Koetuksia alangolla ja ylängöllä.
Ensimmäinen, joka tuli Annia onnittelemaan, oli Faller. Anni kohteli
häntä kuin alhaisempaa rahjusta, mutta Fallerin nöyryys kuitenkin häntä
tydytti, ja Faller osasikin hyvin pyytää anteeksi varhaisesta
tulostansa; hän ei saanut itseltään lepoa, ennenkun tuli, sillä Lents
oli kuin osa hänen omasta sydämmestänsä ja Lentsin edestä hän menisi
vaikka palavaan pätsiin.
"Sepä minusta hauskaa, että sulhollani on noin hyviä ystäviä", virkki
Anni, "voihan heistä olla jonkinmoinen apu mailmassa, oli ken olikin".
Faller ei ymmärtänyt näitä viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä
ymmärtävinään, ja nyt hän innokkaasti rupesi kertomaan, kuinka
sulosydämmellinen Lents oli. Vesi oli hänen silmissään, kun hän lopetti
puheensa näin: "Anni, hänellä on sydän kuin enkelillä, kuin äsköin
syntyneellä lapsella; älä vaan millään muotoa koskaan ole tyly häntä
kohtaan, sitenhän saattaisit tehdä syntiä Jumalaa vastaan. Ajattele
aina vaan edessäsi olevan ihminen, johon yksikin tuima sana kosee kuin
veitsellä leikkaisi. Hän ei ole äkki-äkäinen, mutta kaikkea hän panee
liian kovasti sydämmelleen. Älä nyt vaan paheksu, että minä näin puhun,
mutta minä puhun ainoastaan teidän hyväksenne; minä olisin valmis
Lentsille tekemään mitä hyvänsä, mutta en tiedä, mitä tekisin. Sinä
olet Jumalan valittu, koska semmoisen miehen tulet saamaan; hän on mies
vapaasti edustamaan ja puhtaasti puhumaan joka paikassa, eikä löydy
sitä, joka häntä pienimmästäkään asiasta soimaisi, häntä, joka
ikipäivinään ei ole harha-askelta ottanut. Kohtele häntä vaan oikein
hellästi, oikein hellästi ja lempeästi".
"Joko aivot lakata?" kysyi Anni -- hänen silmänsä säkenöitsi -- "taikka
onko sinulla vielä mitään sanomista?"
"Ei enää ole".
"No, nyt on minun vuoroni sanoa jotain. Sinä olet käyttänyt itseäsi
niin ropi-rohkeasti, että minun suittaisi heti paikalla viskauttaa
sinut ulos. Mitä se semmoinen puhe on? Mitä sinä uskallat sanoa? Kuka
sinun on käskenyt välittäjäksi? Kuinka sinä rohkenet minulta vaiteloita
hellyyttä? Mutta hyväpä se, että sain aikanaan tiedon; nyt mä huomaan,
mimmoinenka kerjäläisjoukko on takistunut minun Lentsiini. Minä otan
oitis luudan ja lakaisen roskat pois. Se aika on nyt ohitse, jolloinka
häntä olette mairituksillanne rasittaneet. Sen maljan, jonka jo olet
tyhjentänyt, annan sinulle ilmaiseksi, ja nyt saat mennä. Mutta
Lentsilleni minä sanon, kuinka sopimattomasti sinä olet puhunut, ja se
on kirjoitettava sinun saatavaksesi. Hyvästi!"
Jos Faller olisi vaikka kuinka rukoillut tai vakuuttanut, pyytänyt tai
kerjännyt, ei mikään auttanut. Anni näytti hänelle, missä ovi oli. Hän
viimein menikin. Anni ei edes katsonut hänen peräänsä.
Kohta Fallerin mentyä tuli Maisu onnesta loistaen: Äiti vei hänen pikaa
kamariin. Maisu täällä kiitteli onneansa, että oli saanut naimiskaupan
käymään, hän vakuutti nyt voivansa rauhassa kuolla. Mutta Maisun kävi
noloksi, kun hän näin luki ansioksensa enemmän kuin hän todella oli
tehnyt, ja Leijonan emäntä opetti häntä: "Maisu, mitä sinä
ajatteletkaan? Sinä et tähän asiaan ole tehnyt mitään, enempää kuin
minäkään. Me emme enää ole nuoren polvikunnan mielestä kyllin sukkelia.
Me tosin kyllä muutama päivä sitte keskustelimme, kuinkahan tuo kävisi
laatuun, mutta sillä aikaa nuo nuoret ovat sopineet asiasta selkämme
takana. Annista minä tuota olisin uskonut, vaan en Lentsistä. Mutta
parempi on, että kävi, kuin kävi. Jumala on sen sallinut, ja häntä
meidän tulee kiittää".
Maisu seisoi suu auki ja silmät pystyssä, mutta hänelle ei annettu suun
avausta edes sen verran kuin olisi silmään pistänyt. Hänen täytyi
kääntymän kotiin kuivin suin, ja Anni tuskin sanoi hänelle sanaakaan,
sillä nyt juuri Pilgrimkin tuli.
Ihan toiseen tapaan täytyi Annin itsensä käyttää Pilgrimiä kuin
Falleria kohtaan. Hän tiesi hyvin, ettei hän ollut Pilgrimin mieleisiä;
mutta ennen kun Pilgrim oli ennättänyt sanaakaan sanoa, Anni jo häntä
kiitti sydämmellisestä osanotostaan, jota hän tulollansa oli
osoittanut, ja Pilgrim puolestansa suoritti koko asian ylen
leikillisesti ja hyvillä mielin, jonka ohessa hän kuitenkin mainitsi,
ettei keneenkään ollut luottamista, koskei Lentskään edeltäkäsin ollut
hänelle virkannut mitään. Täten hän oli turvannut omatuntonsa eikä
kuitenkaan häirinnyt kauppaa, joka kerran oli kiini.
Vielä oli yksi väärä hirsi suorittavana, ja se oli Petrovitsch. Tuohon
tehtävään tarvittiin piilukirves: isä itse. Kun Petrovitsch saapui
päivälliselle, oli hän kuin ei hän tietäisi mitään. Leijonan isäntä
hänelle nyt oikein julkisesti ilmoitti kihlauksen, ja että Lentskin
pian oli tuleva päivälliselle. Anni oli erinomaisen lapsellinen ja
nöyrä vanhusta kohtaan, ja vähältä piti, ettei hän langennut polvilleen
ja anonut hänen siunaustansa. Petrovitsch antoi hyväsuotuisasti Annille
kättä. Leijonan emäntäkin tavoitti hänen kättänsä, mutta ei saanut
muuta kuin vasemman käden kaksi sormea. Lentsin oli mieli hyvä, kun
kaikki hänen tulessaan oli suoritettu ja puhtaaksi puhuttu. Ainoastansa
se häntä äköitti, että Pilgrim, joka noin oli isäntäväkeä sutinut, nyt
istui samassa pöydässä. Mutta Pilgrim ei ollut koko asiasta minään, ja
Lents oli samalla tapaa.
Taivas näytti pilvistä muotoa Lentsin kihlajaispäivänä, ja lakkaamatta
sateli monta päivää perätysten. Sadetta ripotteli yhtä taajaan ja
taukoomatta kuin harmitustuttavan jaarittelian puhetta, jolla ei ole
mitään määrää. Lents tietysti usein oleskeli Leijonan ravintolassa, ja
siellä on niin hyvä olla; välisti saa olla ihan itsekseen, juuri kuin
oltaisiin muussa huoneessa, välisti taas on, kuin olisi lämmitetyllä
"markkinatorilla", niinkuin Lents kerran Annin kuullen kutsui
ravintolahuonetta, jossa oli kuusitoistakymmentä katettua pöytää.
"Sinä olet leikkipuheinen", sanoi Anni, "tuonpa matkin isälleni; hän
kuulee semmoista mielellään".
"Ei se ole tarpeellista", vastasi Lents, "siinä on kylliksi, kun
sinulle vaan sen sanoin; älä sitä kauemmaksi kanna".
Lents käveli tuota pitkää, tähän vuoden aikaan melkein pohjatonta tietä
Morgenhaldesta edes ja takasin, ikäänkuin kävelisi hän yhdestä
huoneesta toiseen. Tiellä hän usein kohtasi miehiä ja vaimoja, jotka
häntä onnittelivat, ja moni sanoi: "Sinä näytät kuin olisit kihlattuasi
oikein kasvanut".
Asian laita olikin, että Lents siitä ajasta alkaen käveli
reippaammasti kuin milloinkaan ennen, ja häntä nauratti, kun joku
hänelle sanoi: "Sinä olet korkeassa hinnassa, sillä vaimo, jonka mies
saa, on se hinta, josta mies käy. En tahdo sinua loukata, mutta ei
ikinä olisi uskonut Annin jäävän kotikylään. On aina sanottu hänen
naivan jonkun ravintolanpitäjän Baden-Badenissa taikka taitelian...
Saatat kyllä naurahtaa, sillä sinun leipäsi on hunajaan langennut".
Lents ei lainkaan ollut närkästyksissään siitä, että häntä pidettiin
Annia halvempana, päin vastoin hän kopeili, kun Anni oli niin sävyisä,
että hänet otti. Kun hän istui kamarissa Annin ja äidin luona, ja
Leijonan isäntä joskus sinne tuli ja hyrähti jonkun painavan sanan,
sanoi Lents: "Oi hyvä Jumala, kuinka suuresti sinua kiitän siitä, että
jälleen olet minulle suonut vanhemmat! Oikein hyvät vanhemmat olen
saanutkin! Minä olen kuin uudesti mailmaan syntynyt. Minä en tahdo
saada päähäni, että olen kuin oma lapsi Leijonassa. Kun minä
muistuttelen, miltä minulle lapsena tuntui, kun ylimmäinen hirsi tähän
rakennukseen pantiin ja sitte peililasiruutuja joka akkunaan! Silloin
me lapset sanoimme keskenämme: itse linna Kaarlsruhen kaupungissa ei
suinkaan ole komeampi. Minä olin myös sillä kertaa katselemassa, kun
kullattu leijona ripustettiin. En suinkaan silloin voinut ajatella,
että kerran tuossa linnassa olisin kuin omassa kodossani. Se vaan on
kova onni, ettei äitini enää elä".
Nämä sanat liikuttivat Annin ja äidin sydäntä, vaikka Anni samassa luki
silmuksia tikkaustyössään, sillä hän oli kohta ruvennut Lentsille
ompelemaan varvaskenkiparia. Molemmin he olivat ison aikaa ääneti,
kunnes äiti sanoi: "Niin se on, ja ajattelepas vielä sitäkin, kuinka
kelpo sukulaisia sitä paitsi saat kahden vävyni perheissä! Minä olen jo
ennen sinulle sanonut, että minä pidän suuressa arvossa ja rakastan
heitä molempia, mutta ihan toisella lailla kuin sinua; sinunhan minä
tunnen hamasta nuoruudestasi; sinä olet kuin oman rintani lapsi.
Mutta tunnethan sinä ja tiedät, kuinka jalosukuisia ihmisiä he ovat.
Kauppa-asioitsioita he ovat kiireestä kantapäähän. Kyllä kelpaisi joka
miehen elää, jos vaan olisi yhtä paljon rahaa, kuin molemmat vävyni
ansaitsevat yhdessä vuodessa".
Annikin sanoi kotvasen kuluttua: "Joska tuo riivatun sade kerran
lakkaisi. Arvaapa mitä, Lents? Sitte oitis panetamme hevoset valjaisiin
ja lähdemme kerran yhdessä ajelemaan".
"Sen teemme, ja minä jo edeltäkäsin olen iloissani, että sinun kanssasi
pääsen Jumalan avaran taivaan alle. Täällä huoneessa on minun ja onneni
liian ahdas olla mielestäni".
"Kaupunkiin me sitte lähdemme".
"Niin, mihin vaan tahdot".
Lents sanoi vielä: "Vastikään minua ilahuttaa sekin, että minun
taikahuiluni on niin huolellisesti laatikoihin säilytettynä. Sydäntäni
kirvelisi, jos se jollain lailla turmeltuisi".
"Se vasta on varsin liikaa", oikaisi äiti. Onhan kapine jo kerran
myyty. Jos vahinko sattuisi tulla, vastatkoon ostaja".
"Ei äiti, niin ei ole. Minä tunnen Lentsini paremmin. Hänellä on
oikein, sillä kaikki hänen valmistama työnsä on lähtenyt hänen
sydämmestänsä, ja hän soisi omat kätensäkin sitä alinomaa suojelevan.
Tiettyhän se on, että sydäntä särkee, jos mikä hyvänsä turmeltuu, jota
vaan kuukausien kuluessa on yöt päivät tarkasti silmällä pitänyt".
"Oikein sanottu, armas Annini, sinä olet minun ikiomani!" huusi Lents,
innostuneena siitä, että tuo erinomainen tyttö niin perinpohjin ja
hyvin ymmärsi hänen tunteensa ja tiesi kaikki niin sopivasti ja
uskollisesti hänen parhaaksensa kääntää.
Äiti napisi imelän sappeisella suopeudella: "Teidän rakastuneitten
mieleen ei kukaan osaa puhua. Ken vaan ei ole rakastunut, sen sanatkaan
ei teille kelpaa". -- Äiti meni tavan takaa ulos ja tuli taas sisään,
sillä Lents oli pyytänyt, että Anni kumminkin näinä ensimmäisinä
aikoina saisi olla vapaa ravintolan askareista. "Minä en ole
luulevainen luonteeltani", vakuutti Lents Annille, "enkä kiivoittele
morsiantani, pois se, mutta minä tahtoisin itse saada jokaisen
vilkauksen, jonka muille annat; kaikki on kuuluva minulle".
Yhtenä päivänä lakkasi puolipäivän aikaan hiukan satamasta. Lents ei
antanut rauhaa, ennen kun Anni lupasi tulla hänen kanssaan
Morgenhaldeen. "Minusta on", sanoi hän, "kuin odottaisi sinua siellä
joku esine, kaikki astiat, kaikki kaapit ja muut kapineet, joista
sinulle on hupaa".
Anni oli ison aikaa tätä vastaan, mutta viimein hän sanoi: "Äidin
pitäisi tulla mukaamme".
Äiti oli, vastoin heidän luuloansa, paikalla valmis. Mentiin sitä
tietä, joka kulki kylän kautta. Tuskin oli tultu sata askelta eteenpäin,
jo Anni valitti: "Lents, tämä on huonoa tietä, vähällä on, ettei vallan
vajoo. Sinun täytyy laittaa tien paremmaksi, ja tiedätkö mitä? Sinun
täytyy laittamasi oikein ajotien, että ajaen päästään kotiimme asti.
Sisareni Babet'in mies myös on raivannut poikki kedon itsellensä oman
tien aina talonsa edustalle saakka".
"Se työ olisi vaivalloista", vastasi Lents, "ja se maksaa paljon rahaa,
ja minun täytyisi sitä varten lunastaa maatakin. Näetkö? Vasta tuolta
toiselta puolelta pähkinäpensastoa minun nurmikkoani alkaa, enkä minä
ammattiani varten ajotietä tarvitsekaan. Eikö totta, Anni? sinä tiedät,
että minä teen kaikkia sinun mieliksesi, mutta tätä en taida tehdä".
Anni oli ääneti ja käveli edellä. Mutta äiti sanoi kuiskuttaen
Lentsille: "Mitä sinun tarvitsee olla noin pitkäpuheinen? Olisit vaan
sanonut: oikein, armas Annini, saadaan nyt nähdä, taikka jotain muuta
semmoista. Ainahan sinä sentään teet, kuinka itse tahdot. Anni on
lapsi, ja lasta täytyy tydyttää makoisilla sanoilla. Sinä voit hänen
kanssaan menetellä kuinka tahdot, jos vaan olet viisas. Älä huoli joka
asiasta tehdä hengen asiaa, äläkä jokaikistä sanaa tutkaile, sano
yht'oikoisesti vaan ja päättäväisesti, ja jätä sitte koko asia sikseen
pariksi päiväksi, mutta älä sentään perästä kohta tartu siihen kiini.
Älä koskaan siinä silmänräpäyksessä asiaa ratkaise, jos luulet sen
vielä sietävän miettimistä; Anni kyllä jo omin päin asioita miettii,
taikka unohtaa hän ne tykkänään pois, sillä hän on lapsi".
Lents katseli äitiä suurin silmin ja väitteli vastaan: "Anni ei ole
enää mikään lapsi; hänen kanssaan taitaa haastella mitä hyvänsä ja hän
ymmärtää kaikkea".
"Olkoon vaikka niinkin", mutisi Leijonan emäntä, nostaen olkapäitään.
Kun oli tultu puolen matkaa nurmikenttää, Anni taaskin valitti: "Kuinka
kovasti pitkä matka tämä on! Minä en koskaan olisi sitä niin pitkäksi
luullut. Kestäähän tätä iänkaiken, ennenkun ylös päästään".
"Minä en voi tietä lyhyemmäksi tehdä", sanoi Lents äreästi ja
uhkamielin. Anni kääntyi Lentsin puoleen ja katseli häntä visusti.
Lents lisäsi änkyttäin: "Minä tiedän, että sinä vielä ihanteletkin tien
pituutta. Jos tie on pitkä, on nurmikkomme sen siaan suuri, huomaapa
se! Minä saattaisin pitää kolme lehmää, ellei se huoliani lisäisi".
Anni koitti vetää suutansa nauruun. Viimein päästiin perille. Anni
hengitti raskaasti ja valitti, että hänen oli niin kuuma.
"Tervetultua Jumalan nimessä", sanoi Lents ja antoi kynnyksellä Annille
kättä. Anni katseli häntä kuin outoa muukalaista, mutta yhtäkkiä hän
sanoi: "Sinä sentään olet hyvä ja armas ihminen. Sinä sovitat kaikki
parhain päin".
Lents tuli lepytetty, ja Maijukos vasta oli iloissaan. Äiti antoi
ensiksi hänelle kättä ja sen perästä yhdessä he sitte molemmin
kiittivät, kuinka siistiä ja nättiä oli kyökissä ja asuinhuoneissa.
"Vaivalloiseksi minulle käy tottuakseni asumaan näin matalissa
huoneissa" sanoi Anni korottaen kättänsä kattoon.
"Minä en saa huoneitani korkeimmiksi, ja näinhän ne paremmin pitävät
lämpimänsä".
"Niin oikein. Mutta, tiedätkö kun juuri on päässyt tulemasta niin
korkeista huoneista kuin meidän ovat, tuntuu niin ahtaalta, kuin katto
ottaisi päähän kiini. Mutta sen minä mielelläni kärsin, eikä mitään
hätää sen puolesta".
Lents väänsi vipusinta, joka täynnä kaikenlaisia työkaluja kävi alas
katosta kuin kynttilänkruunu. Hän näytti Annille noita monenlaisia
työkaluja ja selitti, kuinka kukin niistä käytetään: näveri, jota myös
kutsutaan vintiläksi, napakaira, jota niinikään sanotaan kieruttimeksi,
ja vaaja, jota myös sanotaan kiilaksi eli purasimeksi. Ennen pitkää hän
kuitenkin sanoi: "Sinä kyllä vastedes tulet tuntemaan kaikki kapineeni,
joitten parissa päiväni vietän. Ne ovat minun äänettömät apulaiseni.
Nyt vaan näytän sinulle huoneet".
Äiti jäi Maisun kanssa tupaan istumaan, sillä välin kun Lents vei Annin
kaikkiin huoneisin ja näytti hänelle nuo seitsemän valmista siaa ja sen
lisäksi vielä kaksi suurta höyhensäkkiä, joista sopi ottaa täytettä.
Lents avasi arkut ja kistut, joissa oli liinavaatteita lajiteltuna
kauniissa järjestyksessä, ja sanoi: "Nyt Anni, mitä tästä kaikesta
sanot? Sinä kummastelet, eikö niin? Eikö tämä ole muhkeinta, mitä olla
taitaa?"
"On, kyllähän kaikki on kelpoa ja hyvässä järjestyksessä kuin olla
pitää. Mutta mitä minä tästä nyt sanon! Minä en puhukaan sisarestani
Teresasta: hänellä kun usein on kuusikymmentä kylpöjää vieraina, niin
tarvitaanhan paljon liinavaatteitakin, se kuuluu virkaan se, mutta
näkisit vaan sisareni Babetin anoppimuorin kaikki kistut. Mitä nämä
tässä on niitten rinnalla!"
Lents vaaleni kuin vaate ja tuskin hän sai suustansa ulos sanat: "Anni,
älä ole noin, älä sano noin, älä tee mitään pilkkaa".
"Enhän minä pilkkaa tee, minä sanon täyttä totta; minä vaan en
ihmettele, koska olen päivinäni nähnyt hienompaa ja parempaa ja koko
joukon enemmän. Ole sinä nyt vaan viisas! Älä vaadi sitä, että pääni
menisi pyörryksiin siitä, että kaikki on siistiä, vaan ei muuta mitään.
Minä olen nähnyt enemmän mailmaa, kuin sinä, etkä sinä tiedä mailmasta
mitään".
"Kyllä kaiketi se niin on, on kai", sanoi Lents, huulet vaalean siniset
Anni kuljetti kättänsä Lentsin poskilla ja sanoi leikkiä laskien: "Sinä
hyvä mies! mitä se sinuun tulee, jos sinun tavarasi minua kummastuttaa
tahi ei? Sinun äitisi on laittanut kelpo lailla eteesi, oikein kelpo
lailla hänen tilaansa katsoen, eikä sitä kukaan kieltää voi, mutta
Lents kulta, enhän minä sinua ole ottanut tavarasi tähden, vaan _sinun
itse_ tähtesi, _sinä_ olet ollut minun mieleeni, juuri _sinä_, ja sehän
on pääasia, se".
Tämä oli makiaa puhetta ja yhtäkaikki karvastakin. Lentsistä se
kumminkin tuntui karvaalle, ja hänen suussansakin muuttui maku äkkiä
katkeraksi kuin sappi.
Nyt palattiin takasin tupaan, ja siellä seisoi valmis pöytä
odottamassa, semmoisena kuin Maisu juuri oli päässyt valmistamasta.
Anni päivitteli ettei hänellä ollut ruokahalua lainkaan, mutta kun
Lents sanoi: "Sinun täytyy jotain nauttia, kun ensikerran taloon tulet,
muutoin ei käy päinsä", Annikin suostui, taittoi leipäpalasen ja
pureskeli sitä kuin väkisin.
Lentsin täytyi monta kertaa tukkia Maisun suuta, kun hän niin paljon
häntä kehui.
"Tottapa sinä olet mahtanut tehdä jotain hyvää mailmassa, koska tulet
saamaan noin hyvän miehen", sanoi Maisu Annille.
"Kaiketi Lentskin on jotain tehnyt", sanoi äiti ja katsoi näin sanoen
Anniin, joka vastasi vihasilmin, sillä hän luuli äidin tarkoittaneen
samaa kuin: Hänkin on jotain tehnyt, kun hän semmoisen saa kuin Anni
on!
"Tule Anni ja istu tähän viereeni" pyysi Lents. "Sinä olet monesti
sanonut, että joskus mielelläsi näkisit, kuinka minä soittokappaletta
sävellän. Olen sen vuoksi sen työn säästänyt siksi kun esikerran
luokseni tulisit, ja nyt näytän kuinka se työ päinsä käy ja sitte
soimistaan soi. Tämä kappale on erinomaisen kaunis, Spohr'in säveltämä.
Minä laulan sen ensin, että kuulet, mutta se on paljon, paljon
kauniimpi kuin mitä minun lauluni on".
Hän lauloi Faustista aarian "Rakkaus on vieno kukka". Sitte istui
Anni hänen viereensä, ja hän rupesi nyt edessänsä levitettyjen
nuottipaperien mukaan lyömään telapuun ennakolta merkittyihin
paikkoihin nastoja, ja jokainoa nasta istui oitis ensi lyönnillä
lujasti kiini.
Anni ei lakannut ihmettelemästä, ja Lents jatkoi iloinnoissaan
työtänsä; hän kuitenkin pyysi Annia olemaan puhumatta, sillä hänen
täytyi noudattaa metronomia, jonka hän oli pannut käymään.
Äiti tiesi että liikahtamaton istunta ja jouten katsonta kävi Annille
rasittavaksi, jonka tähden hän sanoi makeasti hyrähtäen: "Sen joka mies
tietää hyvin, että sinä olet erinomaisen taitava mestari, mutta meidän
täytyy nyt mennä kotiin, nyt kun päivällisaika on tulossa ja meillä on
vieraita. Kyllä siinä jo on tarpeeksi, että olet työn alkanut meidän
ollessamme täällä".
Anni nousi ylös, ja Lents lakkasi työstä.
Maisu katseli tavan takaa Annin ja Leijonan emännän käsien liikuntoa,
ja kun jommankumman käsi meni taskuun, vavahti hän ja piilotti äkisti
kätensä selkänsä taa, näyttääksensä muka, ettei hän ota mitään
rahalahjaa vastaan, paitsi jos hän juuri pakosta ottaisi. Mutta kyllä
vissiin jotakin annetaan, oli sitte kultakäädyt, taikka hohkokivinen
sormus, taikka sata ihkasen uutta taaleria. Kun noin isoiset antavat,
he antavat isoisten tapaan.
Mutta ei annettu isoa eikä pientä, tuskin annettiin kättä
hyvästi-jätöksi, ja Maisu meni kyökkiin, haki sieltä suurimman ja
vanhimman padan, nosti sen korkealle ylös niinkuin tahtoisi hän sen
heittää noitten huonojen kiittämättömien ihmisten perään, mutta hän ei
raskinnutkaan sitä tehdä padan tähden. Onko tuommoista koskaan ennen
kuultu? Etteivät edes antaneet sen verran kuin esiliinavaatteen! Voi
sinua Lents rukka! Sinä olet mokomaan joukkoon joutunut. Jumalan
kiitos, etten ole siihen asiaan sormeani saattanut. Heillä on oikein,
he ovat itsekin sanoneet, että minä en ole tehnyt mitään koko asiassa.
Siitä asiasta minä, Jumalan kiitos, en tahdo palkkaa; jokainoa ropokin
polttaisi kuin kekäle.
Lents saattoi anoppiansa ja morsiantansa yli nurmikon ja sitte hän
palasi kotiinsa, sillä niin oli päätetty tiellä, että huomispäivänä,
jos ilma olisi kaunis, piti lähdettämän tervehtämään Babet-sisarta.
Lentsillä oli vielä yhtä ja toista valmistelua ja neuvottavaa
kisälleille ja oppipojille.
Hänen oli niin outoa olla, kun hän taas oli yksistänsä, ja tuskin oli
pari tuntia kulunut, kun hänen teki mielensä Annin luo. Hänen oli niin
paha ollansa eikä hän tietänyt syytä minkätähden. Anni yksin saisi tuon
poistetuksi. Hän kuitenkin jäi kotiin, ja kun hän ennen maata-panoansa
sulki avatut arkut ja kistut, oli hänestä, kuin kuulisi hän jotain
ääntä, mutta mitä se oli, hän ei tietänyt. Tuossa oli äiti-vainajan
kehruuta, jota hän oli huulillaan kastellut ja omin sormin kehrännyt...
Tuohan on niin kummallista, on kuin joku aatos alinomaa hiipisi hänen
takanansa ja ruikuttaisi kistuissa ja arkuissa.
Maisu istui kamarissansa vuoteellaan ja höpisi itsekseen kaikenlaisia
sadatuksia Leijonan emäntää ja Annia kohtaan, mutta siinä
silmänräpäyksessä hän taas rukoili Jumalaa, että ne sanansa olisi
olleet sanomatta. Semmoisia sanoja hänen ei olisi pitänyt lausuman,
sillä kaikki paha, joka koskisi Anniin, koskisi myös Lentsiinkin.