Herttaisen rauhallista rakkautta, kumppaniton kihlaus ja kilvoitus
yhteydestä.
Kun Lents oli mennyt, istui Pilgrim kauan yksistänsä, katseli tuijotti
valkeesen ja väänteli tuimasti punertavaa poskipartaansa. Häntä
harmitti; hän oli tosin sanonut suunsa puhtaaksi, mutta hän oli sanonut
liika paljon ja ampunut yli maalin; hän ei voinut sanojaan peräyttää,
koska kaikki oli hänen mielestään totta, mutta mitäpä sekään auttoi?
Hän käveli levottomana edes takasin kamarissaan, sitte hän taas istahti
ja tuijotti valkeesen. Minkätähden elämä onkin niin eriskummallinen!
Kuinka harvan ihmisen kohtalo on päästä suoraan tarkoituksensa perille!
Sitä ei kukaan usko nuorena ollessaan; vanhoja ihmisiä soimataan
tylyiksi, ja sitte kun itse vanhaksi tullaan, muututaan samanlaisiksi
ja kukin mukaantuu asianhaaroja myöten. Ei, hauskaa se elämä sentään
on. Mutta ei vaan saa kaikkia mieli tehdä.
Pilgrimin mieleen johtui koko elämänsä hiljainen juoksu. Kymmenen
vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti ulkomaille, riuskasti, kuin
olisi koko mailma voitettavana, ja häntä elähytti hiljainen onni. Hän
ei ollut saanut mitään lupausta eikä ennusmerkkiä, mutta kuitenkin onni
oli hänestä varma. Hänen lemmittynsä oli tohtorin kaunis,
hoikkavartinen tytär Amanda, ja Amanda puolestansa suosi häntä kuin
prinsessa, kuin jokin naisjumala, niin Amanda häntä suosi. Pilgrim
auttoi häntä aina joutoaikoinaan pystyttäissä keppiä ulkomaisien
kasvien tueksi, joihin hän ensin eräästä kirjasta oli koriasti
kirjoittanut kunki kasvin nimet. Amanda kohteli tätä köyhää, turvatonta
poikaa kuin lempiä enkeli, ja sittenkin, kun Pilgrim oli nuorukaiseksi
varttunut, hän vielä monta kertaa rohkeni olla Amandalle apuna, ja
Amanda oli edelleen yhtä armas Pilgrimiä kohtaan ja hänen joka
silmänluontinsa kuin siunattu. Kun hän sitte yksistänsä lähti vieraille
maille ja vielä kerran meni puutarhan ohitse, niin Amanda hänelle
kurotti kätensä aidan yli ja sanoi: "Minulla on sinulta kokonainen
muistokirja, nuo lautaset, joihin olet piirtänyt ulkomaisien kukkaisten
nimet. Kun sinä ulkona mailmassa joskus näet noita vieraita kukkaisia
kasvavan kotimaassaan, olet myös monesti muistava meidän puutarhaamme
ja kotiamme, jossa kaikki ihmiset suovat sinulle hyvää. Voi hyvin, elä
hauskasti ja tule takasinkin taas!"
Nuo sanat "voi hyvin ja tule takasin!" ne saattoivat matkamiestä yli
vuorien ja läpi laksojen, yli meren ja kautta vieraitten maitten, ja
monta kertaa kaikukin toisti Amandan nimen, joka ehdottomasti
riemastutti hänen miestänsä avarassa mailmassa.
Pilgrim aikoi rikastua, aikoi mainioksi taideniekaksi ja tahtoi ansaita
Amandan. Hän palasi takaisin köyhänä ja mailman nuijittuna. Kun sitte
moni häntä kohteli halvalla pilkalla, sanoi Amanda, joka oli kasvanut
ja varttunut suuremmaksi: "Pilgrim, olkaa iloinen, että kumminkin
olette terve, ja pysykää ilomielisenä!"
Hän sen tekikin, eikä hukannut iloista luontoansa. Hän totutti itseään
rakastamaan Amandaa kuin aitauksen toisella puolella, naapurin
puistossa kasvavaa kaunista lehmusta, kuin tähtiä taivaalla. Ei kukaan
kuullut sanaakaan, ei nähnyt mitään osoitusta hänen rakkautensa
tunteista, ei yksin Amandakaan. Niinkuin satu kertoo kalliista kivistä,
että ne öisin kiiltävät kuin aurinko, samoin hellä rakkaus Amandaan
valaisi Pilgrimin elämän päivät. Hän ei nähnyt lemmittyänsä useasti
moneen viikkoon, mutta kun hän taas hänen näki, oli hänen käytöksensä
niin tyyne, kuin olisi hän oudon nähnyt. Ainoastansa sitä hän useasti
ajatteli, ken se mahtaisi olla, joka Amandan morsiamenaan kotiinsa
veisi. Hän halasi mailmasta päästä, armaansa aavistamatta olevansa
hänen lemmittynsä, mutta saman armaansa hän olisi suonut onnelliseksi.
Lents oli ainoa, jonka piti Amandan morsiamekseen saaman, Lentsille hän
Amandan soi, he vetivät vertoja, ja hän itse tuudittaisi heidän
lapsiansa käsivarrellaan ja hauskuttaisi heitä laulujensa ja
leikkipuheensa runsaasta aarteesta. Mutta nytpä oli käynytkin ihan
toisin, ja Lents seisoi paraikaa äkkisyvän partaalla, siitä Pilgrim oli
vakuutettu.
Hän katseli tuijotti kauan valkeesen ja pudisti tavan-takaa päätänsä,
kunnes hän viimein sammutti valkean ja sanoi itsekseen: "minä en ole
taitanut itseäni auttaa enkä minä myös voi auttaa muitakaan".
Sillä aikaa Lents oli kävellyt kotiinpäin. Hän käveli hiljaksuten. Hän
oli niin väsyksissä, että hänen täytyi istahtaa kiviläjälle tien
viereen. Kun hän tuli Leijonan ravintolan kohdalle, oli siellä jo
kaikki valkeet sammutetut, eikä yhtäkään tähteä tuikkinut, kun taivas
oli mennyt pilveen. Lents oli pysähtynyt seisomaan ja hänen mielestänsä
oli kuin olisi koko ravintola kukistumaisillaan hänen päällensä.
Hän rupesi kävelemään kotiin. Maisu makasi jo. Lents herätti hänet,
koska hän tarvitsi kumppania, joka hänen kanssansa iloitsisi. Pilgrim
oli ikäänkuin varistanut tuhkaa hänen yllensä.
Kuultuansa uutisen oli Maisu oikein onnellinen, ja Lentsiä nauratti,
kun Maisu nyt, näyttääksensä toteen, että hänkin kyllä tiesi, mitä
rakkaus oli, tiesi enemmän kuin hyvin, kumminkin sadannen kerran kertoi
oman "hukka-rakkautensa", joksi hän sitä ainoastaan nimitti. Hän alkoi
aina itkulla ja lopetti torulla, ja kummassakin hän teki oikein.
"Kuinka ihanaa siihen aikaan oli olla tuolla toisella puolella
laksossa! Hän oli naapurin poika, kelpo miehen alku, uuttera ja pulska,
niin pulskaa poikaa ei enää hakeinkaan löydy. Tuota ei kukaan
pahaksensa panko, mutta niin on asian laita. Mutta hän -- minä sanon
kuin sanonkin nimen, koska joka mies kuitenkin tietää hänen nimensä
olleen Anton Striegler -- hän kuitenkin sai päähänsä lentää ulos
mailmaan, ja ulkomailla hän vieläkin oleskelee kauppatoimissaan ja minä
muistan kuin olisi se tapahtunut eilen meidän hyvästi-jättömme tuolla
puron partaalla, kun hän sanoi: 'Maisu', sanoi hän, 'niin kauan kuin
tää puro tässä juoksee, minäkin olen sinulle sydämmessäni uskollinen,
ja ole sinäkin samoin'. Hän osasi kauniisti puhua ja kirjeissäänkin hän
niin kauniisti sanansa pani, mutta semmoisiahan ne viekkaat ihmiset
ovat, vaikka minä en olisi häntä siksi ikinä uskonut. Neljä vuotta minä
sitte häneltä sain yhteensä seitsemäntoistakymmentä kirjaa Franskan
maalta, Englannista ja Spaniasta. Kirje Englannista aina maksoi
kokonaisen kruununtaalerin, sillä siihen aikaan Napoleoni ei olisi
suonut meille tulevan mitään kahvia eikä yhtäkään kirjettä, ja
sentähden kirjeet tulivat, niinkuin meidän pastorimme sanoi,
Konstanttinopolin ja Itävallan kautta tänne ja maksoivat joka kerta,
niinkuin sanoin, koko kruununtaalerin. Sittemmin ei ole enää mitään, ei
isoon aikaan mitään kirjettä tullut. Neljätoistakynmentä vuotta minä
odotin, kunnes viimein sain kuulla, että hän Spaniassa oli nainut
mustan. Siitä saakka minä en ole huolinut koko hylystä, eikä sen
suurempaa hylkyä ole, ja sitte minä kohta poltin hänen kauniit
kirjeensä, nuo petturin kirjeet, ja rakkautenikin on mennyt samaa tietä
pitkin korsteinia ja savuna hukkunut tuulessa".
Maisu aina lopetti näillä sanoilla, jotka olivat kuin suuhun valetut.
Tänäpänä Maisu oli saanut kernon kuultelian, parahimman kuin toivoa
taisi, vaikka sillä oli se vika, että hän oikeastaan ei ollenkaan
kuulellut, mitä Maisu haastoi; hän vaan katseli häneen päin, silmät
pystyssä, ajatellen Annin olevan edessänsä. Nytpä kiitollisuuden
tunteet Maisuakin muistuttivat puhumaan Annista. "Mitä Anniin tulee,
minä hänelle sanon, kummoinenka sinä olet, minä kun parahiten sinun
tunnen. Sinä et ole ikipäivinäsi pahoittanut edes lastakaan, ja minua
kohtaan sinä aina olet ollut hyvä. Mutta älä nyt näytä noin
synkkämieliseltä. Ole iloinen! Minä kyllä tiedän, ja vallan hyvin
tiedänkin, että, kun noin suuren onnen saavuttaa, myös luulee itsensä
raukeevan. Kyllähän teidän, Jumalan kiitos, kelpaa; te pysytte yhdessä
kotona, ja saatatte joka päivä, jonka Jumala teille suo, sanoa toinen
toisellenne hyvää huomenta ja hyvää yötä. Nyt minäkin sanon hyvää yötä!
Jo onkin hyvin myöhäistä".
Puoliyö oli ohitse, kun Lents vihdoin haki lepoa, hänkin. Hän nukkui
näillä sanoilla: "hyvää yötä Anniseni! Hyvää yötä sinä hyvä tyttö!"
Aamulla oli hänen eriskummallinen ollansa. Hän muistutteli nähneensä
unta: hän oli ollut seisovinaan korkealla vuoren harjalla oman talonsa
takana, ja hän oli ehtimiseen nostanut jalkaansa ja tahtonut nousta
ylös ilmaan -- -- --
Se nyt vielä puuttuu, että rupeisin unelmista murehtimaan, sanoi hän
itsekseen, lakkasi ajattelemasta koko untansa ja rupesi muistorahaa
katselemaan. Mutta paljon enemmän häntä hauskutti nuo Annin pikkuruiset
kengät ja ensimmäiset vaatteet, kunnes hän viimein pani nämä pyhäköt
kätköön tuonne kaappiin, muitten perintöjensä joukkoon.
Nyt tuli Leijonan emännältä semmoinen sana, että Lents tulisi heille
noin yhdentoista aikaan. Lents puki pyhävaatteet päällensä, ja lähti
joutuisasti menemään setänsä Petrovitschin luo.
Sitte kun hän oli monta kertaa likistänyt kelloa ja vihdoin päästetty
sisään, tuli setä jotenkin jörömäisenä häntä vastaan ottamaan. "Mitä
sinuun nyt tulee, näin aikaisin?"
"Setä, tehän olette isäni veli --"
"Olen kyllä, ja kun minä lähdin ulkomaille, jätin jälkeeni isällesi
kaikki perini. Kaikki, mitä minulla nyt on omaa, olen itse ansainnut".
"Minä en teiltä vaiteloitse rahaa, vaan pyytäisin teitä kanssani isän
siassa".
"Mitä? Kuinka?"
"Setä, asian laita on se, että Leijonan Anni ja minä, me pidämme toinen
toisemme hyvänä, vilpittömästi hyvänä, ja Annin äiti on antanut
suostumuksensa, ja nyt olen menossa pyytämään Annia isältänsä, niinkuin
tapana on, ja teidän pitäisi käymän kanssani, koska olette isäni veli".
"Vai niin?" vastasi Petrovitsch, sitte kun ensin oli pistänyt suuhunsa
sokeripalasen, käyskenneltyään edes takasin tapetseeratussa ja
matoitetussa huoneessaan.
"Vai niin?" sanoi hän kerran vielä kääntyessään. "Sinä saat 'fiinin'
rouvan ja minun täytyy sanoa, että sinulla on hyvä kursi. Minä en olisi
uskonut sinusta sitä kursia, että menet mokomaa naimaan".
"Minkätähden sanotte kursi? Mitä se tässä kohden kysymykseen tulee?"
"Ei mitään pahaa sen puolesta, mutta minä en vaan olisi uskonut sinua
niin ylpeäksi, että otat semmoisen rouvan".
"Ylpeäksi? Mitä ylpeyttä siinä minun puolestani on?"
Petrovitsch naurahti vaan, eikä antanut vastausta mitään. Lents jatkoi:
"setä, kyllähän te Annin tunnette vallan hyvin. Hän on toimellinen ja
tytyväinen sekä kelpo perheessä kasvanut".
"Minä en tarkoita sitä. Mutta se on sinusta ylpeyttä, kun luulet
voivasi olla tytölle, joka ravintolassa on kasvanut kahdenkolmatta
vanhaksi, tuolla hiljaisessa Morgenhaldessa noitten kaikkein ravintolan
huoneissa mairittelevain vieraitten verosta. Se on ylpeyttä sinusta,
että sinulle yksistäsi halajat semmoisen, joka osaa emännöitä suuressa
ravintolassa. Täysi-ikäinen mies ei ota semmoista rouvaa, joka häneltä
kalvaa puolen ikää, jos tahtoo rouvansa mieleen elää. Eikä semmoisen
rouvan talossa ole helppo pitää komentoa; se on vaikeampi kuin pukkia
hillitsemästä ruveta hillitsemään neljää villihevoista".
"Minä en tahdokaan komentaa".
"Sen uskonkin. Mutta jompikumpi kahdesta: joko komentaa taikka olla
komennon alla. Se minun täytyy sanoa, että Anni on hyväntahtoinen,
mutta tietysti ainoastaan sitä kohtaan, joka häntä kiittää taikka on
hänen alammaisensa. Anni on Leijonan perheessä ainoa, josta saattaa
jotain hyvää sanoa. Molemmat vanhemmat ovat kumpikin eri lailla
ulkokullatuita: äiti suuripuheisuudessaan ja isä harvapuheisuudellaan.
Jos isäntä vaan sanankin sanoo, se tietää samaa kuin: minun suussani
jokikinen sana painaa leiviskän, punnitkaa, niin pitää olla tasan, ei
ole neljännes-luotiakaan vailla. Ja kun hän vaan askeleenki ottaa, se
käy niin arvokkaasti, kuin joka askel sanoisi: tässä tulee kunnian
mies. Kun hän ottaa kahvelin käteensä, se tahtoo sanoa: näin syö
kunnian mies, ja kun hän katsoo akkunasta ulos, hänen muotonsa sanoo
kuin Jumala itse hänelle taivaasta tervehtäisi: hyvää huomenta, kunnian
mies! Ja minä panen vaikka pääni vetoa siitä, että hänen on velkaa niin
kahveli kädessä kuin narisevat saappaatkin jalassa".
"Mutta, setä, sitähän en ole tullut teidän suustanne kuulemaan".
"Sen uskon".
"Minä olen ainoastaan tullut kaikella kunnioituksella kysymään, jos
tahtoisitte isän siassa käydä kanssani puhemieheksi".
"Ei pistä päähäni tulla. Sinä olet täysi-ikäinen itse, etkä sinä
ennenkään ole minulta neuvoa kysynyt".
"Ettehän pyyntöäni kumminkaan paheksine?"
"En ollenkaan. -- Mutta malta!" huusi Petrovitsch, kun Lents oli
menemäisillään, "vielä sanon sanan, yhden ainoan sanan vaan".
Lents kääntyi takasin, ja Petrovitsch laski ensi kerran elämässään
kätensä veljensä pojan olkapäälle, ja kummallisesti tämä kosketus
Lentsiä säikähdytti ja enemmän vielä se, kun Petrovitsch liikuttavalla
äänellä puhui näin: "Minä en sentään soisi eläneeni tyhjän-toimittajana
omaisiani kohtaan. Minä tahdon antaa sinulle jotain, josta moni ihminen
antaisi koko elämäikänsä, jos he saman olisivat aikanansa saaneet.
Lents! Jos jonkun ihmisen on kuuma ja hiki, älköön hän juoko; hän
saattaisi juoda itselleen kuoleman, ja se, joka lyö lasin pois kädestä,
on oikia hyväntekiä. Myös muullakin lailla voidaan olla kuumettunut
eikä silloinkaan saa juoda, se tahtoo sanoa, ei saa tehdä mitään, joka
koskee koko elämäkautta, sillä siitäkin saattaa pitkällinen kidunta ja
kuolema seurata. Sinua ei mikään tällä haavaa pakoita menemään
naimisiin, vaikka se olisi muunkin kuin Annin kanssa; sinä olet
palavissasi; jähdy ensin tyyneesti ja tutki itseäsi uudestaan puolen
vuoden perästä. Jätä nyt koko tämä asia minun huomaani, kyllä minä
Leijonalla kauppasi saan rikki, ja haukkukoot he minua miten hyvänsä,
siitä ei ole minulle haittaa lainkaan. Tahdotko neuvoani seurata ja
luopua koko naimatuumasta? Muutoin sinuun sattuu pitkällinen tauti,
jota ei yksikään tohtori enää parantaa voi".
"Minä olen jo kihloissa, eikä se enää puhuen parane", vastasi Lents.
Kun hän sitte lähti pois, oli hänen otsallansa kylmä hiki.
Mutta tommoisiahan kaikki vanhat nuoret miehet ovat. Heidän sydämmensä
on paatunut. Pilgrim'in ja sedän välillä ei oikeastaan ole mitään eroa.
Ja varsin somasti tämän asian on laita! Pilgrim'in mielestä isä on
paras heistä, ja sedän mielestä Anni yksin. Pian saattaa kolmas
ilmaantua, joka pitää äidin parahimpana. Jääkää siis kaikin hyvästi,
minun puolestani! Anni ja minä emme tarvitse kolmatta kumppania;
minussa on miestä tarpeeksi. Tulkoon siitä jo loppu, että joka mies
ottaa sekaantuaksensa minun asioihini. Kohtasillään, tunnin kuluessa,
seison vankkana tuossa kansaperheessä.
Ei kulunut tuntiakaan ennen kun Lents vakavana miehenä oli Leijonassa.
Pilgrim'in ja sedän muistutukset eivät olleet häneen vaikuttaneet
suurta mitään. Sen verran ne sentään olivat saaneet aikaan, että, kun
Lents harhailematta, reippaasti ja vakavasti isältä Annia anoi, hänestä
oli, kuin joku olisi hänelle kuiskuttanut: he kyllä vielä ymmärtävät
minua kiittää, etten ole heidän muistutuksistansa lukua pitänyt.
Sepä paha se.
Anni piti toisella kädellä esiliinaa silmillään ja toisella Lentsin
kättä, sitte kun oli kättä lyöty. Leijonan isäntä käveli ylös ja alas
huoneessa ja hänen uudet saappaansa narisivat lujasti. Leijonan emäntä
itki, ja tällä erää hän itki täyttä totta: "Oi hyvä Jumala, kun
viimeinen tytär on annettava pois kotoa! Kun sitte käyn vuoteelle
taikka nousen vuoteeltani, en tiedä, kuinka ma yksistäni tulen toimeen:
missä minun Annini on? Mutta sen minä sanon: vasta vuoden perästä
pidetään häät. Kuinka rakas sinä Lents meille olet, ei meidän tarvitse
sanoa, koska sinulle annamme viimeisen tyttäremme. Oi hyvä Jumala!
Joska sinunkin äitisi vielä olisi elossa! Mutta tuolla ylähällä
taivaassa hän iloitsee ja teidän puolestanne hän seisoo Jumalan
istuimen edessä". -- Kun Leijonan emäntä piti tämmöistä ääntä,
Lentsinkin täytyi ääneensä itkeä. -- Kohta kun emäntä oli alkanut
puhumaan, kuului Leijonan isännän saappaat niinkuin paheksuen
narisevan, mutta nyt ne narisivat kahta pahemmin. Vihdoin ne
lakkasivat, ja hänen suustansa kuului: "Kyllä jo piisaa parkunaksi, me
kun olemme miehiä. Lents! nosta silmäsi tyyneesti; noin, niin pitää
olla. Sano nyt, onko sinulla vaimoväen tavara takanasi?"
"Enhän minä puolestani ole mitään kysynyt myötäjäisistä. Onhan Anni
teidän lapsenne, ja te ette suinkaan häntä halpana pidä".
"Siinä sinulla on oikein. Meillä pidetään arvossa tuota vanhaa
sananlaskua: 'sanasta mies tutaan,'" virkahti Leijonan isäntä
pikimmiten, ja sitte hän oli vaiti; hänen ei ollut tarpeellista paljon
vaivata suutansa.
Lents jatkoi: "Rikas minä en ole, ja pääomaisuutenani on minun
taiteeni, mutta minun tulee kiittää vanhempiani siitä, että ovat
pitäneet kaikesta murhetta. Meillä ei puutu mitään. Meillä on leipä
suruti suussa, ja on hiukkasen voitakin lisäksi".
"Se on oikein sanottu, oikein ja täsmälleen, juuri niin kuin minä
tahdonkin. Entäs avioliiton välipuheesta, mitäs siitä tuumit?"
"En tuumi mitään; onhan siinä kohden vaan lait voimassa".
"On kuin onkin, mutta on sentään välipuhekin tarpeen. Näetkös,
tiedäthän sen, että laskivaimo ei ole muuta kuin puolen väärtti ja
häntä täytyy rahat auttaman eteenpäin. Entäs sitte, jos sinä kuolisit
ilman avioperillistä --"
"Isä!" huusi Anni, "jos vielä enemmän noin puhutte, laskekaa minä
menemään; minä en jaksa semmoista kuulla".
Lentskin oli käynyt kalpeaksi. Mutta Leijonan isäntä jatkoi vaan
yhtäläisesti: "Älä huoli Anni noin teeskennellä! Semmoisia te vaimoväki
aina olette. Ei saa millään muotoa rahoista puhua! Hyi! ja voi! ja
siunatkoon! Teitä pöyristyttää ikäänkuin jos sammakko hyppelisi
jaloillanne; mutta jos vaan ei rahaa löydy, te kyllä osaatte sitä
mankua. Sinun ei ole, Jumalan kiitos, ikipäivinäsi tarvinnut
rahanpuutetta nähdä eikä tarvitse vastedeskään ikänäsi, ja sentähden
mitä eloon ja kuoloon tulee, niin --"
"Minä en tahdo tuommoista kuulla!" kinasi Anni vastaan. "Mitä hauskaa
koko kihlauksesta on, kun täytyy tuommoista puhetta kuulella?"
"Isällä on oikein", keskeytti äiti. "Ole nyt viisas ja vaiti, pianhan
tuo on ohitse ja sitte saatamme olla kahta iloisemmat".
"Minun Annillani on oikein", sanoi Lents tavattoman vakavalla äänellä.
"Me naimme toinen toisemme niinkuin vaan laki säätää, ja siinä kaikki,
eikä nyt enää sanaakaan siitä asiasta. Tule Anni. Mitä vielä! Vai eloa
ja kuoloa! Emmehän nyt huoli muusta kuin elosta. Suokaa anteeksi, isä
ja äiti, ollaanhan sovussa. Nyt joka minuuti maksaa miljoonan. Tiedätkö
Anni, kuinka laulussa kuuluu?
"Suuri rikkaus ei tuota mulle kunniaa
Ei suuri köyhyys mitään häpiää.
Ma soisin tuhat vertaa varakkaampi olevani
Ja omaa mielitiettyäni taluttavani".
Näin laulaen hän oli Annin kanssa ulos tanssimaisillaan, mutta Leijonan
isäntä pani kätensä hänen olkapäällensä ja sanoi arvokkaasti:
"Mutta! Vielä muutama sana".
Lents seisahti hämmästyksissään. Hänestä tuntui, kuin olisi hänen
suuhunsa pantu tikari, jota vastaan huulet pusertuivat. "Me olemme jo
antaneet lupauksen toinen toisellemme, eikä muuta enää tarvita", sanoi
Anni jäykästi.
"Me miehet, meillä on vielä keskenämme puhuttavaa", vastasi Leijonan
isäntä vakavalla äänellä, ja Lentskin sen vahvisti sanoen: "Niin
oikein, puhukoon isäsi". Leijonan isäntä otti samettikalotin päästään,
katseli sitä, pani sen taas päähänsä ja alkoi: "Sinun tarkoituksesi on
ollut rehellistä ja uskollista laatua, ja jos ihmiset sinua takana
pilkkaavat, sinun ei tarvitse pitää siitä väliä, ja vaikka
tarkoituksesi tähden menettäisit koko omaisuutesi, sinä et ole
kenellekään edesvastauksen alainen, koska sinä tähän saakka olet ollut
ihan yksistäsi".
Tässä Leijonan isäntä pidätti puhettansa, ja Lents katseli häntä kuin
eksynyt, kysyen viimein: "Mitä minä nyt sitte olen tehnytkään ja mitä
kauhistavaa olen tarkoittanut?"
"Niinkuin sanoin, sinun tarkoituksesi on rehellinen ja vilpitön, sitä
minä aina olen vakuuttanut", sanoi Leijonan isäntä selvästi kaikkein
kuullen, ja vaimoväki katselivat häntä hämmästyneinä. "Sinulla on
yhdessä Pröblerin kanssa mallikello, siksihän sitä kutsutaan? Se ei
oikeastaan koske minua, koko se asia -- semmoinen kello, joka on
kaikille omansa. Mutta tietysti sinun tästälähin ei ole Pröblerin
kanssa mitään tekemistä; minun vävyni ja Pröblerin nimet eivät sovi
yhdessä mainittaa. Se on sanottu kuin sanottu. Mutta toinen asia vielä,
ja se on pääasia. Sinä tahdot täällä saada yhteyden aikaan, -- sehän
sillä nimenä on? Mutta olkoon siitä nimi mikä hyvänsä, siitä ei pidä
tuleman mitään: se on niinikään ollutta ja mennyttä". Tässä oli emännän
aikomus keskeyttää puhetta, mutta Leijonan isäntä löi tuimasti
jalkaansa laattiaan ja huusi: "Salli, vaimo, minun puhua suuni
puhtaaksi! Sen sanon sinulle, Lents, heitä koko yhteys mielestäsi. Älä
usko minun sanovani sitä sen vuoksi, että semmoinen yhteys sotisi
minun hyötyäni vastaan. Minä en pelkää mitään yhteyttä, ja vaikka
pelkäisinkin, niin minun hyötyni on tästälähin sama kuin sinunkin.
Mutta semmoisesta yhteydestä ei ole muuta kuin pilkkaa perästäpäin,
eikä siitä sinua kukaan kiitä. Minä tunnen ihmiset paremmin. Jos
yhteydestä tulee täysi tosi, sinäkin menetät kaikki omaisuutesi ja
sinusta tulee kerjäläinen. Siis -- kättä päälle! Tästä alkaen et enää
ajatuksiasi vaiheta koko asiaan etkä huoli yhteydestä yhtään mitään".
Lents seisoi epäröiden ja katseli maahan, ja Leijonan emäntä huudahti:
"Niin, anna kättä päälle, hän tarkoittaa hyvää, hän tarkoittaa oikein,
hän tarkoittaa kuin isän tulee ja hän on sinun isäsi", ja nyökkäämällä
hän miehellensä osoitti kiitostaan.
Lents ojensi itsensä suoraksi. Hänen kasvonsa oli tulipunaiset ja
ratkaisevan päättäväisesti hän sanoi:
"Minä en anna kättäni sen päälle! Ennen se käyköön hervottomaksi, jotta
en iki päivinäni saa sillä kortta korjatuksi".
"Älä vanno, olethan sinä itse sanonut, ettei saa vannoa", virkahti Anni
väliin, otti Lentsin käteen ja tahtoi kurottaa sitä isälle, mutta Lents
piti vastaan ja sanoi kiivaasti: "Anna olla. Älä huoli. Mitä minä
lujasti uskon, siitä minä en poikkee, ja jos minun täytyisi yhteyden
tuumasta luopua, olisin samassa uskoni kieltänyt. Ja vaikka minun
ajaisitte ulos täältä, jossa olen luullut tulevani kotolaiseksi, en
sittekään, Leijonan isäntä, sitä tee! Minä kyllä sen uskon, että te
tarkoitatte hyvää, mutta sitähän jokainoa tarkoittaa sen verran kuin
hän ymmärtää. Minun ja Pröblerin keskenäinen väli ei ole juuri mitään,
ja vaikka se olisikin suurempi, niin minä olen Lents ja olen kenenkä
parissa ma tahdon ja pysyn semmoisena kuin olen. Minä en mielelläni
sitä sanoisi, mutta nyt minun täytyy se sanoani: minua ei saastuta
kukaan, päinvastoin, minusta on kunniaa muillekin ja minä kiitän
Jumalaani, että niin on kanssani laita. Mitä vielä yhteyteen tulee --
aikeeni nimi on yhteys, sen te olette oikein muistissanne säilyttäneet
-- niin minä olen sitä asiaa miettinyt päiväkaudet ja yöt jo vuosia
sitten ja tiedän paremmin kuin kukaan mun, mitä se tahtoo sanoa. Minä
tiedän varsin hyvin, ja siinä teillä on oikein, että veijaria ja
yksinkertaisia ihmisiä löytyy, jotka minua sen vuoksi irvistelevät,
mutta kukapahan on, joka ei ole saanut pilkkaa palkakseen, kun on
tahtonut saada jotain hyvää mailmassa aikaan? Se seikka ei minua
huoleta. Mutta teidän pelkonne, että minä tuumailuuni menettäisin
omaisuuteni, kyllähän se oikein on, että sitäkin ajattelette, ja minä
olen kiitollinen teidän hyvyydestänne. Vaan siitä jo on täyttä kymmenen
vuotta kuin minä yksinäni olen hoitanut ammattiani ja talouttani, ja
minä näytän teille koko kirjanpitoni, niin saatte nähdä, olenko
taitamattomasti toiminut, eikä käykään niin, että omat varat menisi
perikatoon, jos tahtoo saada aikaan jotain, josta kaikille on hyöty.
Lyhyesti sanoen: huomispäivänä, jos vaan voin saada yhteyden varteen,
panen siihen omaisuudestanikin, sen verran kuin vastata voin. Minä
puhun teille suoraa puhetta, ihan niin kuin tekin minulle olette
puhuneet. Minä kättäni en anna, minä kyllä otan hyviä neuvoja vastaan,
mutta täytyyhän minun itsekin tietää, mitä minulla on tehtävää. Kättäni
sen päälle, jota minulta haluatte, en anna, vaikka sen tähden korkein
onnenikin raukeisi".
Lents tunsi, kuinka sydäntänsä puhuessa ahdisti ja vavahti, mutta hän
puhui vakavasti ja kiivaasti, ja nyt hän taukosi.
"Aukaise kourasi! Tottahan minulle kumminkin kätesi annat? Sinä olet
koko mies, sinä olet minun hyvä mieheni, minun uljas mieheni!" huusi
Anni ja heittäytyi Lentsin kaulaan ja vuoroin itki, vuoroin nauroi,
säpsähtäen kuin olisi suonta vetänyt.
"Minun velvollisuuteni on ollut puhua sinulle tästä asiasta eikä se sen
enempää minuun kose", tydytti Leijonan isäntä vähän nuopeillaan, ja
Leijonan emäntä sanoi, niistellen nenäänsä jotenkin ahkerasti: "Sinä
olet käyttäinyt miehekkäästi, sangen miehekkäästi. Vasta nyt olemme
oikein saaneet nähdä, kuinka yksvaltainen mies meidän Lentsimme on.
Minun täytyy sanoa, että sitä en olisi uskonut, mutta se minua
ilahuttaa kahdenkertaisesti".
Lentsillä oli paljon tekemistä saadaksensa Annin rauhoittuneeksi; hän
oli kuin naulittu Lentsiin ja sitte vasta hän oikein erosi, kun Lents
hänelle antoi viiniä juoda.
"Menkää nyt yhdessä puutarhaan; minä tuotan teille viiniä lehtimajaan",
lopetti Leijonan emäntä ja lähti pullolla ja lasilla heidän edellä ja
morsiuspari tuli kohta perässä lujasti syleiltynä.
"Hänpä on kummallinen ihminen", sanoi Leijonan isäntä itsekseen, kun
Lents oli mennyt ulos huoneesta, "mutta niin on kaikkein soittoniekkain
laita: heillä on kullakin oikkunsa. Siinä hän ensin parkuu, niin pian
kuin äiti-vainajastansa puhutaan, sitte hänen tekee mieli laulaa
kuin leivonen, ja viimein hän saarnaa kuin joku vanhanpuolinen
uudestakalastaja. Mutta peräti hyvä ihminen hän on, ja kun olen
voittanut tuon brasilialaisen riita-asiani taikka arpani lotterissa,
hän on saava, sen vannon, kaikkein ensiksi naima-osansa, ja puhtaassa
kultarahassa sen hänelle maksan pöydälle eteensä. Se on otettava
päälimmäitteeksi, eikä kukaan ennen mitään saa".
Tällä rauhoittavalla päätöksellä Leijonan isäntä meni
ravintolahuoneesen, virkistyi siellä noista tavattoman monenlaisista
jutuista ja otti arvokkaasti vastaan vieraitten ja sukulaisien
onnentoivotuksia. Hän puhui vähän ja huomautti ainoastaan sitä, että
hän puolestansa ei pitänyt lukua suuresta pohatasta vävypojaksensa. Kun
vaan mies on raitis ja rehellinen -- se oli hänen perusteensa, johon
kaikki suostuivat päätänsä nyykyttämällä. Noin saattaa muutamalla
sanalla lausua koko mainitun viisauden.
Sillaikaa Lents ja Anni yhdessä istuivat ihastuksissaan puutarhassa, ja
syleiltyänsä Annia sydämmen pohjasta, sanoi Lents: "Minun mielestäni
on, kuin en olisikaan kotiseudullani; minusta on, kuin olisin
ulkomailla ja palaisin pitkästä matkasta".
"Sinä olet kotona ja siellä sinä olet pysyvä", vastasi Anni; "sinä olet
vain vahvasti vaihettanut sanoja isäni kanssa. Minä en osaa sanoa,
kuinka suuresti minua ilahutti kuulla sinun noin puhuvasi; minä toivoin
vaan, että koko mailma olisi ollut sinua kuulemassa, sitte myös kaikki
olisivat nähneet, mimmoinenka mies sinä olet, ja siitä sinua
kunnioittaneet, mutta kuitenkin oli tarpeetonta, usko minua, se, että
isäni tähden olet pitänyt noin lapsellista hälinää".
"Mitä sillä tarkoitat?"
"Usko minua, isäni ei, minä tiedän sen varmaan, että hän ei toden takaa
noin opettanut ja neuvonut. Hän on mielellään olevinansa periviisas,
joka kaikki ennakolta tietää. Jos hänellä olisi ollut täysi tosi, hän
olisi sanottavansa sanonut ennen kihloja eikä jälestäpäin. Hän on vaan
tahtonut olla sinua sukkelampi, mutta sinä olit vielä sukkelampi, ja
siitä on mieleni hyvä".
Näistä sanoista Lentsin silmät rupesivat kulkemaan sinne tänne,
ikäänkuin hän olisi hakenut jotain, ja kun kyhkyisliuma samassa
nopeasti lentäen liiti molempien rakastuneitten yli, jota lentoa yhtä
nopea varjo mantereella seurasi, niin samoin sarja ajatuksia, joita
Pilgrim oli lausunut, lensi Lentsin päähän vielä nopeammin, ja niistä
sikisi varjoja, jotka vielä nopeammin katosivat.
"Olkoon kaikki muut minun puolestani viisaampia, mailmantaitoisempia ja
arvokkaimpia", sanoi Lents lopuksi, "mutta kukaan mies mailmassa ei voi
olla aviopuolisollensa armaampi, ei voi vaimoansa enemmän eikä
uskollisemmasti rakastaa kuin minä".