Leijona, kettu ja harakka.
Ensimmäisinä talvikuukausina ja ensimmäisinä kevätkuukausina oli
Morgenhaldessa kaikkein hauskin oltava koko paikkakunnassa. Vanhalla
Lents-vainaalla oli oikein, kun hän sanoi: minun huoneessani ja minun
niitylläni iloitsee aamun aurinko koko päivän. Lämmittää ei tarvinnut
puolipäivään saakka muuta kuin hiukan. Pienessä kasvitarhassa
huoneitten takana kukoisti kukkasia sittekin, kuin ei niitä muissa
paikoin enää ollut nähtävänä, ja siellä ne putkahtivat näkyviin jo
silloin kun maa kaikissa paikoin vielä oli paljas. Mutta tämä
kasvitarha onkin niin suojassa kuin asuinhuone, ja siellä kasvoi
jotakin koko paikkakunnalla harvinaista, nimittäin viljelty
kastanjapuu, jota kuitenkin oravat ja pähkinähakkiset likisessä
metsässä kävivät harmittavan lailla tervehtimässä. Huoneet suojelivat
kasvitarhaa yhdeltä puolen, kuitenkaan estämättä aurinkoa paistamasta
sinne kello kymmenestä alkain. Ja sitte tuo valmis metsäkin, joka
kasvoi huoneen takana jyrkästi kohoavalla vuorella, näytti kuin olisi
sillä ollut erinomaista iloa tuosta pienestä kasvitarhasta huoneen
takana. Se oli asettanut kaksi vahvimmista valkoperäsistään ikäänkuin
vartioitsemaan talon porttia.
Jos kylässä olisi ollut enemmän jaloittelioita, he varmaankin olisivat
noina talven ensimmäisinä kolkkoina kuukausina usein menneet kävelemään
sitä tietä, joka vuorinurmikkoa ylöspäin vie Lentsin huoneitten ohitse
metsään ja sieltä takasin yli vuoren harjun. Mutta kylässä ei ollut
muita jaloittelioita kuin yksi ainoa vaan, eli oikiammin heitä oli
kaksi, nimittäin Petrovitsch ja hänen koiransa, tuo poju. Joka päivä
Petrovitsch ennen päivällistä hankki itselleen hyvää ruokahalua siten,
että hän käveli juuri tätä tietä nurmikon poikki, huoneitten ohitse ja
harjun yli, Poju puolestansa näillä retkillä liikutti käpälöitään kaksi
kolme vertaa enemmän, sillä se aina juoksi ylös ja alas siinä vuoren
rotkossa, joka oikealla puolen Lentsin huonetta juoksee alas laksoon.
Tämä virranjuova oli nyt kuivilla, mutta keväisin ja syksyisin vesi
siinä juoksi vahvasti. Petrovitsch kohteli koiraansa erinomaisen
ystävällisesti, ja ollessaan oikein ihastuksissansa kutsui hän koiraa
myös "pojaksensa." Petrovitsch oli ulkomailta palannut rikkaana
miehenä; hänen tavaransa laskettiin paikkakunnalla tietysti kolme
kertaa korkeammaksi, kuin se oikeastaan oli, mutta olihan sitä
riittävän tarpeeksi, mitä hän todella oli kotiin tuonut. Ikävä kotiin,
joka ei koskaan anna Ylisaksalaista eikä vuorimaan lasta ylen, vaan
pakoittaa häntä palaamaan takasin kotiinsa, se myös oli palauttanut
Petrovitschinkin vanhoilla päivillänsä kotipaikkaan, jossa hän nyt
omaan laatuunsa vietti hauskoja elämänpäiviä. Hänen iloisin aikansa oli
sydänsuvella, silloin kun kauppiaat kaikilta mailman ääriltä tänne
kokoontuivat. Silloin Leijonan ravintolassa kuultiin puhuttavan saksaa,
italialaista, englanninkieltä, ryssää ja hollantilaista, ja näitten
kielien sekaan samat ihmiset, jotka niihin olivat harjaantuneet, väliin
laskivat puhdasta Schwarzwaldin saksaa. Silloin oli Petrovitschin
etsikkopäivät, ja hän eli kuin uudestaan ylös, kun hän sai tilaisuuden
vielä kerran puhua spanian kieltä ja ryssää. Sen siaan kuin hän muutoin
määrätyllä ajalla lähti Leijonan ravintolasta, hän tällöin viipyi
siellä useasti päivät kadoksiin, puoliyöhönkin. Ja sitte kun markkinat
olivat ohitse, ja hän jäi ypi yksistään, oli hänellä ison aikaa
jälkeenpäin suurta hupaa siitä, kun ajatuksissaan koitti laskea, kuinka
kaukana markkinavieraat, ja varsinkin ne, jotka matkustivat Tonavan
suun puoleen, milloin minäkin hetkenä olivat.
Petrovitsch jännitti koko paikkakunnan mielet puoleensa. Semmoinen puhe
kävi, että Petrovitsch, vaikka hän tosin ei itse pitänyt siitä mitään
suurta ääntä, aikoi koko paikkakunnalle perustaa jonkun suuren
armeliaan laitoksen. Jokainoa kamari siinä suuressa talossa, jonka hän
oli itselleen rakennuttanut, oli varustettu uunilla, joka osoitti, että
hän talostansa aikoi laitosta vanhoille saamattomille työmiehille,
mutta kun hänen kanssaan tästä asiasta otti puheeksi, hän ei siihen
vastannut myöntämällä eikä kieltämällä. Hänen ainoan perillisensä
mieltä niinikään kiihotettiin, sillä se tietysti pidettiin selvänä
asiana, että Petrovitsch jättäisi jälkeensä hänellekin riittävän osan,
mutta Lents ei koskaan pitänyt tästä peristä lukua. Hän osoitti
sedällensä sitä kunniaa, jota hänen tuli osoittaa; muussa kaikessa hän
oli mies omasta kohden pitämään itsestänsä murhetta. Hän antoi
oppipoikansa pitää hyvässä kunnossa tien, jota setä mielellään käveli,
vaan ei hän itse eikä Petrovitschkaan puhunut asiasta sanaakaan. Kun
hanhet ja kanat puolipäivän aikaan kaakottivat ja koira kuului
haukkuvan, oli se merkki, että Petrovitsch tuolla tuli. Lents tervehti
akkunata, jossa hän istui työllänsä; setä kiitti ja meni. Lents ei
koskaan käynyt setää tervehtämässä hänen kodissaan, eikä setäkään
käynyt hänen luonansa.
Eräänä päivänä setä pysähtyi seisomaan akkunan alle, ja koirakin näytti
arvaavan herransa ajatukset; se muutoin tavallisesti vainosi Lentsin
kanoja ainoastaan kasvitarhan aitaukselle, tytyen siihen, että sai ne
kaakottaen lentämään yli aidan ja aina sitte palasi hyvillä mielin
herransa luo, niin se nyt tänään vainosi kanoja kasvitarhaan ja aina
huoneesen asti, kunnes pääsivät sinne Maisun turviin. Petrovitsch nyt
tänäpänä torui toden takaa koiraansa ja meni kuin menikin ohitse,
ajatellen itsekseen: Lents tulkoon itse sinun luoksesi, ja parempi se
on, etten ollenkaan hänestä huoli, ja niinpian kuin vaan sekaantuu
ihmisiin, ei heiltä enää saa pahaakaan rauhaa. Sitte on aina ajateltava
tekeekö hän nyt sitä? taikka tekeekö hän nyt tuota? -- Ei häntä! ei
ollenkaan! Mitä minuun koskee kukaan ihminen mailmassa! -- Kuitenkaan
hän ei saanut oltua ajattelematta: kuinkahan tuon metsäasian laita
oikein on? Olihan Leijonan emäntä tänäpänä päivällisaterialla istunut
hänen viereensä ja sitte kun ensin oli puhunut yhtä ja toista, vihdoin
ruvennut, niinkuin mitään tarkoittamatta, häntä kiittämään siitä, että
hän noin joka päivä oli hiljakseen kävelemässä; se piti hänen terveenä
ja siten hän tulisi sadan vuoden vahaksi ja siltä se jo päältä
nähdenkin näytti. Sen hän hänelle sydämmestään soikin, hän kun aikanaan
oli nähnyt paljon vaivaa, hän siis nyt ansaitsikin sen, että hänen
hyvin kävi. Petrovitsch oli viisas kyllä ymmärtämään, että noitten
sanojen takana jotakin muuta oli kätkettynä; Petrovitschillä ehkä ei
ollut niin väärin, kun luuli Leijonan emännän sen vuoksi olevan noin
ystävällisen kohtelias, että hänellä oli joku aikomus Petrovitschin
veljen pojan suhteen. Siitä emäntä kuitenkaan ei hiiskunut mitään. Hän
vaan vielä toistamiseen otti nuo kävelymatkat puheeksensa ja sanoi,
kuinka sopivaa se olisi, että Petrovitsch ostaisi hänen mieheltään tuon
ihanan Spannrenten metsän Morgenhalden vieressä; miehensä luultavasti
ei siitä mielellään luopuisi eikä hän ylipäin tietänytkään, luopuisiko
hän siitä ollenkaan, mutta hän itsepuolestansa soisi sen hyvän, että
sitte saisi joka päivä kävellä omassa metsässään, sehän olisi vielä
hauskuttavampaa. Petrovitsch kiitti tuosta ylenmäärin hellätuntoisesta
huomaavaisuudesta ja sanoi lopullisesti menevänsä yhtä halukkaasti
toisenkin metsään kävelemään: hänellä päinvastoin siinä tapauksessa ei
ollut yhtään harmiakaan, jos hän tapaisi metsänvarkaita, ja semmoinen
harmistuminen ei tekisi hyvää ennen päivällistä.
Leijonan emäntä naurahti ylen älykästä naurua ja arveli niin, että jos
ken hyvänsä oli aprikoinnut jotakin vaikka kuinka sukkelaa. Petrovitsch
sentäänkin aina oli sukkelampi. Hän kiitti toistamiseen, ja molemmat
olivat oikein makoisia ystäviä, vielä makoisempia kuin se
sokerinpalanen olikaan, jonka Petrovitsch hippeistä pisti taskuunsa.
Nyt oli tänäpänä Petrovitschin päähän pistänyt, että metsänosto olisi
Lentsille kelpo kauppa, jos sen ostaisi kolmannen kautta, sillä häneltä
itseltään Leijonan isäntä vaatisi liian korkean hintaa. Se nyt se
olikin, josta hänellä olisi ollut puhumista, mutta josta hän kuitenkin
luopui, koska hänen jalo peri-aatteensa oli, ettei sekaantua yhteenkään
ihmiseen. Johan siinäkin oli vähän liikaa, että hän senkin verran otti
asiaan kiini. Hän huomasi sen, että nousu vuorelle tänäpänä tuntui
hänelle paljon raskaammalta; sillä vuorelle noustessa ei saa lainkaan
ajatella, ei ollenkaan ajatella mitään, ei muuta kuin hengittää hyvin.
Koirallensa, joka juoksenteli myyrän perään, vaikka valmis, lämmin
ruoka sitä odotti, Petrovitsch komensi: tule tänne! Tyhmä rahjus, mitä
sinuun myyrä koskee? Anna myyrän kaivaa! Kun koira sitte käveli aivan
hänen rinnallaan, hän taas komensi: taappäin! Nyt koira käveli hänen
perässänsä, ja näin hän oli karkoittanut kaikki tarpeettomat ajatukset
taaksensa; hänen ei tehnyt mieli tietää mistään mitään eikä hänen
levollista elämäänsä mikään saanut häiritä.
Leijonan ravintolassa Petrovitsch tapasi koko perheen pahoilla mielin.
Emäntä oli sanonut miehellensä, että hän oli Petrovitschille tarjonnut
Morgenhalden vieressä olevan metsän, mutta hänen ei huolivan
siitä. Isäntä oli kovasti suuttunut tuosta malttamattomasta
liehakoitsemuksesta, ja sanoi lopuksi: "Nyt Petrovitsch vissiinkin
levittää sen huhun, että minä tarvitsen rahaa".
"Olethan sinä sanonut olevasi rahan tarpeessa", vastasi emäntä
nuristen.
"Mutta minä en tarvitse sinua välittäjäksi. Minä vaan en tahtoisi
nykyisellä rahakursilla myydä arvopapereitani!" huusi Leijonan isäntä
tavattoman lujaa, juuri kun Petrovitsch tuli sisään. Tämäpä veti suunsa
mieleiseen nauruun ja ajatteli itsekseen: koska sinä noin huudat ja
kerskaat, sinä olet kuin oletkin rahan tarpeessa. Kun oltiin pöytään
istumaisillaan, toi kirjeenkuljettaja useita kirjoja ja niitten
joukossa muutamia vakuutettuja rahakirjeitäkin. Leijonan isäntä todisti
ne ottaneensa vastaan, vaan ei aukaissut kirjeitä, istui vaan pöytään
ja toisti lujaa saman, jonka hän jo monta kertaa ennen oli sanonut:
"Minä en lue koskaan kirjeitä ennen ateriaa; olkoot hyviä taikka
harmittavia, ne aina pilaavat ruokahalun. Minun lepoani ei saa
rautatietkään häiritä".
Toisessa pöydässä tuo ilkeä pilkkakirves, joka ei ottanut
velvollisuudekseen kummastella tuota viisautta, vaan ajatteli
itsekseen: kyllä sinun kimppuusi sentäänkin joku höyryhevonen käy,
vaikka tekisit elämäsi kuinka mukavaksi hyvänsä. -- Tuo pilkkaaja
tietysti oli Petrovitsch.
Päivällisen jälkeen käveli Pilgrim monta kertaa Petrovitschin pöydän
ohitse ja aikoi nähtäväsi pysähtyä sen viereen. Tätä tehdessään, neljä
silmää häntä kummastellen katseli. Koira, joka istui herransa sylissä,
katseli tuijotti häntä ja murisi, kun älysi herraltansa jotakin
tahdottavan. Petrovitsch itse tirkisti monta kertaa sanomalehtensä
takaa. Mitähän tuo mies tahtoo? Mahtaneeko hänelläkin olla metsä
myytävänä? Korkeintansa hänellä on tuo metsä päänsä päällä, jos niin,
ettei hänen ole siitäkin velkaa.
Pilgrim kuljetti monesti kättään läpi pitkän ja sileän tukkansa, mutta
tämän kautta asiansa Petrovitschille ei selvinnyt; päin vastoin tämä
nyt nousi ylös, maksoi ja meni. Pilgrim kiiruhti hänen jälkeensä, ja
kadulla hän sanoi: "Herra Lents, minulla olisi pari sanaa sanomista".
"Hyvää päivää, siinähän on pari sanaa".
"Herra Lents, minä en tahdo itse puolestani mitään, mutta luulen
velvollisuuteni olevan --"
"Teidän velvollisuutenne ei koske minuun ollenkaan".
"Herra Lents, ottakaa kuitenkin asiani teidän asiaksenne. Joku toinen
on teille sanova samaa, ja siinä on tarpeeksi, kun saatte vaan tiedon".
"Minä en ole utelias".
"Sanalla sanoen: asia koskee teidän veljenne poikaa, Lentsiä".
"Sen kyllä arvasin".
"Vaan ei siinä kaikki. Te voitte vaikuttaa hänen elämänsä onneen".
"Jokaisen täytyy olla oman onnensa seppä".
"Teidän ei tarvitse muuta kuin mennä tohtorille".
"Onko Lents kipeä?"
"Ei, vaan asian laita on lyhyesti se: hänen pitää naiman, ja hän on
itsekin halukas, ja paras kaikista hänelle on tohtorin Amanda. Minä
olen sen asian kaikin puolin punninnut. Mutta hän itse ei pääse alkuun,
hänellä ei ole sitä rohkeutta; hän ajattelee niinkin -- vaikkei hän
sitä ole suoraan sanonut, mutta minä tiedän sen -- hän ajattelee, ettei
hän ole tarpeeksi rikas semmoiseen naimiseen. Mutta jos hänen setänsä
nyt puhuisi hänen puolestansa ja samassa lupaisi --"
"Vai niin? Sen olen arvannut, että minulta toivotaan kaikkia saatavan.
Jos veljeni poika halajaa vaimoa ja tahtoo saavansa jonkun,
toimittakoon itse asiansa. Minä olen vanha nuori-mies, enkä pysty
semmoisiin asioihin".
"Mutta jos hänen ystävänsä ei huoli tehdä mitään, tulee Amanda
naiduksi; minä tiedän erään apteikarin häntä kosivan".
"Sepä hyvä, hänelle hän on omansa. Vaan minä en ole mailman holhoja".
"Entäs jos veljenne poika taitamattomasti takertuu toisaalle?"
"Katsokoon sitte, kuinka hän itsensä suorii!"
"Herra Lents, te ette ole niin tyly, kuin näytätte".
"Minä näytän, että minä menen. Hyvästi herra Pilgrim!"
Hän meni tiehensä, ja Pilgrim seisoi siinä syvältä hengittäen. Vihdoin
hänkin lähti kotiinpäin, ruvetaksensa näin sumuisella ilmalla, jolloin
tuskin päivästä tiesi, kumminkin väriä hieromaan kirkkaampien päivien
varaksi.