin jo oli aika mennä kotiin,
sillä ennen puoliyön aikaa pitää morsiusparin oleman omassa kodissaan.
Häähuoneessa sanoi Lents: "Anni, sinussa on sentään ollut oikeus; juuri
nyt mieltäni pahoittaa, ettei meille ole mitään ajotietä. Kääri nyt
vaan vaatteet hyvin ympärillesi".
"Kyllä sinä vielä tulet huomaamaan, että minulla monessa asiassa on
oikein", vastasi Anni.
Pilgrim oli taiturin tapaan järjestänyt menomatkan: etupäässä kulki
musiiki, ja morsiusparin edellä ja takana kävi kaksi tulisoiton
kantajaa; kaikkein ta'aimpana tuli lapsia monenmoisilla kalliilla
lahjoilla, pikarilla, talrikilla, lasilla ja kahviasettimilla,
niinikään kantaen palavia päresoittoja. Kun päästiin vuorelle, seurue
tosin meni epäjärjestyksessä hajalle, koska täyttymys oli kävellä
toinen toisensa perässä.
Lents sanoi Annille: "Kävele sinä edellä; minä annan mielelläni sinulle
etuarvon".
Viimein tultiin perille ja lahjat laskettiin käsistä pois. Musiiki
vielä soitti hauskan tanssin ja kolmesti huudettiin hurraata. Kulkien
laksoa alas lakkasi musiiki vähitellen kuulumasta.
"Me olemme kuin korkealla taivaassa ja tiedämme ihmisten alahalla maan
päällä riemuitsevan meidän tähtemme", sanoi Lents.
"Minä en ole ennen tietänytkään, että sinä noin puhua osaat", vastasi
Anni. "Kuinkasta nyt yhtäkkiä kaikki on niin hiljaista!"
"Malta, minulla on vielä yksi kaunis soittokapine. Jumalan kiitos, nyt
viritän soittoa itselleni ja meille molemmille yhtaikaa". Hän pani
soittovärkin käymään ja se soitti Beethoven'in säveltämän "Tyventä
merellä". Se soi soimistaan ison aikaa edelleen, ja huoneessa kävi
tuiki tyyneeksi.