Kaapit ja silmät aukenee.
"Jumalan terveeksi Maisu! Tottapa kerrankin saa sinun meillä nähdä.
Oikein hauskaa, että tulit". Leijonan emäntä tervehti, kun hän tuli
ravintolahuoneesen.
"Mutta", vastasi Maisu änkyttäin, "teidän luvallanne anoen, ettekö ole
lähettäneet minua hakemaan? Pitäisihän minun veljeni oleman täällä".
Leijonan emäntä ei tietänyt mitään. Veli tosin oli ollut täällä, mutta
oli jo ison aikaa sitte lähtenyt pois. Leijonan emäntä oli vaan
käskenyt talonrenkiä joskus sopiessa viemään Maisulle sanan, mutta hän
ei tietänyt tuota tänäpänä tehdyksi.
Maisu oli täällä mielestänsä kuin tiellä, pyysi anteeksi ja tahtoi
kohta palata samaa tietä takasin; ja tämä näytti olevan Leijonan
emännän mieleen. Mutta ei suinkaan tuo yksinkertainen palveluspiika
mitään oivaltanut, oli kai päin vastoin ylen onnellinen, jos hänen
kanssaan piti seuraa pari minuutia. Paras oli, velvoittaa häntä
tuhansiin kiitoksiin, sen siaan kuin hänelle jäisi yhden kiitoksen
velkaa. Maisu tyrkytettiin nyt, koska hän kerran oli tänne tullut,
menemään perheentupaan ja siellä odottamaan vähän aikaa, siksi kun tuo
moni-askaroitsia kerkeisi tulemaan. Maisu ei rohjennut tänne tultuaan
istua tuolille, vaan pysähtyi seisomaan ovelle ja katseli tuijotti
yhtäpäätä noita isoja kaappia, jotka ulottuivat laattiasta kattoon.
Vihdoin viimeinkin Leijonan emäntä tuli sisään ja sanoi, silitellen
vaatteitaan: "Kas niin, nyt olen kaikki korteni korjannut, ja nyt
tahdon hetken hauskutellakin vanhan ystävän kanssa. Mitä hyvää
ihmisellä tässä mailmassa on, vaikka hänellä olisi kuinka paljon
tavaraa hyvänsä?"
Maisu oli kuin armon auringon paisteessa. Hänen täytyi istua Leijonan
emännän viereen, aivan viereen, sohvalle, ja piika toi kahvia ynnä
hentuisia.
Maisu teki esteitä, niinkuin tehtämän piti, tekipä liiaksikin, kun
kaikella muotoa tahtoi taalehikostansa, jonka Leijonan emäntä häntä
varten oli reunoilleen täyttänyt, kaataa pois Leijonan emännän kuppiin,
kunnes tämä viimein sanoi: "Minä täyttä totta oikein suutun, jos vaan
kursailet".
Kun toista kuppia juotiin, täytyi Maisun kertoa, miten tuolla ylähällä
kotona nyt oli laita, ja Maisu kertoi, kuinka ahkerasti Lents teki
työtä, juuri kuin ei olisi leivänpalaa talossa, ja kuitenkin siellä oli
joka lajia jäämäänkin. Lents tuskin meni ovesta ulos, ainoastansa
jolloinkulloin Fallerille, jota hän kävi auttamassa panemaan hänen
uusia huoneitaan kuntoon, ja Lents oli mennyt Falleria takaamaan talon
kaupassa ja vielä hän oli Fallerille lahjoittanut täydet sänkyvaatteet
ja Fallerin äidille oman äitinsä pyhävaatteet. Jos Lents piakkoin ei
saisi jonkun, joka hänen avaimiansa hoiti, hän lahjoittaisi kaikki
tavaransa pois, vaikka hän omasta kohden kyllä oli säästäväinen ja ylen
ahne. "Hän ei polta tupakkia, hän ei pane nuuskaa, hän ei maistele eikä
pelaa korttia, hän ei kuluta itse tähtensä mitään", kehui Maisu.
Sitte kun Leijonan emäntä vielä oli tarpeeksi kiittänyt
Knuslingenilaisia, jotka kaikkea ymmärtävät, lisäsi hän niinkuin
ohimennen: "Ajatteleppa vaan, hyvä Maisu, sitä huhua, että sinun
isäntäsi -- mitä minä nyt sanoinkaan? sinun kotopoikasi piti minun
sanomani, aikoo naida tuon tohtorin ryytimaan-mamsellin. Onko siinä
mitään perää?"
"Onhan siinä vähän".
"Vai niin?"
"Minä tarkoitan, että siitä ei tule mitään. Pilgrim tosin on hänelle
puhunut niinpäin, että hänen kyllä sopisi sen tehdä, vaan hän ei tahdo
itse, ja minä luulen, että heidän välinsä on sen takia katkennut".
"Vai niin? Se on toinen laita. Minä sen aina sanon, että Lents tietää,
mitä hän tahtoo. On sittekin paljon parempi, että hän noutaa sinun
mieltäsi ja nai voutitalokkaan Katriinan".
"Kas sitä vaan!" huusi Maisu riemuiten, ja hyrähti nauruun ja nyykäsi
päätänsä, ikäänkuin Lents olisi seisonut siinä hänen edessänsä. Kas!
sanoohan se viisas Leijonan emäntäkin, että minulla on oikein. Kas
vaan? Ja sinä aina vaan sanot hänen olevan liian moukkamaisen sinulle,
ja ettei hänen suustansa saa sanaa maalle. "Mutta sen minä sanon
Lentsille, että tekin olette samaa mieltä. Siitä on minulle hyvä apu.
Minä olen jo kauvan kaivannut apulaista".
"Älä, Maisu, älä millään muotoa minusta puhu yhtäkään sanaa, kun tulet
kotiin. Mutta siinä on hänellä oikein, ettei voutitalokkaan Katriina
hänelle sovi, hänelle, joka on niin siisti mies. Semmoinen kysyy jotain
erikoista".
"Niin, mutta mistä, herranen aika, se erikoinen saadaan sitte?"
"Kas vaan, hyvää päivää, Maisu!" sanoi yhtäkkiä sisään astuva Anni.
"Onpa hauskaa, että kerrankin tulit meille. Istu alallasi vaan, istu!
Luulisihan sinun, noin muhkeana, olevan jonkun suuren talon emäntä, ja
kylläpä sinä talon asiat tiedätkin siinä kuin sen hyvänsä. Juo nyt
vaan, juo, muutoin sinun kahvisi jähtyy. Oletko vaan pannut tarpeeksi
sokeria sekaan?"
"Olen kyllä, olen enemmänkin". Annin sanat olivat kuin kokonainen
sokeritoppa.
"Minäkin täällä mielelläni istahtaisin kuulemaan järkeviä sanojasi,
mutta minun täytyy mennä ravintolahuoneesen. Siellä täytyy yhden aina
olla. Tule nyt toistekin pian. Sitte kun tulet, tulet minun
vieraakseni".
"Hänkös vasta on oikein armas, herttainen tyttö", ylisti Maisu, kun
Anni oli mennyt. "Teillä sentään ollaan kuin taivaassa maan päällä."
"Kylläpä on monta murhettakin. Hän on ainoa lapsemme, joka vielä on
kotona, mutta kuitenkin täytyy ajatella: kuinkahan saisi hänenkin
turvatuksi!"
Maisun silmät meni ensin pystyyn, ja sitte hän automaisesti naurahti,
mutta sanaakaan hän ei arvannut sanoa.
Leijonan emäntä nyhkäsi nenäänsä useita kertoja ja nauroi kikosti, ja
Maisukin piti velvollisuutenansa nauraa. Hän kyllä tiesikin, kuinka
kahvivieraisilla oltaman pitää; tulkoon Knuslingenilainen mihin
hyvänsä, se aina tietää itsiään oikein käyttää. Mutta Leijonan emäntä,
vaikka olikin hyvin sukkela, ei nyt oikein tietänyt, mistä päästä piti
alkamansa; keksipä toki kelpo keinon.
"Sano, Maisu, eikö sinua haluttaisi nähdä kauniita liinavaatteita?"
"Se minusta hauskaa katseltavaa onkin. Jos minulla olisi varoja,
hankkisin kaikkein ensiksi itselleni seitsemän arkkua täysivartisia
liinavaatteita täyteen. Vihtimiehen emännällä Knuslingenissä, silläkös
on --"
"Katso nyt tänne sitte", sanoi Leijonan emäntä ja avasi erään suuren
kaapin molemmat ovet, jossa liinavaatteita oli kattoon asti pantuna
kerroksittain ja tusinoittain sidottuna kokoon sinisillä, punaisilla ja
viheriäisillä silkkinauhoilla.
"Onko tämä kaikki ravintolan pitoliinaa?" kysyi Maisu, sitte kun hän
oli lakannut ihmettelemästä.
"Mitä vielä! Ei suinkaan! Tämä kuuluu Annini myötäjäisiin. Jokainoalle
kolmelle tyttärelleni minä olen näin pannut säästöön siitä saakka, kuin
ovat olleet seitsemän vanhat. Noista tyttölapsista ei koskaan tiedä,
kuinka äkkiä naiduiksi tulevat, eikä minun sitte enää tarvitse kaivata
kankuria taikka neulojaa. Näkisin vaan mielelläni, että edes yhden
lapseni myötäjäiset pysyisivät kotiseuduilla, ja että yhden lapsistamme
saisimme pitää likimaillamme. Minun lasteni käy, Jumalan kiitos,
ulkokunnissakin hyvin, paremmin kuin hyvin, mutta hauskempi olisi nähdä
kuin kuulla heille hyvin käyvän".
Maisusta oli, kuin olisi hän nähnyt ilmestyksiä. Kaappi kaikkine
liinavaatteineen tanssi hänen silmissään, ja nuo siniset ja punaiset ja
keltaiset nauhat sulivat yhteen kauniiksi taivaankaareksi. "Emäntä
kulta, arvaanko minä sanoa jotain? Jos se olisi häpeemätöntä, pyydän
tuhannen kertaa anteeksi. Eipä mailman päivinä! Kun tätä on tässä näin
paljon, mitähän kaikkea muualla löytyneekään? Kuinkahan se olisi?
Uskaltanenko sanoa... Jos meidän Lentsimme...?"
"Minä en siihen sano mitään, minä olen äiti, ja minun tyttäreni on
siinä iässä, että häneltä sopii kysyä itseltä. Huomaatko? Minä
tarkoitan ... minä en oikein tiedä --"
"Siinä jo on tarpeeksi sanottu, enemmän kuin tarpeeksi. Oi armas
luojani! Minä lähden lentämällä kotiin, minä olen häntä kantanut
kätteni päällä, ja minä häntä kannatan vieläkin, mutta hänen täytyy
juosta, juosta yli seitsemän aidan, yli joka huoneen. Emäntä hyvä,
älkää sentään paheksuko, minä olen tyhmä, aivan yksinkertainen".
"Mitä hyvää? Sinäkö yksinkertainen? Sinä urkit sielun salaisimmatkin
ajatukset. Sinä pistät seitsemän raatimiestä pussiisi! Mutta näetkö,
Maisu, me olemme tässä kahden kahtuustamme, kaksi hyvää ystävää,
Jumalan silmäin edessä; minä en ole sinulle sanonut mitään, vaan sinä
olet itsestäsi asian arvannut. Minun mieheni tietysti tähtää
korkeammalle. Mutta minä tahtoisin pitää yhden lapsistani
kotitienoilla, jos Jumalan tahto niin on. Minä puhun sinulle suoraan,
minä en osaa olla petollinen enkä salavehkeinen, minä sanon suoraan,
ett'en hylkää sinun esitystäsi".
"Siinä on minulle kyllä. Minä näytän, että me Knuslingenilaiset emme
turhaan tuota nimeämme kanna!"
"No, kuinka sinä nyt sitte aivot?"
"Ohhoh!" huusi Maisu vastaan ja näyttäikse samassa oikein sukkelalle.
"Sen pitää nopiasti käymän. Minä tempaan kaikki hänen työkalut
käsistään ja kiidätän hänet kotoa. Tänäpäivänä vielä hänen pitää oleman
täällä. Mutta olkaa tekin apumiehenä; vieraitten ihmisten kanssa hän on
hiukan ujomainen --"
Leijonan emäntä rauhoitti kiihoittunutta Maisua, joka milloin nousi
seisoalleen, milloin istui alas, milloin nosti kätensä taivaasen päin,
milloin taas pani ne hiljakseen ristiin. Hyvitellen hän teroitti Maisun
mieleen, että hän oikein näyttäisi älyänsä eikä ilmaisisi Lentsille,
että Annin äiti häntä suosi. Hän antoi Maijulle vielä senkin viisaan
neuvon, että hän ylipäin puhuisi halveksimalla kaikista muista tytöistä,
se tahtoo sanoa, varoittaisi Lentsiä jokainoasta, mutta tuskin
mainitsisi Annista mitään; "näetkös", lopetti Leijonan emäntä, "sillä
lailla täytyy hiukkasen teeskennellä, ja kuuluuhan sananlaskussa: ei
tarvitse salamaa sormin näyttää".
Maisu teki ehtimän takaa menoa, muttei siitä tullut sen enempää.
Viimein hän sai oveen kiini, heitti vielä hyvästijättöä suurelle
kaapille, ja hänen muotonsa sanoi: sinä tulet ennen pitkää meille. Hän
nyykytti jokaiselle huonekalulle: te kaikki kuulutte meille, ja minä se
olen, joka teitä sinne saatan... Hänen menonsa kotiin kävi kuin olisi
kaikki nuo kauniit liinavaatteet muuttuneet purjeiksi ja kuljettaneet
häntä tuiman syksytuulen vallassa vuorelle.
Mutta Anni sanoi ravintolan tarjoilupöydän takaa äidillensä:
"Äiti, minkätähden tuota vanhaa hassahtanutta noin hyväilette?
Jos siinä on jotain täyttä totta, täytyy hänenkin luonansa
käydä kunniaterveisillä, ja ellei käydä, hän poraa ja parkuu
kiittämättömyydestä. Ja mikä pakko teillä on tuota tekemään?"
"Älä huoli olla kuin et olisi tietävinäsi mitään. Hyvinhän se on
tarpeellista, ettäs tulet turvatuksi".
"Minä en ole olevinani enkä tiedä mitään. Ettehän ennenkään ole
piitannut Lentsistä mitään; minkätähden nyt sitte piittaatte?"
Äiti katseli Annia suurin silmin. Eiköhän tuo kielekäs todellakaan
aavistanut mitään? Äiti vastasi vaan: "Nyt on asian laita toinen; nyt
on Lents yksinänsä, ja hänellä on talo täynnä tavaraa. Mutta
anoppimuorille en olisi sinua laskenut". Hän lähti huoneesta ulos,
ajatellen itsekseen: jos sinä aivot vilpistellä, minäkin teen samaa
sinulle.
Morgenhaldessa Maisu askaroitsi ja hääräsi aina naurussa-suin, ja
nauru-suin hän soimasi kaikkia tyttöjä, soimasi tohtorin tyttäriä,
soimasi voutitalokkaan Katriinaa, mutta ei hiiskunut Annista sanaakaan,
puhui vaan tavattoman paljosta liinavaatteesta ja kelpo-ihmisistä.
Lents arveli, että vanha-piika yksinäisyydessään rupesi käymään
sekamieliseksi; Maisu kuitenkin teki askareitansa hiljakseen, vaikka
oli lystikkäämpi kuin ennen, ja yhtä tytyväinen itseensä Lentskin oli
työllänsä eikä hän isoon aikaan käynyt kylässä.