Ensimmäinen huvimatka.
Seuraamana aamuna koitti tuo palavasti ikävöitty päivä. Iloiten aurinko
paistoi alas maan päälle, ja Lentsin mieli myös oli iloinen. Hän
lähetti kohta oppipoikansa Annille sanomaan tulevansa pian ja että Anni
valmistuisi siksi. Puettuansa pyhävaatteet päällensä lähti hän menemään
Leijonan ravintolaan.
Anni ei ollut vielä valmis. Lentsin pyydettyä ja rukoiltua antoi Anni
hänelle kätensä kamarin oven kautta, mutta silmiänsä hän ei näyttänyt,
kurotti vaan Lentsille punaisia nauhoja ja kokartia, jotka oli
annettavat palvelialle pantaviksi siloihin ja piiskaan. Vihdoin ja
viimeinkin hän tuli kauniisti koristettuna ulos. "Onko vaunut
valjastettuna?" oli hänen ensimmäiset sanansa.
"Ei".
"Miksi et ole siitä pitänyt huolta? Sano Gregorille, että hän pukee
hyviin postiljoonivaatteisinsa ja ottaa soittotorven mukaansa".
"Huoli siitä! Mitä sillä tehdään?"
"Meidän ei tarvitse hävetä silmiämme ihmisten nähden, meidän ei
tarvitse kysyä muitten mieltä, ja kaikkein pitää katsoman ylös, kun me
tulemme".
Noustiinpa vihdoin vaunuihin. Tohtorin talon kohdalla sanoi Anni
Gregorille: "Puhalla nyt ja puhalla aika lailla!" Tohtorin tyttäret
sitte katsovat ulos ja saavat nähdä, kuinka me ajamme yhdessä. Mutta
eihän siellä näykään yhtäkään sielua. Nyt peitetään kulmakamarin
akkunat. Ne ovat siellä. He ovat siellä sisällä kiukusta
pakahtumaisillaan, ja vielä heidän täytyy siitä puhuakin, sillä minä
tiedän, että vanha kylätuomaritar juuri nyt kysyy: minkätähden nyt
ulkona torvea puhalletaan? Minä soisin seisovani oven takana
kuulemassa, mitä kaikkia kerrotaan".
"Anni, sinä pöyhistelet tänäpänä!"
"Miksi en sitä tekisi? Varsinkin tänäpänä sinä olet minun mieleeni.
Ihmisillä on oikein, kun sanovat sinulla olevan niin hellät, uskolliset
silmät. Minä en ole ollenkaan huomannut niitten olevan niin kauniit ja
sinä olet todellakin soma mies".
Lentsin kasvot kauttaaltaan kiilsivät ja hän kävi vielä somemmaksi.
"Minä teetän itselleni uudet vaatteet, ja uutta muotia. Mitä siitä
arvelet?" kysyi Lents.
"Älä huoli uusimuotisista. Ole niissä kuin olet; se näyttää paljon
kunniallisemmalta ja vakavaraisemmalta".
"Ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin".
"Se on oikein; ei ainoastaan siltä näytä, vaan niin onkin. Älä nyt
sentään tutki jokainoata sanaani, kuin olisi se hammas kellonrattaissa!"
"Siinä sinulla on oikein".
Nyt ajettiin naapurikylän läpi, ja Anni käski taas: "Gregori, puhalla!
puhalla niin, että kuuluu! Katso, tuolla asuu kaupustelian Ernestiina.
Hän on sukulaiseni ja on kauan palvellut meillä ja sitte hän nai
kraatarin, joka nyt on ruvennut kaupusteliaksi. Ernestiina ei voi minua
kärsiä enkä minä häntä, ja kun hän nyt näkee meidän ajavan ohitse,
poikkeematta heille, se häntä harmittaa niin, että hänen viheriät
kasvonsa muuttuvat siniseksi. Kas! tuossa hän tulee akkunaan.
Kurkistele nyt, kurkistele sinun pullistuneet siansilmäsi päästä ulos,
pane vielä kärsäsi auki, että sinun mukulaiset ikeneesi näkyisi, niin,
minähän se tässä olen, ja tämä tässä on minun Lentsini. Katsele häntä
nyt mieliksesi! Sinunkin tekisi mielesi, eikö niin? Älä vaan nuole,
ennen kun tipahtaa! Tydy sinä vaan menneenvuotisiin silliisi!"
Hän maiskaisi ilkamoiten kielellään, ja ajettiin eteenpäin.
"Hauskuttaako sinua tuommoinen teko, Anni?" kysyi Lents.
"Minkätähden ei hauskuttaisi sitte? Pahalle ihmiselle täytyy pahaa, ja
hyvälle hyvää. Kumpikin on oikein tehty."
"Minä puolestani en usko taitavani tehdä niin."
"Ole siis iloinen, että sinulla on semmoinen kuin minä. Meidän kaikkein
täytyy tieltämme kontata hiiren loukkoon ja olkoot hyvillänsä siitä,
että me vaan heihin katsomme."
Ennen kun kaupunkiin ajettiin antoi Anni yljälleen käytös-ohjeita.
"Jos minun lankoni veli, tuo taitelia, on siellä, niin kohtele häntä
hyvin ylpiästi. Hänellä kaiketi on niinkuin vanha väli suoritettavana,
sillä hän on kovin vihainen siitä, etten häntä ottanut, mutta minä en
kärsi sitä miestä. Ja jos minun sisareni rupee sinun kuullen
ruinaamaan, kuuntele kärsivällisesti; ei sinun tarvitse häntä
lohduttaa, koska se ei hyödyttäisi eikä mitään auta. Hän istuu
kultakasoissa, mutta ei tee muuta kuin itkee kollottaa; hän ei ole
oikein terve luullakseni. Muutoin on koko meidän perheemme terve ja
raitis, senhän näet minustakin".
Morsiuspari ei tullutkaan suotuisaan aikaan sisaren luoksi. Hän makasi
kuin makasikin vuoteella sairaana, eikä lanko eikä hänen veljensäkään
olleet kotona. He olivat molemmin lähteneet suurella hirsilautalla
Rheinin virtaa alaspäin.
"Jäätkö sinä tänne sisaresi luo, kun minä menen katsomaan kaupunkia".
"Enkö minä saa tulla kanssasi?"
"Ei sovi; minä aivon hankkia sinulle jotain".
"Sittenhän minunkin sopii olla muassa, ja siten paremmin asia käykin.
Te miehet ette ymmärrä oikein hyvin valikoita".
Lents piti päänsä vaan, sanoen: "Ei, sinun ei sovi tulla mukaan". Hän
otti vaunujen istuinloodasta jotensakin suuren mytyn ja meni sillä
kaupunkiin päin. Babet'in koto oli näet ulkopuolella kaupunkia puron
partaalla, lähellä lukuisia lautakarkkoja.
Kaupungista palattuaan sai Lents Annilta salaa myötä-otetun myttynsä,
vähän suurennettuna, korjatuksi takasin vanhaan paikkaan, vaunujen
loodaan.
"Mitä sinä minulle ostit?" kysyi Anni.
"Saat nähdä, jahka tullaan kotiin".
Annia oikein äköitti, kun ei saanut sisarellensa näyttää kaunista
koristustansa, mutta hän oli jo huomannut, että Lents muutamissa
asioissa piti oman päänsä, jota ei mitään kääntänyt.
Päivällistä syötiin ravintolassa, ja Anni kertoi, että ravintolan
nuori poika, siisti mies, joka paraikaa piti suurta ravintolaa
Baden-Badenissa, myös oli häntä kosinut, vaan hän ei huolinut hänestä.
"Semmoista sinun ei tarvitse kertoa minulle", sanoi Lents. "Menneitten
aikojen suhteen minä sinua liivoittelen, mutta mitä tulevaisuuteen
tulee, en ole ollenkaan mustasukkainen. Tässä on kättä päälle. Minä
tunnen sinut. Mutta siitä minun on paha ollani, että muutkin aikanaan
ovat vaihettaneet silmänsä sinuun. Anna kaikki ollut ja mennyt olla
ollutta ja mennyttä. Meidän elämämme on alkava uudestaan".
Annin kasvoilla sävähti omituinen lämmin leimaus Lentsin näin
sanoessa. Hänessä vivahti ikäänkuin jotain Lentsin mielen pyhyydestä
ja hän oli erinomaisen hellä ja rakkautta täynnä.
Näitä tunteitaan hän ei osannut paremmin pukea sanoihin, kuin
vakuuttaen omaan tapaansa näin: "Lents, sinun ei ollenkaan tarvitse
ostaa minulle morsiuslahjoja. Sinun ei tarvitse tehdä, mitä muut tekee.
Minä tunnen sinut. Löytyyhän jotain muuta ja parempaa kuin kultaiset
käädyt". Hänen puhuessaan kimalteli kyyneleet silmissä, ja onnellisempi
kuin nyt Lents ei ollut vielä ikinä ollut.
Kirkonkello löi viisi kun jälleen istuttiin vaunuissa kotimatkalla.
"Tuon tornikellon on isä-vainajani valmistanut, ja siinä työssä on
Faller ollut häntä auttamassa", sanoi Lents. "Mutta malta! Olipa se
hyvä, että muistin. Faller sanoo, että sinä olet pahoillasi muutamasta
hänen sopimattomasta sanastansa, mutta hän ei minulle sano, mitä se
oli. Älä ole suutuksissasi häneen, hän kun usein menettelee kömpelösti
ja on suorasuinen, jäykkä sotamies, mutta tavattoman hyvä ihminen".
"Saattaa niin olla. Mutta näetkö Lents, sinuun on monta takkiaista
takertunut, joita sinun tulee pudistaa pois."
"Ystäviäni minä en anna ylön".
"Sitähän minä en tarkoitakaan, Jumala varjelkoon! Minä en ole muuta
tarkoittanut kuin sitä, ettei ken hyvänsä saisi sinua uskotelluksi
kaikenlaiseen".
"Siinä sinulla on oikein, ja se on minun vikani. Muistuta minua vapaan,
niin usein kuin haluttaa, että siitä viasta vieraantuisin".
Kun Lents oli nämä sanat näin nöyrämielisesti sanonut, nousi Anni
äkisti seisoalleen vaunuissa.
"Mitä nyt? Mikä sinun on?" kysyi Lents.
"Ei mitään, ei ollenkaan mitään, minä en itsekään tiedä, mikä minun
pani seisomaan. En suinkaan mahtanut istua oikein mukavasti. Mutta nyt
on minun parempi istua. Kyllä näissä sentään kelpaa ajaa, meidän
vaunuissamme, eikö totta".
"Kelpaa vallan, niinhän näissä istuu kuin tuolissa ja sentään ollaan
avarassa mailmassa. Ajo on oikein hauskaa, enkä minä vielä koskaan ole
omilla ajoneuvoilla matkustanut, ja sinun isäsi ajoneuvot kuitenkin
ovat minunkin".
"Ovat kaiketi".
Pröbler käveli tiellä. Hän pysähtyi seisomaan siksi kun morsiuspari oli
ajanut ohitse, ja hän nyykkäsi monta kertaa.
"Olisihan tuo vanha mies kernaasti saanut ajaa kanssamme", sanoi Lents.
"Sepä vasta olisi ollut kaunista!" hyrähti Anni. "Morsiusmatka
Pröblerin seurassa!"
"Oikein sanot", vastasi Lents, "emmehän sitte enää olisi olleetkaan
kahden, näin kahden kahtuustamme, niin sydämmellisessä yhdistyksessä,
jos kolmas tässä istuisi katselemassa ja kuultelemassa. Minä en ole
kovasydämminen sen vuoksi, vaikken häntä nyt ottanut mukaani ajamaan.
Tämä on semmoinen hetki, jona saamme olla yksistämme ja onnellisina. Oi
kuinka ihanaa on kaikki! Minun mielestäni koko mailma hymyilee.
Seisoihan Pröblerkin hymysuin eikä ollenkaan pahaksensa pannut, vaikka
ajoimme ohitsekin. Varmaan hänkin ajatteli, että minä en voi tätä
hetkestäni mitään lahjoa pois".
Anni katseli Lentsiä suurin silmin, sitte hän painoi silmänsä alas ja
tarttui hiljaa ylkänsä käteen.
Morsiusparin ensimmäinen huvimatka ei tosin ollut niin hauskuttava, kuin
olevan odotettiin, mutta molemmat olivat erinomaisen iloiset kotiin
tullessaan. Lents auttoi Annin vaunuista ja antoi hänen yksin mennä
edellä. Sitte hän otti tuon huolellisesti käärityn mytyn vaunuista,
meni myös sisään ja huusi Annia tulemaan tupaan.
Siellä käärittiin salattu kapine ilmiin näillä sanoilla: "Anni tässä
sinulle lahjoitan armahimman ja parahimman omaisuuteni. Sen on minun
hyvä ystäväni Pilgrim valmistanut, ja sinun omasi sen pitää oleman".
Anni katseli ällistyksissään kuvaa, johon Lents noin salavihkaa oli
kaupungissa toimittanut kullatut puitteet.
"Eikö ole tosi, ettet voi kuin sanoa, kuinka kuva on äitini muotoinen?"
"Vai niin? Vai on tuo äitisi? On, kyllähän siinä on äitisi hame ja
hänen kaulaliinansa ja hänen myssynsä, mutta sinun äitisikö? Ei häntä,
ei! Se saattaisi yhtä hyvin olla nikkarin Anna-Liisa taikka Fallerin
äiti, ja jommankumman muotoon kuva enemmän tuleekin. Mutta minkätähden
sinä taaskin näytät niin vaalealta, ettei kasvoillasi näy veren
pisaraakaan: Lents, pitäisikö minun siis sanoa sinulle valhetta? Sitä
suinkaan et tahdo. Eihän se sinun syysi olekaan. Pilgrim on tuiki
saamaton mies. Hän ei pysty taiteesen, hän ei osaa muuta maalata kuin
kirkontornia".
"Kun sinä noin puhut, tuntuu minusta kuin olisi äitini toistamiseen
kuollut", sanoi Lents.
"Älä nyt kumminkaan ole noin surullinen", rukoili Anni sydämmellisellä
äänellä. "Minä kyllä pidän kuvaa kunniassa ja minä kohta ripustan sen
vuoteeni yli. Nyt et enää ole surullinen, eikö niin? Sinä olet tänään
ollut niin armas, ja tiedät, että minä, kuvaa katsellessani, kuitenkin
paremmin muistuttelen äitiäsikin".
Niinkuin Lentsin koko ruumista pitkin nyt värähteli varikuuma ja
jääkylmä vuoroitellen, niin Annikin taisi häntä mielensä mukaan milloin
saattaa korkeimpaan autuuteen, milloin solvaista kuolemaan saakka.
Näin kului viikkoja, kuukausia. Mutta sentään ilo enemmän vallitsi
heidän välillään, sillä Anniin oli tullut semmoinen helleys, jota ei
kukaan ennen olisi hänestä uskonut. Yksin Pilgrimkin tuli eräänä
päivänä Lentsin luo ja sanoi: "Muut ihmiset ovat onnelliset, kun
havaitsevat olleensa viisaita, minua taas ilahuttaa se, että olen ollut
tyhmä".
"No, kuinka niin?"
"Ei koskaan opi tyttöä oikein tuntemaan. Annissa on sentäänkin jotain,
joka saattaa tehdä sinut oikein onnelliseksi. Kenties se on varsin
hyvin, ettei hän ole noin herkkätuntoinen ja noin haaveksivainen kuin
sinä".
"Minä kiitän sinua. Jumalan kiitos, että olemme tulleet niin pitkälle",
huudahti Lents.
Molemmat ystävät löivät kättä ja pitivät ison aikaa käsiään yhdessä.