Sydän puhkee.
Leijonan isäntä kävi istumaan Lentsin viereen ja oli erinomaisen
isäntapainen: "Oletko jo saanut rahat soittovärkistäsi?" kysyi hän kuin
sivumennen.
"Olen", vastasi Lents.
"Sinä tekisit viisaasti", alkoi Leijonan isäntä taas, "jos ostaisit
uuden rautatielainan osakkeita; ne ovat hyviä, ne. Tottahan sinulla,
tiemmä, koko summa vielä on puhtaassa rahassa?"
"Ei, ei ole. Minulla oli entiseltä kahdeksansataa guldenia, ja kaikki
puhtaat rahani olen lainannut naapurilleni, voutitalokkaalle, yhteensä
kolmetuhatta guldenia. Hän tarvitsee rahat lunastusmaksoihin".
"Vai niin? No, onkosta sinulla hypoteekkiä, ja kuinka paljon hän maksaa
korkoa?"
"Ei minulla muuta ole, kuin velkakirja, ja viisi prosenttia hän
maksaa".
"Voutitalokas on kelpo mies, ja viisi prosenttia myös on kelpo korko!
Mutta, kuin sanottu, jos joskus tekee mielesi rahoillasi keinotella,
minä kernaasti sinua autan neuvolla ja toimella".
"Minä puolestani en mielelläni sekaannu rahaseikkoihin, joita en
ymmärrä, mutta minä tietysti noudan teidän neuvojenne umpimähkään. Minä
olen jo hyvässä alussa valmistamaan uutta soittovärkkiä, jonka sitte
ostatte, ja minä olen siinä uskossa, että se luonnistuu vielä paremmin,
kuin tää viimeinen".
"Muista vaan se, Lents, että minä en ole mitään vissiä sanonut. Kunnon
mies ei koskaan..."
"Älkää enempää sanoko mitään! Minä en teidän sanojanne koskaan..."
"Niinkuin sanoin, parahimman ystävänsä kanssa pitää aina menettelemän
viisaasti ja vinkkuroitsematta. Minun hautakivelleni on kerran
piirustettava: tässä lepää visun varoisa mies".
Lents oli ylenmäärin ihastunut tuohon vakavaan, lujaluonteiseen
mieheen. Siinä miehessä on puhdasta kultaa.
Anni tuli sisään ja istui, sanoen "Teidän luvallanne", samaan pöytään
isänsä ja Lentsin seuraan. Ei aikaakaan, jo Leijonan isäntä nousi ja
meni, ja sitte Lents sanoi Annille: "Anni, sinä saatat kerskata
semmoisesta isästä kuin sinulla on. Hänessä on miestä! Hän on mies
omastakaa! Hän tarkoittaa jokaisen hyvää, jonka kanssa puhuu. Juuri sen
tähden, että hän on niin harvapuheinen, on hänen joka sanansa -- kuinka
minä nyt sanoisin -- sulaa mehua, paljasta ydintä".
"Niin", sanoi Anni, "ei mikään ole lapselle hauskempaa, kuin kuulla
isästänsä noin hyvää puhuttavan, ja sen hän ansaitseekin. Hän tosin
kyllä sen ohessa on äreä ja jörömäinen, niinkuin kaikki miehet
ylimalkaan".
"Kaikki miehetkö?" kysyi Lents.
"Niin, kaikki tyyni. Minä en kamoksu sitä sanon vasten silmiäsi, sinä
kun kumminkin olet paraimpia, mutta kyllä kaiketi sinullakin on
oikkusi. Mutta täytyyhän teidän kanssanne olla kärsivällinenkin".
"Se oli oikein sanottu, Anni. Näetkö, se ilahuttaa minua erinomaisesti;
ei sen vuoksi, että sanot minun mieleistä kiitosta -- sitä en minä
ansaitse. Mutta minä en taida sinulle sanoa, kuinka usein olen itseeni
suuttunut. Minä olen monessa asiassa typerä, ja tuo soitanto, joka
alinomaa mielessäni hehkuu, se tekee, että minä ainoastansa puolittain
kuulen ja puolittain teen monta asiaa; minä olen taitamattomampi kuin
moni mun, enkä sentään ole taitamaton, ja minä olen äkkinäinen, ja
mieleni on paha monesta asiasta, joista moni muu ei pitäisi suurta
minään. Tiesi hänen hiisi, vaan minä en sitä voi auttaa. Minun äitini
on minulle sanonut monta tuhannen kertaa: Lents, vaikka sinä kyllä olet
hyvänluontoinen, on kuitenkin sen, joka sinun kerran mieheksensä
saa, monesti vaikea tulla sinun kanssasi toimeen, ellei hän ole
ymmärtäväinen ja pidä sinua sydämmessään hyvänä. Mutta, näetkös, oikea
kärsivällisyys ja oikea rakkaus on juuri se, että tietää kummoinenka
toinen oikeastaan on, vaikka hän jonkun kerran saattaa olla
tuittupäinenkin. Anna minulle kätesi, Anni, minkätähden sinä eroitat
kätesi?"
Puheinnossaan Lents oli tarttunut Annin käteen, mutta hän sen huomasi
vasta sitte, kun Anni veti kätensä pois.
Karttavan kainosti silmäillen ja pusertaen sukkavarrasta huulelleen
sanoi Anni: "Emmehän ole kahden kahtuustamme huoneessa; onhan täällä
ihmisiä enemmänkin".
Lents tunsi yhtäkkiä pitkin ruumistansa juoksevan varikuuman ja vilun
väreet, ja hän sanoi: "Älä nyt vaan paheksu, Anni, minä en ole
tungettelevainen luonteeltani, enkä minä tuota mieltä mielin tehnyt,
kyllähän minun tunnet, Anni. Eikö niin, ethän ole suuttunut minuun?"
"Kuinka sinä noin sanot? Suuttunut? Suuttunut? Kuinka sinä niin taidat
sanoa?"
"Entäs oletko mieltynyt sitte?" sanoi Lents, ja hänen koko kasvonsa
loisti.
"Älä herran tähden", sanoi Anni, nojaten Lentsin tuolin selkälautaan,
"älä enää noin puhu. Kuinka sinä sait sen päähäsi? Mistä se semmoinen
tuli? Minä olen aina ajatellut saavani puhua sinua kanssasi, kuin oman
veljeni kanssa, vaan minulla ei, sen pahempi, olekaan veljeä".
"Eikä minulla ole sisarta eikä yhtään ketään".
"Sinustahan pitää kaikki ihmiset".
"Eikä minulla sentään ole ketään, jonka puoleen kääntyisin".
Nyt oltiin ison aikaa ääneti, kunnes Anni kysyi: "Joko olet saanut
kuulla, että voutitalokkaan Katriina on kihlattu erään nuoren miehen
kanssa tuonpuolisesta laksosta, jota sanotaan seljapojaksi? He
tuottivat äsköin juuri viiniä kihlajaisiinsa".
"Vai niin?" sanoi Lents, "minä näin Katriinan tänään seisovan erään
nuoren miehen vieressä. Hänestä tulee kelpo talonemäntä, ja minä toivon
hänelle onnea. Sano, olitko sinä tänäpänä kirkossa vihkiäisissä?"
"Olin, ja näin sinuakin. Fallerin mielestä sinä olet ansainnut
taivaan valtakunnan".
"Sepä olisi helposti ansaittu. Mutta pappikos tänäpänä ylevästi
saarnasi! Siitä sai joka mies ottaa itseensä, sekä naidut, että
naimattomat. Herran pyhä sana on ihan samaa kuin musiiki. Sata sataa
sitä kuulee, ja kaikki siitä lausuu eikä kukaan toinen toistansa
todeksi, vaan jokainen saa sen pitää tykkänään omanansa".
"Ja minä saatan sinulle sanoa, että minä sinua kuultelen melkein
kernaammin kuin pappia; sinä sanot sanottavasi niin perin selvästi,
niin peräti -- minä en taida oikein sanoa, mitä tarkoitan. Monta kertaa
minä ajattelen, että vahinko on, kun et ole muuta kuin kelloseppä".
"En muuta kuin kelloseppä? Se minä olen mielelläni, sehän on jotain
ihanaa; siitä minä vaikka saarnaisin. Koko mailma on kuin kellovärkki,
iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen Jumalan vetämä; siinä kieppuu tähdet
tähtineen kiertäen toinen toisiaan. Pilgrim sanoi kerran, ettei
paratiisissa kelloja käytetty. Se on kyllä luultavaa, mutta siitä
hetkestä saakka, kuin ihmisten on täytynyt työtä tehdä, heidän myös on
täytynyt pitää ajasta vaari, ja ajattelepa vaan, kuinka olisi, jos emme
tietäisi ajasta mitään, -- me olisimme kuin kakarat, kuin hourupäiset".
"Sinä osaat hyvin selittää kaikki asiat, ja tuota seikkaa en ole tullut
ollenkaan miettineeksi".
Tämä välikeskustelu teki Lentsin vieläkin puheliaammaksi.
"Minä pysyn kelloseppänä, ja teen, jos ei muu auta, vaikka
Jockelin-kelloja; niistä on jokapäiväinen leipäni aina ja paremmin
turvattu, enkä niitä sitte tekemästä lakkaa. Minä tosin kyllä enemmän
hyödyn pelikelloista, mutta siihen työhön ei ole turvaamista, kun ei
sitä saata tilaamatta tehdä, eikä pelikellojen ostajia ole joka päivä.
Minun korkein onneni olisi, jos saisin yhteyden aikaan, semmoisen, että
kaikki kellosepät pitäisivät yhtä, ja kaikki yhdessä siitä hyötyisi.
Jos minä tuon saisin aikaan, niin olisin valmis lupaamaan ottaakseni
tehdä seitsemän vuotta peräkanaa, ja vaikka koko ikipäiväni, jos pakko
vaatisi, pelkkiä mallikelloja vaan".
"Sinun tarkoituksesi on hyvä", vastasi Anni, "mutta pelikellot, nehän
ovat oikeastaan sinun tehtävääsi".
"Niin onkin, ja kun sitte saisin kellotyöstä ruveta soittovärkkien
tekoon, olisin niin onnellinen niin..."
"Sitte sinun sydämmesi riemuitsisi, sitte olisit kuin
kirkkovihkiäisjuhlassa".
"Oi Anni, kuinka sinä sentään olet älykäs ja armas! Jos minä vaan
tietäisin yhden asian".
"Minkä, minkä sitte?"
Nämä kaksi tavallista sama: minkä sitte? Anni lausui erinomaisen
lämpimällä ja lempeällä äänellä. Palavin poskin sokersi Lents: "Minä en
taida sanoa. Jos et itse arvaa, minä en taida sitä sanoa. Minä olen..
Näetkös, Anni..."
Äkki-arvaamatta astui Leijonan emäntä heidän luoksensa, sanoen:
"Lapset, lapset, mitä te keskenänne kuhertelette, kun kaikki vieraat
teihin tirkistelee. Jos sinulla, Lents, on Annille jotain
kuiskuteltavaa kahden kesken, minä sinuun luotan, luotettava kuin
oletkin, ja vien kynttilän kamariin, jossa saatte keskustella yhdessä".
"Ei, äitini, ei", huudahti Anni vapisten, mutta Leijonan emäntä riensi
joutuen pois ja Anni täyttä lentoa perässä. Lents jäi yksinänsä
istumaan ja koko huone meni ympäri hänen silmissään. Vihdoin hän nousi
ylös, puikahti ulos, kamarin ovi oli auki, ja näin hän oli kahdakesken
Annin kanssa. Anni peitti kasvonsa.
"Näytä silmäsi", sanoi Lents, "näytä oikein, noin. Nyt kumminkin saan
luvan sinulle sanoa jotain. Näetkös, Anni, minä olen yksinkertainen
ihminen, aivan yksinkertainen, mutta" -- hän taputteli rintaansa eikä
tahtonut saada sanaakaan maalle -- "mutta jos luulet minun sitä
ansaitsevan, niin saattaisit tehdä minun onnelliseksi".
"Sinä maksat enemmän, kuin koko mailma, sinä olet liiaksikin hyvä etkä
sinä tiedä, kuinka mailma on paha".
"Mailma ei ole paha, olethan sinäkin mailmassa. Nyt minä sanon --
lieneekö se vaan mieleesi, lieneekö se oikein mieleesi? Tahdotko olla
minulle apuna, tahdotko auttaa minua olemaan hyvä ja ahkera, ja
tahdotko olla minun äitini ja minun vaimoni ja minun kaikkini kaikessa?
Sano: tahdon, niin minä koko elinikäni panen käteni jalkasi
astinlaudaksi".
"Tahdon, tuhat tuhannen kertaa tahdon!"
Anni heittäytyi Lentsin syliin, ja Lents syleili häntä.
"Äiti, rakas äitini!" huusi Lents, kun Leijonan emäntä tuli saapuville.
"Ja suokaa minulle Leijonan emäntä anteeksi", kavahti hän yhtäkkiä.
"Minulta on sinulla odotettavana pelkkää hyvää", sanoi Leijonan emäntä.
"Mutta, lapset, yhtä nyt pyydän teiltä. Anni kyllä tietää sanoa, kuka
se on ollut, joka aina on hyvää sinusta puhunut ja aina sanonut:
Lentsin tulee käymään hyvin mailmassa, sillä hänellä on äitinsä
siunaus. -- Mutta, minä pyydän teitä olemaan maltilliset. Sinä et tunne
miestäni. Jokainoa hänen lapsistansa on hänelle ollut sangen rakas, ja
joka kerta, kuin joku lapsi viedään, on hän äkeissään. Jumalalle kiitos
olkoon, että kuitenkin nyt saamme, jos hänen tahtonsa niin on, pitää
yhden lapsistamme kotiseuduillakin, ettei kaikki niin vieraannu". Näitä
viimeisiä sanoja sanoessaan Leijonan emäntä itki katkerasti, ja sitte
kun hän oli vahvasti nenäänsä niistänyt, jatkoi hän näin: "Isän ei
tarvitse vielä tietää asiasta mitään. Antakaa, lapset, minun ensiksi
hänelle tästä ilmoittaa, ja minä kyllä sitte annan sinulle tiedon,
koska sinun tulee häneltä Annia järjestyksenmukaisesti pyytää. Ole
siksi tulematta meille, muutoin ei luonnistu, ja kun sitte tulet
anomaan hänen suostumustaan, ota myös setäsi mukaan, sillä se on varsin
sopivaa, että hän saa kunnian olla niinkuin isän siassa. Kaikki minun
lapseni ovat tähän saakka tulleet suureen sukuun. Meillä on otettu
tavaksi elää kuin isoisissa perheissä. Lents, minulle ei ole Jumala
poikalasta suonut, mutta minä sinulle rehellisesti sanon, että minua
ilahuttaa se, että saan sinun pojakseni. Minä vissiin pidän kaikki
vävypoikani hyvänä, mutta kuitenkin he minusta ovat ylen isoisia ja
yläsaksalaisia. Mutta lähde nyt jo, Lents; ukko saattaa minä
silmänräpäyksenä hyvänsä astua sisään, ja sitte ei ole tietoa, mitä
siitä seuraa! Mutta maltapa sentään vähäsen; ota ensin tämä; anna sinä,
Anni, se hänelle!" Äiti avasi suuren kaapin molemmat ovet, otti sieltä
kultarahan ja antoi sen Annille näillä sanoilla: "Näetkös, tämän on
sinun risti-isäsi, kirkko-herra vainaja, pannut liiton merkiksi
kehtoosi, ja sepä on sopiva, se on vanha muistoraha. Mutta, ei maar
sentään; sinunhan ensisti täytyy kihlat ja lupaukset antaa".
"Minulla ei ole muassani mitään; mutta onhan sentään. Tässä, Anni,
täss'on kelloni; sen on isä-vainajani itse tehnyt Schweitsissä ja
antanut äidilleni. Mutta hääpäivinä, jos Jumala ne suo, annan sinulle
vielä jotain äitini puolesta, ja se sinua varmaankin ilahuttaa. Mutta
kello, ota se nyt! Pane se korvallesi ja kuule, kuinka se naputtaa! Se
on sydämmelläni hautunut! ja minä soisin samoin saavani sydämmenikin
otetuksi ulos ja annettavaksi sinun omaan uskolliseen käteesi".
Nyt vaihetettiin kihlat molemmin puolin, ja Leijonan emäntä, jonka
mielestä jotain piti sanottamankin, puhkesi rinnastansa raukeemaan:
"Sydän ja kello, ovathan ne kaksi yhtä, ja rakkaus, se on kellon avain".
Hän nauroi omaa sukkeluuttaan, koskei kukaan muu sitä tehnyt. Hän kahmi
kaapissaan ja sanoi: "Kas nämä olivat Annin ensimmäiset pitovaatteet,
ja tässä on hänen ajastaikaiset kenkänsä". Lents katseli ihastuksissaan
näitä lapsuuden muistomerkkejä ja pyysi: "Lahjoittakaa ne minulle!" Hän
saikin mielitekonsa, ja Leijonan emäntä jatkoi: "Mutta nyt, Lents,
sinun täytyy lähteä; minä en sitä sinulta voi säästää. Mene täältä
kyökin kautta. Kas niin, tässä annan sinulle käteni. Hyvää yötä,
Lents!"
"Eikö Annin sopisi minua vähän matkaa saattaa?"
"Ei, sitä en voi sallia, äläkä sen vuoksi ole pahoillasi. Minä olen
sitä luontoa, että olen vähän ankara; minä olen kolme tytärtä
kasvattanut suuriksi, eikä löydy ketään, joka heistä mitään pahaa
puhuisi -- ja siitä minä olen kopea. Te kyllä vielä saatatte, jos
Jumala sen suo, kunnialta ja vanhempain tieten, saada toinen toisenne
seurasta kylläksi".
"Hyvää yötä, Lents!"
"Hyvää yötä, Anni!"
"Vielä kerran hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, sydänkäpyni!"
"Hyvää yötä, armas Lents. Makaa makoisesti!"
"Sinä samoin, tuhatkertaisesti!"
"Kyllä jo piisaa", torui Leijonan emäntä naurusuin. -- Lents tuli
kadulle, ja koko mailma pyöri hänen silmissään; tähdet taivaalla
tanssivat. Anni, Leijonan Anni on nyt sinun omasi! Hän kiiruhti kotiin,
hänen täytyi ilmoittaa se Maisulle, jota niin suuresti on Annia
kiittänyt. Siitäkös hän on oikein iloitseva! Jos nyt vaan jo saisit
käydä tuota juttelemassa huoneesta huoneesen... Mutta kun Lents jo
seisoi talonsa kohdalla seisahtui hän; ei, Maisulle ei ole sanomista
mitään, ennen kuin asia on oikein valmis, muutoin se ei pysy salassa.
Mutta jollekulle ihmiselle sentään siitä puhumaan pitäisi. Hän kääntyi
takasin samaa tietä, seisoi ison aikaa Leijonan ravintolan edustalla:
sinun täytyy tässä seisoa vieraana, mutta huomenna siellä olet kuin
kotona. Vihdoin viimeinkin hän itsensä irroitti ja lähti menemään
Pilgrimille.