Ystävällistä avioestelyä.
"Olipa se erinomaisen hyvä asia, että Pilgrim on kotona! Hänen
kamarissaan on valkea, ja hän itse soittaa kitarria. Oi sinua hyvä
Pilgrim! Oi sinua hyvä Pilgrim! Kun nyt vaan pysyisin täydessä
järjessäni enkä ilosta kuolisi! Oi, joska vielä äitinikin olisi saanut
tähän asti elää!"
Pilgrim soitti ja lauloi korkialla äänellä. Hän ei ollenkaan kuullut
tulian askeleita rapuissa. Lents avasi oven ja huusi, levittäen
käsiänsä: "huuda riemusta, armas kultaveljeni! Minä olen niin on
onnellinen, niin!"
"Mikä sinun nyt on sitte?"
"Minä olen kihlattu mies!"
"Vai kihlattu? Kenen kanssa?"
"Kuinka taidat kysyä noin?! Hänen kanssaan, joka sydämmessään on paras,
ja niin ymmärtäväinen ja älykäs, kuin päivän valkeus. Oi, oma Annini!"
"Mitä lajia? Anni? Leijonan Anni?"
"Niinkö, vai niinkö sinäkin ihmettelet, että hän ottaa minut! Minä
tiedän, etten häntä ansaitsisi saada, mutta minä tahdon koota itselleni
ansioita, Jumala sen tietää, että minä tahdon itselleni koota vastaavia
ansioita, minä tahdon asettaa käteni hänen jalkainsa astinlaudaksi, ja
hän on saava..."
Lents samassa huomasi äitinsä kuvan ja huudahti: "Hyvä äitini! Armain
äitini! Iloitse siellä ylähällä taivaissa, sinun poikasi on
onnellinen!"
Hän ei saanut itkulta enempää sanotuksi ja vaipui polvillensa. Pilgrim
meni häntä likemmäksi ja laski kätensä hänen olkapäällensä. "Anna,
Pilgrim kulta, minulle anteeksi, anna anteeksi!" pyysi Lents, nousten
ylös. "Minä tahtoisin pyytää anteeksi koko mailmalta. Minä olen lujasti
päättänyt tästedes olla luja ja vankkamielinen mies! Minä saan nyt
vaimon, joka ansaitsee järkähtämättömän miehen. Mutta tänäpänä,
tänäpänä tämä käy voimieni yli. Tänne tullessani minä toivoin itselleni
yhtä ainoata vaan: että joku tulisi ja määräisi minulle jotain oikein
raskasta tehtävää, minä en tiedä mitä se olisi, mutta jotain, jotain,
joka kysyisi koko sydämmen alttiutta ja olisi oikein vaikeata täyttää,
niin olisin valmis sitä tekemään. Minä tahdon ansaita sen, että Jumala
on minulle tuon onnen suonut".
"Maltu, maltu nyt kumminkin! Onhan niitä muutkin saanut miehen ja
vieläpä vaimonkin, eikä tuommoisen asian tähden tarvitse mailmaa
ylösalaisin kääntää".
"Joska vaan äitini edes olisi saanut elää tähän asti!"
"Jos sinun äitisi vielä olisi elossa, ei Annikaan sinusta huolisi.
Annille sinä kelpaat ainoastaan ilman kumppanitarta, ilman äitiä".
"Älä niin sano! Kuinka korkiasti hän äitiäni kunnioittaa!"
"Se on helppoa tehtävää, koska häntä ei enää ole mailmassa. Ja sen minä
sinulle sanon, että sinäkin olet mailmassa siitä alkaen kuin ei äitiäsi
ole olemassa".
"Etkä sinä vielä edes ole minulle onnea toivottanut!"
"Minä toivotan sinulle onnea, toivotan sinulle onnea!"
"Minkätähden sitä sanot kahdesti? Minkätähden kahdesti?"
"Minä nyt vaan noin sanoin tokaisin".
"Etpä; sinä tarkoitat jotain muuta".
"Niin tarkoitankin, se on totta. Mutta minä sitä en nyt sano, ennenkun
vasta huomenna".
"Minkä tähden huomenna vasta? Ei; sano kohta paikalla! Sinun ei
tarvitse salata minulta mitään".
"Mutta ajattelepa sitä, että sinä tällä hetkellä olet innoissasi, ja
kuinka sinun kanssasi sitte voisi selvän tavalla puhua?"
"Minä en ole päihtynyt, minä olen järkiselvä".
"No hyvä! Sano nyt sitte, mistä se semmoinen kiiru tuli?"
"Minä en itsekään sitä tiedä; se tuli minuun kuin taivaasta alas, ja
nyt se minulle on selvä asia, että minä jo aika päiviä olen sitä samaa
ajatellutkin".
"Minäkin olen ollut siinä uskossa, mutta minä olen myös uskonut, ettet
sinä ilman minua tekisi mitään".
"En teekään; vaan sinä käyt huomenna minun kanssani niinkuin
puhemiehenä. Minun täytyy isältäkin anoa Annia".
"Vai niin? Se on minun mieleeni. Sittenpä toivon koko naimiskaupan
menevän myttyyn".
"Mitä lajia? Tahdotko minua riivata?"
"Ei ole tarpeen. -- Mutta, Lents, Anni ei ole vielä sinun morsiamesi,
hän ei ole vielä sinun aviovaimosi ja vielä minä uskallan puhtaaksi
puhua. Lents, jos vielä peräytät sanasi, sinä kyllä teet väärin, mutta
sinä teet ainoastaan yhden ainoan kerran väärin, vaan jos sinä Annin
nait, niin teet tuhannen kertaa, teet koko elämäikäsi väärin. Lents,
Anni ei ole mikään aviovaimo sinua varten, hän vähimmin kaikista".
"Sinä et häntä tunne. Te aina teette toinen toisestanne pilkkaa. Mutta
minä olen oppinut tuntemaan hänen periluonteensa. Hän on perin pohjin
hyvä ja ymmärtäväinen".
"Minä en häntä tunne, sanot! Olen kuitenkin siinä perheessä kuluttanut
karpion suolaa. Minä sanon sinulle, mimmoisia he kaikin oikein ovat.
Anni ja hänen isänsä ovat oikeastaan yhtä luontoa, ja juuri sen
tähdenpä he eivät toinen toistaan suvaitse, vaikka _vapaan_ he
mailman silmissä ovat olevinaan hyvässä sovussa. Kaikki, mitä he
sanelevat, on paljasta huulisoittoa. Kun se aterialla soi, syömä ja
juomakin luiskahtaa paremmin alas. He eivät pane sydämmelle mitään; he
ovat tunteettomia. Minä en olisi uskonut, että semmoisia ihmisiä
ollenkaan onkaan, mutta niin se on; he saattavat sinulle paljon puhua
hyvyydestä, rakkaudesta, armeliaisuudesta, vieläpä päälliseksi, kuinka
vaan sattuu, uskonnosta ja yksin isänmaastakin, mutta tämä kaikki on
tyhjää lorua, jota lasketellessa he eivät ajattele mitään eivätkä
piittaakaan siitä mitään ja ovat sitä uskoa, että kaikki ihmiset ovat
suostuneet näin keskellänsä keskustella, miettimättä keskusteltavasta
asiasta mitään. Anni ei pane sydämelle yhtään mitään, ja sen minä
sanon: jolla ei sydäntä ole, sillä ei ole älyäkään eikä se ikinä
käsitä, kuinka toisen laita on, eikä liioin tiedä määrää eikä olla
taipuvainen. Anni ottaa, niinkuin äitinsäkin, oppia kuunnellessaan,
mitä muut puhuvat, ja sitä hän sitte taitavasti matkii, ja vielä hän on
hyvin taitava siinäkin, että hän osaa ketä hyvänsä moittia ja panetella
pahanpäiväiseksi, mutta sen hän tekee niin ettei tiedä, onko se
rakkautta vai riidan-haastoa. Isä, äiti ja tytär tekevät yhteensä
kolmiyhteisen soittoryhmän; Anni soittaa ensimmäistä viulua, äiti
toista ja isä baassi-äänellään ärisee. Sen minä sanon, että isäntä
sittekin on ainoa paras koko perheessä. Tosi on, ja totena pysyy, että
ainoastaan naarasmehiläiset pistävät, ja mitenkä! Leijonan isäntä ei
puhu yhdestäkään ihmisestä muuta kuin hyvää eikä ole siitä hyvillään,
että vaimoväkensä on kuin toista laumaa. Heidänpä mielestä on oikein
oikein, jos vaan saavat jonkun tytön tai rouvan hyvästä maineesta
lopun. Tätä tekoansa Leijonan emäntä tekee jonkimmoisella ulkokullatun
sääliväisyydellä, mutta Anni mielellään leikittelee ihmisten kanssa
kuin kissa hiiren kanssa, ja lorun loppu on aina tämä: sinähän Lents,
olet kauniin, sinä olet kaikkein raittiimpi ja älykkäämpi ja kaikista
paras. -- Minä olen aikanani paljon miettinyt, mikä se oikea raakuus
on, ja se suorastaan monesti ei muuta kuin käy aivan sievistelevään
tapaan. Se oikea raakuus on -- pahansuonti. Oi sentään, Lents, sinä et
tunne sitä sävel-lajia, sinua ei auta soitintaitosi etkä sinä lainkaan
tunne sitä sävel-lajia, jonka mukaan tämä perhe sointuu yhteen. Heissä
ei ole muuta kuin valhetta ja ivaa. Se väki ei koskaan käsitä sinua
eikä sinun intohimoasi enempää kuin iloasikaan. Minä vielä sanon yhden
asian. Ainoastaan se, joka totuutta halajaa, voi totuuden käsittää ja
sitä rakastaa. Sinä olet siinä perheessä outo muukalainen iki pitkinä
päivinäsi".
"Pilgrim, mimmoinenka ihminen sinä oletkaan? Saman perheen luona, josta
sinä noin puhut, olet käynyt joka päivä kahdeksan vuotta umpeen, syönyt
ja syöt vieläkin heidän kanssaan samasta pöydästä, pidät hauskaa seuraa
ja olet hyvässä sovussa heidän kanssaan. Mitä minun pitää sinusta
ajatellakaan".
"Ravintolassahan minä käyn, syön ja juon ja maksan puhtaassa rahassa.
Minä maksan joka päivä rätinkini, ja joka päivä heistä selviän".
"Minä vaan en sitä käsitä, kuinka sillä lailla saa olluksi".
"Sen uskon sinusta. Minä olen saanutkin paljon maksaa, ja minulle olisi
hauskempaa, jos saisin olla ja elää kuin sinä. Se ei suinkaan ole
hupaista, kun saa oppia tuntemaan ihmisiä semmoisina kuin oikein ovat.
Tosi kyllä, että ainahan löytyy muutamia..."
"Ja sinä olet mielestäsi yksi noista muutamista hyvistä ihmisistä?"
"Minä en ollenkaan itseäni hyväksi kiitä. Olen kuitenkin ajatellut,
että sinä olisit viimeinen minua laittamaan. Sitä saan luvan kärsiä.
Soimaa minua, tee minulle mitä vaan tahdot, lyö vaikka käteni poikki,
niin minä menen kerjuun, mutta samassa ajattelen näin: minä olen
pulasta päästänyt niin kelpo miehen, kuin sinun. Erkane Annista! Minä
pyydän sitä sinulta! Sinä et vielä ole häntä anonut isältä, etkä sinä
ole vielä itseäsi kahlinut".
"Nuo estelyt ovat mailmanviisaan hätätemppuja. Minä en ole niin
rikkiviisas kuin sinä, minä en ole ollut ulkomailla kuin sinä, mutta
minä tiedän, mikä on oikein. Minä olen Annin kihlannut äidin nähden, ja
minä en sanaani syö. Suokoon Jumala vaan sen, että saan isänkin
suostumuksen. Ja nyt sinulle sanon viimeisen kerran: minä en ole
sinulta neuvoa kysynyt, ja itse kyllä tiedän, mitä teen".
"Mutta, Herran tähden, mieleni on hyvä, jos olen erehtynyt. Vaan sitä
en ole, en. Älä, veli kulta, älä ole kovakorvainen, herran tähden, vaan
kuule minua; vielä on aika. Sinä et saata sanoa, että minä olisin sinua
kieltänyt naimaan menemästä".
"En saatakaan".
"Sinä olet syntyäsi aviomies, mutta minä olen ollut hohko, kun en ole
sinulle sitä tukevammin vakuuttanut; yhden noista tohtorin tyttäristä
sinun pitää naiman".
"Sinun mielestäsi minun siis olisi pitänyt mennä sinne ja sanoa näin:
minun holhojani Pilgrim käski sanoa paljon terveisiä ja pyytää minulle
yhden tyttäristä, etenkin Amandan. -- Se ei olisi käynyt päinsä, ja
sitä paitsi he ovat liian isoisia minulle".
"Voi olla niin, että ovat isoisia, mutta Anni ainoastaan tekee itsensä
iloiseksi. Sen vuoksi, että sinä tohtorin tyttäriä teitittelet, et ole
tietänyt, kuinka heitä saisit sinutelluksi. Se on sinusta käynyt
huokeammin Annin kanssa. Sinä olet voinut käydä Leijonan ravintolassa,
kenenkään kysymättä: mitä asiaa on sinulla siellä ollut? Minä tiedän
kaikki tyyni, alusta loppuun, kuinka käynyt on. Anni on sinulle
laverrellut surustasi -- hän kun osaa jaaritella mistä hyvänsä -- ja
hänen lorustansa on sydämmesi heltynyt. Annilla on joka hameessa
nahkainen tasku, ja hänen sydämmensä on yhtäläinen nahkatasku, ja
kumpaisessakin hänellä aina on pientä rahaa, jota vaihettaa ja jakelee
jokaiselle vieraalle".
"Pilgrim, nyt sinä sanot syntiä, suuresti syntiä!" sanoi Lents, ja
hänen huulensa vapisivat vihasta ja surumielisyydestä. Hän rupesi nyt
kertomaan kaikki tyyni, näyttääksensä Pilgrimille, kuinka hellä ja
sydämmellinen Anni oli, mitä Anni oli hänelle sanonut hänen äitinsä
kuoleman jälkeen, ja mitä hän vielä oli sanonut tuon suuren kellovärkin
vietäissä. Lents oli kätkenyt joka sanan muistoonsa, ikäänkuin
ilmestyksen.
"Voi minun äyri-raukkojani! Voi minun pienet roponi!" huusi Pilgrim
vastaukseksi. "Voi teitä, minun pikku penninkini! Kerjäläisellähän
semmoisia on, ja Anni on ne häneltä riistänyt. Voi minua
yksinkertaista, kirottua narria! Kaikki, mitä hän sinulle noin on
sanonut, aivan joka sanan on hän minun suustani saanut. Hänen
puheentapansa on monimutkainen kuin tulpan kieli, ja hän osaa kaikkia
lankaa onkia. Minä olen ollut niin löyhä, että olen silloin tällöin
hänelle tuota kaikkea sanonut. Mutta se on ollut minulle oikein! Joska
ma vaan olisin aavistanut hänen noin solmivan sinut minun omiin
sanoihini! Voi minun äyri-raukkojani!"
Molemmat ystävät istuivat ison aikaa äänetönnä; Pilgrim puri huulensa
kieroon ja Lents pudisti päätänsä epäileväisesti. Mutta Pilgrim taaskin
pikastui: "Tiedätkös syyn sitte, minkätähden Anni ylimalkaan sinut
ottaa? Ei suinkaan pitkän ruumiinvartesi tähden, ei lempeän luontosi
tähden, eikä myöskään varallisuutesi vuoksi! Ei suinkaan; nämä kaikki
ovat syrjäseikkoja vaan. Pää-asiallisesti hän ilkamoitsee siitä, ettei
kukaan tohtorin tyttäristä sinua saa. Piti! piti! Eipä kukaan teistä
häntä saanut, mutta minä sain! -- Usko minua! Anni on semmoinen elävä,
josta sinä et ollenkaan voi mitään päättää. Sinä et usko niitäkin
ihmisiä löytyvän, joitten ainoa ilo ja onni on saada muille mielipahaa
ja harmia aikaan ja joilla ei ole muuta ajateltavaa kuin sitä, kuinka
heidän kauneutensa, rikkautensa ja hauska olonsa muita harmittaa.
Minäkään en ole uskonut semmoisia ihmisiä löytyvän, ennen kun opin
Annia tuntemaan. Veli kultani; älä sinä huoli oppia häntä paremmin
tuntemaan; siitä on sinulle onnettomuus! Minkätähden noin minuun
katsot, ja olet noin ääneti? Sano suusi puhtaaksi, tee, mitä hyvänsä,
tee minulle, mitä tahdot, mutta erkane Annista, hän on myrkkyä! Minä
rukoilen sinua, erkane Annista! Ja vielä yksi asia: minä olen vallan
unohtanut pää-asian. Ajattele sitäkin, -- ja suokoon Jumala, ett'et
myöhästyisi siinä ajatuksessasi; minä en suinkaan tahdo pahaa ennustaa,
-- mutta ajattele sitäkin, että Annista ei ole vanhaksi ihmiseksi".
"Ha, haa! Vieläkö hän päälle päätteeksi on kivulloinenkin, ja kuitenkin
hän on tuman terve. Onhan hänellä kasvot kuin verta ja maitoa".
"Minä en tarkoita sitä; minä tarkoitan ihan toista. Muistele äitiäsi;
Löytyykö toista, jonka tykönä on ollut parempi oltava? Minkätähden
niin? Sentähden, että hänen kasvoistansa näki hänen sydämmensä laadun,
näki hänen ystävällisyytensä kaikkia ihmisiä kohtaan, hänen ilonsa ja
hänen huolensa kaikkein ihmisten menestyksestä. Se, se tekee vanhan
kasvot kauniiksi, ja se tekee laupiaaksi senkin, joka niitä katselee.
-- Entäs kuinka on Annin laita? Kun hän ei enää saa hiuksiansa
palmikoittua kruunuksi, kun hänen poskillansa ei enää ole punaa, kun
hänen valkoiset hampaansa eivät enää nauraessa näy, -- mitä hänestä
sitte on jäljellä? Hänellä ei ole mitään vanhan varaksi, hänellä ei ole
elähdyttävää voimaa, hänellä ei ole muuta kuin liukas kieli, hänellä ei
ole hyvä sydän, ei terävää ymmärrystä, hän ei osaa muuta kuin
viisastella; kun hänestä tulee vanha, hän ei ole muu kuin paholaisen
isoäiti".
Lents pusersi huuliaan kovasti hampaitten väliin ja viimein hän sanoi:
"Jo nyt on tarpeeksi, jopa on liikenemäänkin. Ei enää sanaakaan! Mutta
yhtä sinulta vaadin: noin et saa puhua muille kuin minulle, ja olkoon
se minullekin sanottu viimeinen kerta eikä tämän perästä yhdellekään
ihmiselle, ei ainoallekaan! Minä pidän Anniani rakkaana ja ... ja ...
pidän sinustakin; vaikka kiivastuksissasi sanot mitä tahdot. En nyt
enää pyydä sinua puhemiehekseni. Ainoastaan nämä neljä seinää tietää,
mitä tänään olet haastanut. Hyvää yötä, Pilgrim!"
"Hyvää yötä Lents!"