Hyvää saattoa matkalla ja ajatuksia etäälle.
Nyt on aika! sanoi Lents itsekseen tuvassa, eikä enää muuta, kuin onnea
matkalle. Hän rupesi nyt ottamaan teoksen osia erilleen. Kappalettaisin
se sitte kuljetettiin laksoon, ja tuo suuri kotelo kannettiin paarilla
alas, sillä Lentsin taloon ei käynyt mitään ajotietä.
Nuo molemmat vihamiehet Petrovitsch ja Pilgrin tapasivat toinen
toisensa vaunuilla, joissa Lents seisoi ja pakkasi sisään jokaisen eri
kappaleen, hyvin käärittynä. Petrovitsch, seisoen yhdellä puolen
vaunuja, sanoi: "Minä tunnen sekä miehen, että talon, johon teoksesi
tulee; Odessan kaupungissa juuri on yksi minun paraimmista ystävistäni.
Se, joka teoksesi saa, on perin pohjin kelpo mies. Jos tekisit
viisaasti, niin lähtisit itse mukaan ja panisit teoksen Odessassa taas
kokoon; sitte myös saisit seitsemän uutta tilausta".
"Minulla on jo uusi tilaus", tydytti Lents häntä.
Toisella puolen vaunuja sanoi Pilgrim: "Lents, me saatamme Taikahuilua
kappaleen matkaa, ja ehtoolla ollaan hyvään aikaan kotona".
"Siihen minä vallan suostun, minä en muutoinkaan tänäpänä enää pysty
työhön".
Kun sitte molemmat ystävät kävelivät vaunujen perässä ja tulivat
Leijonan ravintolan sivutse, katsoi Anni akkunasta ulos ja huusi:
"Onnea matkalle!"
Ystävät kiittivät molemmin.
Tohtorin talon kohdalla kävi vielä paremmin. Sieltä tuli palvelustyttö
ulos ja laski nopiasti seppeleen vaunuille.
"Kuka sen lähettää", kysyi Pilgrim, sillä Lents oli hämmästyksestä
ällistynyt.
"Talon tyttäret", sanoi tyttö ja meni takasin sisään.
Molemmat ystävät kumarsivat akkunoita päin, vaikka niissä ei ketään
näkynyt; mutta kun olivat päässeet vähän matkaa eteenpäin, kuului
tohtorin huoneista soitettavan taikahuilua.
"Tuolla tohtorilla sentään kaikki ovat oikein herttaisia ihmisiä",
sanoi Pilgrim. "Minä en ole milloinkaan tyhmempi, kuin kysyessäni
itseltäni: kuka heistä kaikista on paras? Minun mielestäni on vanha
kylätuomarin leski herttaisin heistä. Koko paikkakunnan pitäisi
rukoilla Jumalaa, ettei hän ottaisi häntä meiltä pois; nyt on sinun
äitisi kuollut, ja jos hänkin vielä kuolee, on koko mailma kuollut, se
vanhanaikainen mailma, joka vielä elää kelpo kotitekoisissa vaatteissa.
Mutta hänen poikansa lapsetkin ovat laita-ihmisiä, ja Amandasta kerran
tulee semmoinen isoäiti kuin vanha kylätuomarin leskikin on".
Lents ei sanonut mitään, ja koko matkalla kaupunkiin hän oli ääneti.
Mutta sitte kun vaunut olivat tiessään, ja Lents ystävineen istui
tuolla viinilasinsa vieressä, hän kävi iloiseksi ja puheliaaksi ja
sanoi tuntuvan kuin rupeisi hän vasta oikeen uudestaan elämään.
"Ja naiman sinun täytyy!" se oli taaskin Pilgrimin päätös. "Sinulla on
kaksi ehtoa: joko sitte nait jonkun kelpo sivistyneen, esim. jonkun
tohtorin tyttäristä; sinä saat, kenenkä heistä vaan tahdot, ja minä
neuvoisin sinua kosimaan Amandaa. Vahinko vaan, ettei hän osaa laulaa,
kuin Bertha, mutta hän on peräti hyvä, ja hän on sinua kunnioittava,
jos vaan sinä häntä kunnioitat, ja hän myös pitää taidettasi suuressa
arvossa".
Lents katseli lasiinsa, ja Pilgrim jatkoi: "Toinen ehto on sinulla se,
ettäs niinkuin mukavuuden vuoksi nait jonkin talollisen kelpo tytön,
esimerkiksi voutitalokkaan Katriinan; hän seuraa sinua, niinkuin Maisu
oikein sanoo, vaikka hypäten seitsemän aidan yli; hän on säästäväinen
ja pitää talon puolta, ja sinä saat terveitä lapsia, seitsemän vahvaa
poikaa, jotka Leijonan isännän metsässä talosi takana kääntävät vanhat
petäjät ylös-alasin, ja sitte sinusta tulee varallinen mieskin. Mutta
sitte et saakaan vaimoltasi mitään vaatia taiteesi suhteen, taikka muun
pyrintösi puolesta. Kaksi ehtoa sinulla nyt on, ja jommankumman sinun
täytyy valita. Sitte kun olet vaalissasi vakaantunut, lähetä minä
vaikka mihin hyvänsä. Minä ilomielin jo kokotan puhemiehen-arvoani; ja
minä olen valmis sonnustamaan lanteeni, kun tarvitaan. Taidanko minä
sinun hyväksesi enempää mailmassa tehdä?"
Lents katseli yhä vielä lasiinsa. Näillä molemmilla ehdoillaan: joko
toinen, tai toinen, oli Pilgrim jättänyt Annin pois. Vasta pitkän ajan
päästä sanoi Lents: "jospa kerran olisin oikein olemalta isossa
kaupungissa. Jospa vielä kerran kuulisin kokonaisen orkesterin
soittavan kappaleen, mutta soittavan samaa kappaletta viisi, kuusi
kertaa. Sitte minä mielestäni osaisin säveltääkin peräti toiseen
tapaan. Minusta on aina niin, kuin olisi vielä yksi sävel, jota en saa
kiini. Näetkös, vaikka ihmiset minua kehuisivat kuinka paljon hyvänsä,
itse kuitenkin tiedän, että niillä kappaleilla, joita olen säveltänyt,
ei ole oikia nuottinsa. Minä tiedän sen, ettei nuotti ole oikia, enkä
kuitenkaan voi sitä muuksi muuttaa: siinä on jotain niin kuikuttavaa,
jotain niin karkeaa, yksitoikkoista, ikäänkuin kuulisi kuuromykän
puhuvan: sehän kyllä kuuluu melkein niin, kuin meidänkin puheemme,
mutta se ei sentään ole samaa. Jospa minä vaan saisin nuotista kiini!
Minä sen tunnen, minä sen kuulen, mutta en saa sitä kiini!"
"Niin, aivan niin on minunkin laita. Minun mielestäni löytyy vielä yksi
väri ja yksi kuva, jota minä voisin saada aikaan. Minun pitäisi
mielestäni väkisin temmata se puoleeni eikä päästää sitä luotani pois,
mutta ennen kun niin pitkälle pääsen, kuolen pois koko mailmasta.
Semmoinen se nyt on, meidän osamme; sinun ja minun. Siitä sinä et pääse
yli eikä ympäri. Sen täytyy olla niin. Ei palkeet eikä ratasvärkki
ikinä voi ajaa samaa asiaa, kuin ihmisen keuhkot ja elävä ihmiskäsi:
nehän saavat huilusta ja viulusta ääniä ulos, joita nuo molemmat
keinotekoiset eivät mahda, -- ja niinhän se onkin, kuin olla pitää.
Tuleppa, juokaamme pohjaan, ja menkäämme kotiin".
He joivat ja lähtivät kotiin hyvillä mielin, vaikka oli synkkä
syksyinen yö, ja lauloivat yhdessä monenmoisia lauluja; ja sitte kun
olivat tarpeeksi laulaneet, he vihelsivät kaksiäänisesti. Kotinsa
kohdalla Pilgrim jätti hyvästi. Mutta koska Lents näki Leijonan
ravintolassa vielä paljon valkeita ja kuuli siellä lujasti puhuttavan,
päätti hänkin sinne mennä.
"Sepä oli oikein hauskaa, ettäs vielä tulit", sanoi Anni ja antoi
hänelle kättä. "Minä olen itsekseni ajatellut, että sinun mahtanee olla
ikävä siellä kotona, nyt kun soittovärkkikin on pois, aivan niin kuin
äitisi kuoleman jälkeen oli ollaksesi".
"Eihän juuri ihan niin, mutta niinpäin. Kuuleppa, Anni, kiittäkööt
soitto-teostani kuinka paljon hyvänsä, minä kuitenkin itse tiedän, että
se saattaisi olla peräti toisenlainen. Näetkös, minä en itseäni kiitä,
mutta sen rohkenen sanoa, että minä käsitän soitantoa siinä kuin
kuulenkin, ja kun osaa musiikia oikein kuulella, niinkuin kuulla pitää,
se on jotakin se".
Anni katseli häntä kummistunein silmin. Mitähän erinomaista taitoa
siihen tarvitset, osataksesi musiikia kuulella! Sitähän jok'ainoa osaa,
jolla vaan korvat on eikä niitä tuki! Hän kuitenkin aavisti Lentsin
tarkoittavan jotakin muuta. Anni oli monesti huomannut ja tiesi
kokemuksesta sen, että moni ihminen alkaa puhettansa takaperäisesti,
kun on jotakin sanomista, josta rinta on täysi. Hän siis vielä kerta
katseli Lentsiä pitkillä silmillä ja sanoi: "Niin oikein, se on
jotakin, se".
"Sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan", huudahti Lents innostuneena.
"Ymmärrän kyllä, vaikken osaa sanoa".
"Sepä sen on, enkä minäkään sitä osaa. Niin pian kun minun pitäisi tätä
seikkaa selittämän, olen kuin änkkä. Minä en oikeastaan ole soitantoa
säännöllisesti oppinut enkä minä taida soittaa viulua enkä klaveria,
mutta kun minä nuotit näen, minä tarkoin kuulenkin, mitä soittoniekka
on tahtonut sanoa. Minä en osaa musiikia puhua, mutta minä osaan
musiikia kuulla".
"Kas ne sanat olivat paikallansa!" riemahti Anni. "Ne sanat pidän
muistossani kautta elämäikäni: musiikia puhua ja musiikia kuulla, on
kaksi eri asiaa. Sinulta, Lents, saa ja saakin hyvää oppia, ja ihan
niin kuin itsestäkin tuntuu, vaikkei sitä osaa niin selittää".
Lents joi hyvää viintä, juopui kauniista puheesta, juopui Annin
silmistä yhtämittaa, ja sitte hän jatkoi: "Erittäin ja varsinkin minä
kuultelen mieleistä Mozart'iani, ja itse mielestäni minä häntä
kuuntelen oikein. Joska ma kerran vaan elämässäni olisin saanut lyödä
hänelle kättä! Mutta minä sentään luulen, että olisin niinkuin hänkin
kuollut vienosuruisuuteen, jos hän olisi elänyt minun aikanani; mutta
mahtanenhan minä toisessa elämässä tehdä hänelle jotakin hyvää.
Useimmiten minä taas ajatellen näinkin: parempi se on, etten osaa
soittaa mitään soitinta: minä en sentään koskaan olisi oppinut niin
musiikia puhumaan, kuin sitä kuulla osaan. Tuo minun kuuloni on
luonnonlahja, josta minun tulee kiittää Jumalaa, ja minun isoisäni
sanotaan myös musiikia ymmärtäneen erinomaisen hyvin. Jos minun
täytyisi soittaa toisin kuin minä kuulen ja tajuan, se panisi korvani
halkeemaan".
"Aivan niin on minunkin laita", sanoi Anni, "minä kuultelen kovasti
mielelläni, mutta minä olen liian taitamaton, ja kun vielä täytyy
kotiaskareissa taloudessa toimia eikä ole aikaa harjoitella, ei
soitosta tahdo tulla mitään oikein kelpoa. Minä olen vallan laannut
klaveria soittamasta. Minun isäni kyllä on pahoillaan siitä, hän kun ei
ole kustannuksia kysynyt, vaan antanut meidän, hänen kaikkein lastensa
oppia kaikkia; mutta minun mielestäni täytyy tykkänään jättää sillensä
kaikki, jota ei aakkosista alkaen osaa, ja olethan sinä tekemässä
soittovärkkiä semmoisille ihmisille, kuin minäkin, jotka eivät osaa
musiikia puhua, vaan kuullella. Jos minä olisin isäntä talossa, minä
ostaisin sinun parahimman soittoteoksesi enkä sallisi sitä Venäjälle
viedä; täällä ravintolan huoneissa sen pitäisi oleman ja täällä se
hauskuttaisi kaikkia vieraita, ja siten sinä myös saisit tilauksia
enemmänkin. Aina siitä saakka kuin olin sinun luonasi ylähällä, soi
alinomaa korvissani, missä ikinä mä vaan seison, taikka liikun, tuo
kaunis laulunuotti kellopelissä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja suloiselta
soi'".
Niinpä Lentsin sydämmessäkin nyt soi niin suloisesti ja kauniisti. Hän
koitti Annille selittää, että jos vaan ei ole musiikille tarkkaa
korvaa, jos vaan nastoja ei hyvin mallata ja teloihin kiinitetä,
niinkuin nuoteissa on kirjoitettu, -- vaikka se ei yksin sillä ole
tehty eikä liioin tempojen muuttamalla sen mukaan kuin nuoteissa
seisoo, -- jos vaan ei ole tarkkaa korvaa, ei koko työstä tule muuta
kuin kantelon koppa. Hän niinmuodoin pani _piano_-paikat käymään vielä
hitaammin ja _forte_-paikat vielä nopiammin; tuon tekee soittoniekka
itsestään soittaessansa: _piano_-paikoilla hän itsestänsä käy
vienommaksi ja _forte_-paikoilla kiivaammaksi. Tämä nyt ikään pitäisi
saataman nastoihinkin sävelletyksi, mutta hyvin vähän se sentään
on, mitä saa höllentää taikka kiristää, ja niin on olletikin
_forte_-paikkojen laita, joille on annettava niinkuin pieni kyyti,
koska soittovärkkiä muutoinkin paljon pakottaa ja pidättää. "Kuules
Anni", lopetti hän, "minä en ensinkään taida sinulle sanoa, kuinka
onnelliseksi taiteeni ja ammattini minut tekee. Pilgrimillä on oikein,
kun sanoo minun istuvan kököttävän tuolla ylähällä ja säveltelevän
iloisia ja totisia kappaleita, jotka sitte soivat itsekseen ja
ilahuttavat sen sata sataa ihmistä kaukaisillakin äärillä".
Anni kuulteli aivan yksimielisenä ja sanoi viimein: "Sinä hyvin
ansaitsetkin olla onnellinen, ja sinä selität niin kauniisti, kuinka
kaunista työtä sinä teet. Minä kiitän sinua monin kerroin, ettäs
minulle noin selitit kaikki tyyni. Moni minua kadehtisi, jos
tietäisivät sinun noin selittävän minulle kaikkia".
Näihin sanoihin Lents kuljetti kättänsä otsaansa ja sanoi: "Niin, Anni,
saanko sinulta kysyä jotain?"
"Kysy, sinulle sanon kaikkea".
"Älä vaan ota pahaksesi; onko siinä puheessa perää, että sinä olet niin
hyvin kuin Taitelian morsian".
"Kiitän sinua siitä, että kysyt suoraan. Tässä on kättä päälle, ettei
puheessa ole sanaakaan totta, meidän välillämme ei ole niin mitään".
Lents piti Annia kädestä ja sanoi: "Vielä minä sinun luvallasi, kysyn
toistakin asiaa".
"Kysy vapaan, mitä tahdot; minä vastaan vallan puhtaasti".
"Sano minulle, minkätähden sinä aina olet niin toisenlainen minua
kohtaan, kun Pilgrim on läsnä. Onko teillä keskenänne mitään
erikoista?"
"Minä otan vaikka myrkkyä sisään, jos en sinulle täyttä totta puhu",
vastasi Anni ja tarttui Lentsin lasiin ja maistoi siitä, vaikka Lents
kyllä manasi: "sinun ei tarvitse vannoa, minä en vannomista siedä".
Anni jatkoi: "Jos kaikki ihmiset vaan olisivat semmoisia, kuin sinä
olet, ei tarvitsisi mailmassa valalla vakuuttaa mitään. Näetkös,
Pilgrim ja minä, me emme muuta tee, kuin pilkkaamme alinomaa toinen
toistamme ja sanomme pistopuheita. Mutta hän ei kuitenkaan oikein tunne
luontoani. Ja sitte, kun sinä olet läsnä, nuo pilapuheet ja
narrivehkeet eivät ollenkaan minua hauskuta. Mutta nyt sinunkin pitää
lupaaman minulle jotakin. Ole aina semmoinen kuin olet! Jos sinulla on
minusta tutkittavaa mitään, olkoon se mitä hyvänsä, älä kysy
keneltäkään, paitsi minulta itse; lupaa se minulle ja anna minulle
kättä päälle!"
He löivät kättä, ja Anni jatkoi haikean-suloisesti puhettansa: "Minä
olen ravintolan-tytär eikä minulla ole niin hyviä päiviä, kuin muilla
talontyttärillä. Heidän luona ei käy ken hyvänsä, jolle aina täytyy
olla makoiset sanat ja vastaukset valmiina. Senpä tähden minä usein
lavertelen, kun vaan taidan, mutta minä en sentään aina ole semmoinen,
joksi itseni teen. Sinulle saatan sitä sanoa, ja sinulle sen sanon.
Minun kyllä olisi monesti siitä syystä pahakin olla, mutta leikkiä
lyöden saa surunkin lentämään tiehensä".
"Enpä minä sitä olisi uskonut, en ikipäivinäni uskonut, että yksikään
surullinen ajatus olisi sieluusi tungennut. Minä olen aina luullut
sinun olevasi kaiket päivät iloinen kuin lintu".
"Kyllä iloisuus onkin minusta mieluisampi", sanoi Anni, ja hänen
muotonsa muuttui äkkiä ihan toiseksi. "Minä en suvaitse surullista
soitantoa lainkaan. En, vaan tämä: 'Hei kaunihilta kuuluu, ja
suloiselta soi!' se on laulua, se, se on hupaista, ja sen mukaan sopii
vaikka tanssia".
Puhetta jatkettiin vieläkin musikista ja tänäpänä lähetetystä
soittovärkistä. Lents puhui mielellänsä ja paljon siitä, kuinka hän
ajatuksissaan piti taikahuilulle seuraa pitkällä matkalla. Hän olisi
mielellään huutamassa kaikille kuljettajille, vuurmanneille ja
merimiehille: pitäkää vaari! Paha se, etteivät voineet kuulla, mikä
laatikoissa on kätkettynä!
Lents ei vielä ikipäivinään ollut ravintolassa viimeiseksi viipynyt
niinkuin tänäpänä, eikä hänellä vieläkään ollut pienintäkään halua
nousemaan ylös ja lähtemään kotiin. Suuri seinäkello huoneessa löi
lyömistään lujaa ja manaten, ja luodit vierivät alas kuin äristen, vaan
Lents ei sitä kuullut. Leijonan isäntä oli jäänyt huoneesen, koska
emäntä oli mennyt levolle. Hän luki sanomiansa toisessa pöydässä, nousi
ylös, antoi Annille viittauksen päättää päivän työ, vaan Anni ei
suinkaan sitä huomannut, koska hän innokkaasti puhetta jatkoi. Leijonan
isäntä sammutti kynttilänsä, niin että kolisi, vaan kumpikaan sitä ei
kuullut eikä nähnyt. Hän käveli ylös ja alas huoneessa, että saappaat
narisivat; Lents ei ollut siitä millään. Semmoista ei ollut ennen ikinä
tapahtunut, ettei olisi oltu huomaavinaan Leijonan isännän läsnä-oloa.
Hän lyötti taskukelloansakin, eikä Lents sitäkään hoksannut. Viimein --
Leijonan isännän ei tarvitse kenenkään tähden panna pakkoa päällensä --
viimein hän puhkesi sanomaan: "Lents, jos mielit olla täällä yli yön,
tahdon sinulle näyttää eri kamarin".
Lents kavahti seisoalle ja antoi Annille kättä. Hän olisi mielellään
kurottanut kätensä Leijonan isännällekin, mutta sitähän ei sovi tehdä,
ellei isäntä itse ensin tarjoo.
Äänetönnä ja punniten kaikenlaisia ajatuksia päässään Lents nyt lähti
kotiinpäin.