Suuri soittoteos soi, ja uusia soitelmia sävelletään.
Kun se sanoma levisi, että tuo kaunis ja suuri Taikahuilu,
Morgenhalde'n Lentsin valmistama kellonvärkki, ensi päivinä olisi
vietävä määräpaikkaansa Venäjälle, ei koko laksossa muusta puhuttukaan.
Nytpä oikea kansan vaellus aikoi Lentsin kotiin; jokainoa tahtoi
vieläkin ihannella tuota kaunista teosta, ennen kun se iäksi
paikkakunnalta katoisi. Maisulla oli paljon tekemistä, kun hänen piti
sanoman tervetultua kaikille ihmisille, antaman jokaiselle kättä ja
sitä ennen pyhkimän käsiään esiliinaansa ja vielä tulioita saattaman
sisään. Eikä ollut tuoliakaan talossa tarpeeksi monta, joille olisi
käskenyt noin paljon ihmisiä yhtaikaa istumaan.
Yksin setä Petrovitschkin tuli taloon ja hänen muassaan ei ainoastaan
poju -- se oli tietty, se -- vaan myöskin Ibrahim, Petrovitschin
pelikumppani, josta kävi semmoinen puhe, että hän ollessaan
viisikymmentä vuotta pois kotopaikastaan oli tullut Turkkilaiseksi.
Nämä molemmat vanhukset eivät paljon puhuneet; Ibrahim istui itsekseen
hiljaa paikallaan, poltti pitkästä turkkilaisesta piipustansa ja
räpytti useita kertoja silmiään. Petrovitsch hääräsi hänen ympärillänsä
melkein kuin poju Petrovitschin ympärillä, sillä Ibrahim oli oikeastaan
ainoa ihminen, jolla tavallansa oli valta Petrovitschin yli, ja se
hänellä oli sen vuoksi, ettei hän tätä valtaansa käyttänyt. Hän käski
pois luotansa kaikki ne, jotka hänen kauttansa kokivat saada
Petrovitschia johonkin taipumaan. He löivät korttia kahdakesken ehtoot
kadoksiin ja maksoivat toinen toisellensa puhtaassa rahassa, ja
Ibrahimin vakava, järkähtämätön tyyneys teki Petrovitschin
vilkkaammaksi ja kernaammaksi, ja nyt täällä hänen vanhempainsa kodissa
näytti Petrovitsch tavallansa tahtovan pitää isännyyttä.
Sillä välin kuin eräs isompi kappale soi, seisoi Petrovitsch työpöydän
vieressä, katsellen kaikkia, mitä pöydällä oli sekä seinällä ja
katonlaessa roikkui; viimein hän otti alas tunnetun viilan, johon käden
sia oli jäänyt. Kun kappale oli loppuun soinut, sanoi hän Lentsille:
"tämä on ollut hänen viilansa, eikös ole tosi?"
"On, se on ollut isävainaani".
"Minä tahtoisin sen sinulta ostaa".
"Setä, nyt ette puhu täyttä totta; eihän sitä myydä sovi".
"Minulle vallan hyvin".
"Ei teillekään; älkää sentään paheksuko".
"No hyvä, mutta anna se lahjaksi sitte. Minäkin joskus sinulle
lahjoitan jotain".
"Setä, minä en tiedä -- minä en tiedä, mitä minä siihen sanoisin. Mutta
minun mielestäni se on niin, etten minä saa sitä antaa omasta kodosta
kenellekään".
"Olkoon niin, jää siis tänne sitte", sanoi Petrovitsch tuolle
hengettömälle käsityökalulle ja laski sen taas entiselle paikalle.
Pian hän jälleen lähti Ibrahimin kanssa laksoon päin.
Myös puolen penikulman takaakin ynnä tuonpuolisesta laksosta tuli väkeä
ihaelemaan soittokapinetta, ja Maisukos vasta oli onnellinen, kun
ensimmäinen vieras hänen omasta kotokylästään, tuttu vihtimies, tuli ja
sanoi kaikkein kuullen: "Ei ole sataan vuoteen niin paljon kansaa
meidän kulmalta ollut liikkeellä. Vahinko vaan, että tuo kello kapine
menee menoaan mykkänä eikä soita täältä Odessaan saakka ja sano näin:
'Minä tulen Schwarzwaldista, ja siellä asuu taitavia ihmisiä, jotka
saavat tämmöistä aikaan'." Maisu kuulteli naurusuin ja oikein
onnellisena. Niin Knuslingenilaiset vaan osaavat puhua, eikä niin osaa
puhua kukaan, olkoon kotoisin mistä hyvänsä. Maisu jutteli, kuinka
kauan ja ahkeraan Lents oli tätä pelikelloa valmistanut ja kuinka usein
hän oli yösydännäkin noussut ylös korjaamaan jotain, jota oli saanut
päähänsä; siinä teoksessa oli monta salaisuutta, joita ei kukaan
taitanut tutkia; Maisu yksistänsä tietysti tiesi kaikki tyyni, eikä
lujempaa sydämmen-tykytystä tunne yksikään tyttö, kuullessaan rakkauden
ensimmäisiä kuiskutuksia, kuin Maisu nyt tunsi, kun oitis ensimmäinen
mies hänen kotokylästään sanoi näin: "Niin Maisu, ja semmoinen talo,
jossa semmoinen teos on valmistunut, niin säntilleen ja niin puhtaasti
soi -- semmoinen talo myös on kaikin puolin kuin talon olla pitää, ja
siihen on sinullakin osasi".
Tähän puheesen Maisu näytti, kuin olisi hän tahtonut sanoa: niin
järkeviä ihmisiä kuin meillä kotokylässä ollaan, ei olla missään
mailimassa. Minä en tahdo ketään loukata eikä kukaan sitä pahaksensa
panko, mutta sen minun täytyy sanoa: tuo mies on ensimmäinen ja ainoa,
joka on osannut asiat oikein selittää. Kuinkas kaikki muut ovat
tehneet? He ovat seisoneet ja katselleet kuin härkä uuteen porttiin.
Ammuu! Ammuu! Mutta toista Knuslingenilaisien! Jumalan kiitos, että
minäkin olen Knuslingenilainen! -- Niin Maisun muoto sanoi, niin sanoi
Maisun kädetkin, jotka hän pani sykkivälle sydämmelleen ja samaa sanoi
hänen silmänsäkin, kun hän tätä tehden katseli taivaaasen päin.
Lentsin täytyi aina nauraa, kun Maisu jokikisellä aterialla hoki
hokemistaan, kuinka häntä Knuslingenissa kiitettiin, ja kuinka
Knuslingen tosin on pieni kylä, mutta sentään siihen kuuluu kaksi
kappeliakin: Fuchsberg ja Knebringen.
"Huomen-aamulla minä lyön kannen kiini ja huomen-ehtoolla Taikahuilu
tekee menoa", sanoi Lents.
"Joko huomenna?" valitti Maisu ja katseli pakkalaatikkoa, ikäänkuin hän
olisi tahtonut rukoilla sitä vielä viipymään kauemmin: "onhan kotona
hyvä oltava ja karttuuhan siten kunniaakin".
"Yksi asia minua ihmettää", jatkoi Lents, "se, minkätähden tohtorin
herrasväki ei tule ja ... ja sitte ... sitte on Leijonaltakin luvattu
tullaa".
Maisu hieroi otsaansa ja kohotti olkapäitään, pahoillansa siitä, ettei
hän tietänyt mitään; hän ei voinut millään muotoa tietää, mitä niin
isosissa perheissä tapahtui.
Ison aikaa oli Leijonan Anni muistuttanut äitiänsä menosta Lentsille,
mutta äiti ei tahtonut mennä ilman isää. Jos ei isä ollut muassa,
oltiin ylhäisyyttäkin vailla, mutta tuo hänen ylhäisyytensä ei juuri
taipunut menemään kenenkään luo, vaan hänen itsensä luo piti jokaisen
tuleman, joka halusi huomatuksi tulla.
Mutta nyt, viimeisenä päivänä, oli Anni saanut tiedon -- hänellä oli
visut tiedusteliansa -- että tohtorin piti mentämän Lentsille, ja nyt
piti hänen ylhäisyytensäkin saataman taivutetuksi, ja tänä viimeisenä
päivänä vasta oikia aika onkin mennä, sillä tänään kaikki isoisemmat
meneekin. Äiti ja tytär päättivät, että Morgenhaldeen lähdettäisiin
vasta sitte, kun tohtorin oli menty edellä, mutta hänen
ylhäisyydellensä ei puhuttaisi tästä juonittelusta mitään, sillä sitä
hänen oma tarkkuutensa ja arvonsa ei olisi sietänyt.
"Sinuttelia tulee!" huusi Maisu aamulla aikasin, kun hän katsoi kyökin
akkunasta ulos. Sinutteliaksi vanha väki kutsui nuorta ja nuoren tapaan
reipasta koulunopettajaa, sen tähden että kaikkia naimattomia miehiä
kylässä sinutteli, jota moni pahaksensakin pani, ja senpätähden hänen
seurakumppaninsakin häntä kutsuivat laulumestariksi, josta nimestä hän
paljon piti. Hän se oikeastaan olikin lauluyhteyden perustaja ja
keskus, ja vielä sen lisäksi hän yhdessä Lentsin, Pilgrimin ja Fallerin
kanssa olivat nelisin valioimpia laulukvartettia. Lents sanoi hänelle
sydämmellisesti tervetuloa, ja Maisu samassa pyysi häntä viipymään pari
tuntia kumminkin auttamassa ottamaan niitä monia vieraita vastaan,
jotka tänään tulisivat.
"Niin", sanoi Lents, "jää vaan meille; sinä et usko, kuinka minun on
paha ollani siitä, että teokseni nyt viedään pois. Samalla varmaankin
tuntuu, kun oma veli taikka lapsi perheestä lähtee vieraille maille".
"Sinä liioittelet taas", varoitti opettaja, "sinä vaihetat joka asiaan
osan sydämestäsi. Mistä sinä sitä uutta aina saat siaan? Sinä tiedät,
etten minä oikeastaan paljon piittaa uruista..." -- tässä meni Maisun
nenä solmeen, mutta opettaja jatkoi: "urut ovat lapsia ja lapsimaisia
varten. Minä vähän kyllä klaveristakin piittaan, syystä että sävelet
siinä on valmiina; klaverin soitto ei ole yhtään sen enempää, kuin jos
laulukappaletta viheltelee, ja teidän urkuvärkillänne kyllä on kielet
ja keuhkot, mutta sydän puuttuu".
Maisu meni pahoilla mielin huoneesta pois. Jumalan kiitos, että
Knuslingenilaisia vielä löytyy mailmassa, jotka kaikkia paremmin
ymmärtävät. Vähän ajan takaa hän kuuli sisällä tuvassa laulettavan
tuota tuntoisaa laulua: "Nyt mun täytyy lähteä". Lentsillä oli raikas,
vaikkei ihan täysiääninen tenori, ja opettajan ei tarvinnut koroittaa
täyttä baassiansa, ettei kävisi ylen lujaksi. Tämän heidän laulunsa
Maisu katkasi, huutaessaan avonaisesta ovesta: "tohtorin herrasväki
tulee!"
Opettaja meni ulos huoneen edustalle heitä niinkuin edeskäypänä
vastaanottamaan.
Tohtori tuli rouvansa ja kolmen tyttärensä kanssa ja sanoi kohta
omituiseen miellyttävään tapaansa, vaatimatta mitään, mutta ei ollut
sitä vastaan mitään väittämistäkään, että Lents ei kuluttaisi
työn-aikaansa pitkillä puheilla, vaan panisi soittovärkin oijetis
käymään.
Sen hän tekikin, ja kaikki kuuliat olivat ilmeisesti iloissaan. Kun
ensimmäinen kappale oli soinut loppuun, sai Lents kuulla niin paljon
kiitosta, että hän painoi silmänsä maahan, ja kaikki kiitossanat olivat
niin suoraan sanotut, ettei niissä ollut tinkimisen varaa
kohteliaisuuden kannaltakaan.
"Isoäitimme käski onnittelemaan teitä", sanoi tohtorin vanhin tytär, ja
Bertha huudahti: "Kuinka monta ääntä sentään tuommoisessa kotelossa on
olemassa!"
"Tokkohan sinulla niin monta olisikaan?" sanoi isä leikillänsä.
Vanhin tytär sanoi vieläkin Lentsille: "Teillä on erinomaisen hieno
soitannollinen aisti", ja tätä sanoessaan hänen ruskeat silmänsä olivat
kuin kirkastuneet.
"Jos vaan minun isä-vainajani", vastasi Lents, "olisi minulle lasna
ollessani ostanut pienen viulun, kentiesi olisin soitannosa pitkällekin
päässyt".
"Sinä olet päässyt pitkälle kyllä", sanoi paksu, läntä tohtori, laskein
leveän kätensä Lentsin hartialle.
Opettaja, jolla omasta kohden oli eri ilonsa siitä, että hän pystyi
soittovärkin sisärakennukseen, päästi nyt Lentsin vaivasta selittää sen
kaikkia seikkoja rouvasväelle, eikä Lents olisikaan osannut niin juurta
jaksain sanoa, kuinka erittäinkin nuo pienet _crescendo_- ja
_decrescendo_-kohdat olivat tähän yhteen sovitetut, ja kuinka tarkkaa
aistia siihen tarvitaan, kun tahtoo saada sävelet kuulumaan
voimakkaasti, loukkaamatta niitten hienoutta, kuin myöskin kestävät ja
äkkinäiset sävelet oikein tasan ääntymään. Hän selitti tavan takaa,
kuinka soitannollinen aisti ja käytännöllinen taito ovat yhtä tämmöisen
soittovärkin valmistelussa, ja kuinka varsinkin nuo synkkämieliset
kohdat olivat miellyttävästi onnistuneet; kahta vaikeampi oli, sanoi
hän, saada soittokappaleen periaatetta ilmi, kun työskennellessä täytyi
noudattaa metronomia, sillä vapaasti soittava niekka ei koskaan soita
metronomin mukaan ja on sen takia esteetön tunteittensa ilmiannossa.
Hän oli juuri uhossa antaa selkoa tuon suuren vetovärkin käyttämisestä,
sen pää-äänistä ja lisä-äänistä, ja erinomattain telojen laadusta,
kuinka niitten täytyy olla lujasti yhteen-liitettynä, etteivät
pintapuoleltaan pehmeästä leppäpuusta, mutta sydän monesta eri
puu-lajista, joitten syyt ovat asetetut eri suuntiin -- kun hän kesken
selityksiään yhtäkkiä katkaistiin, sillä Maisu kuului ulkonna sanovan
erinomaisen ystävällisesti ja sydämmellisesti tervetuloa. Lents meni
ulos. Siellä oli Leijonan isäntä rouvineen ja heidän tyttärensä Anni.
Leijonan isäntä antoi hänelle kättä ja nyykkäsi sen ohessa päätänsä,
joka tiesi samaa kuin olisi hän tahtonut sanoa: sen enempää ei voi
pyytää, kuin että ylhäiseksi tunnustettu kunnon mies osoittaa
nuorukaiselle sitä kunniata, että tulee neljännes-tunniksikin
silmäilemään teosta, jonka valmistus on kysynyt vuosikausien ahkeraa
työtä.
"Joko sinä vihdoin viimeinkin tulit?" tervehti Lents Annia.
"Minkätähden sanot vihdoin viimeinkin?" kysyi Anni.
"Vieläkö sitä kysyt? Etkös muista, kun jo kuusi viikkoa takaperin
lupasit tulla?"
"Koska se oli? Minä en sitä muistakaan".
"Päivänä äitini maahanpaniaisien jälkeen sinä lupasit tulla pian".
"Niin, niinhän se taisi olla, niin, niin, ja niin se olikin. Minusta on
aina tuntunut, kuin olisi minulla joku hyvin tärkeä asia, mutta en ole
tietänyt mikä se oli; mutta sepä se nyt olikin, niin oikein. Mutta
meidän talossa, sinä et voi ajatellakaan, kuinka paljon siellä on
kaikenlaista, joka panee päätä pyörimään". Niin Anni sanoi, ja Lents
tunsi niinkuin pienen pistoksen sydämessään.
Oikeastansa hänellä ei ollutkaan aikaa miettiäksensä, mikä häntä näissä
sanoissa pahoitti taikka ilahutti, sillä nythän oli kahden puolen,
tohtorin ja Leijonan isännän puolelta, sanottava terveiset. Vähältä
piti, ettei niinkuin kaupungissakin tehdään, antanut suuta tohtorin
tyttäreille, noille ystävillensä, joita hän kuitenkin sydämmestään
vihasi, koska he aina näyttivät ikäänkuin karttavan häntä.
Koska Amandakin, tuo ryytimaan mamselli, oli ottanut leveän hattunsa
päästään, juuri kuin hän olisi ollut kotona, niin Annikin teki saman,
ja hänelläpä vielä oli tuuheampi tukkakin kuin kaikilla kolmella
yhteensä ja hän taisi vaikka istuakin omille hiuksillensa, -- niin
pitkä ja vahva hänen tukkansa oli. Hän levitti kolmikertaisen paksun
palmikkokruununsa ja katseli keikahteli hyvillä mielin ympärilleen.
Lents viritti nyt Taikahuilun soittamaan vilkasta valssia, tuota
maurilaista laulua: "Hei, kaunihilta kuuluu, ja suloiselta soi", joka
erikseen oli sävelletty soittovärkkiin.
Leijonan isäntä hyrähteli hm! hm! Se oli paljon sanottu, se, sillä
samassa hän nyykkäsi päätänsä ja imeskeli alihuulellaan, ikäänkuin hän
olisi hyvää viiniä maistellut.
"Varsin laadullisesti", sanoi hän vihdoin päättäväisesti ja levitti sen
ohessa molemmat kätensä, ikäänkuin hän täten, puustavittaisin ja täysin
kourin jakaisi Lentsille kiitostansa, "todella laadullisesti". Nämä
sanat olivat totta syytä tähdelliset, kun tulivat Leijonan isännän
suusta.
Leijonan emäntä pani kädet rinnallensa ristiin ja katseli Lentsiä
vertaamattoman hartaasti sanoessaan: "että kun ihminen sentään voi
saada semmoista aikaan, ja noin nuori mies vielä sitte! Ja sen hän
tekee, ikäänkuin hän ei olisi yhtään parempi muita. Pysy sinä vaan
semmoisena, kuin olet, se on suuren taideniekan kaunein koristus, kun
on nöyrä; jatka edelleen vaan, saa samanlaista vieläkin valmiiksi, sinä
olet siihen työhön omasi, sen minä sanon".
Näin puhuttuansa hän katsoi tytyväisenä tohtorinnaan, rinta riemua
täynnä: noin ei osaa hoikkavartinen ihminen, tuommoinen humalaseiväs
puhua, ja jos hän puhuisikin, mitä se puhe sitte on? Se on jotain
varsin toista, kuin mitä minä sanon.
Annikin reipastui ja sanoi: "Niin, Lents, tuota soittovärkkiä sinä jo
valmistelit, kun äitisi vielä oli elossa, ja hänen siunauksensa on
siinä pysynyt. Minä kyllä voin ajatella, kuinka raskaaksi sinulle käy,
kun se nyt niin pian on vietävä pois avaraan mailmaan. Tiedätkös mitä?
Sinun pitää laittaman niin, että minä saan tuon äsköisen kappaleen;
minä tahtoisin oppia sitä soittamaan klaverilla".
"Minä sen kyllä lainaan sinulle", sanoi tohtorin vanhin tytär, joka oli
kuullut Annin viimeiset sanat.
"Mutta meillähän se on nelikätisesti soitettavana", sanoi toinen tytär.
"Ja minä olen vaan kaksikätinen", sanoi Anni viisastellen. Näin tytöt
sitte lavertelivat ison aikaa, kunnes tohtori heille totisin silmin
viittasi, että toki olisivat hiljaa nyt, kun uusi tela oli sovitettu
sisään ja toinen kappale alkoi soimaan.
Sitte kun tämä oli loppuun soinut, ja aika oli mennä toiseen tupaan,
johon Maisu oli pöydälle tuonut viiniä, voileipää ja juustoa, puhkesi
Leijonan isäntä puhumaan ja sanoi: "Lents, sinä saatat sanoa minulle
puhtaasti, aivan puhtaasti, kuinka paljon sinä soittovärkistäsi saat;
minulla ei ole siitä mitään hyötyä".
"Kaksituhatta ja kaksisataa guldenia tasan ja täsmälleen. Minulla ei
ole siitä suurta ansioa. Se on ottanut minulta paljon aikaa ja minulla
on ollut suuria kustannuksiakin siitä. Mutta jos ma vielä rupeen toista
samanlaista tekemään, tiedän paremmin oman hyötynikin".
"Teetköstä vielä toisenkin?"
"En, ei ole toista tilattu".
"Minä en sitä tilaa, enkä minä oikeastaan pelikelloja kaupitsekaan.
Niinkuin sanon, minä en tilaa, mutta jos vielä toisen teet, minä
luullakseni sen sinulta ostan, koska tiedossani on paikka, minne sen
saan myydyksi".
"Kun minä vaan sen tiedän, ryhdyn taas rohkiasti uutta tekemään, ja
siitä on tuleva vieläkin parempi. Minusta tuntuu nyt melkein huokeaksi
se, että tämä tässä menee menojaan ja vie muassaan ne vuosikaudetkin,
jotka sen työssä ovat kuluneet".
"Niinkuin sanottu on, minä en hiisku sanaakaan sen enempää, enkä sen
vähempää. Minun puolestani pitää kaikki käymän tarkoin ja puhtaasti.
Minä en tilaa, vaan -- mahdollista on".
"Siinäkin jo on minulle kylläksi, ja se tekee minun oikein
onnelliseksi. Anni sanoi äsköin minulle samat sanat, jotka minä eilen
lausuin Pilgrimille, että minusta tuntuu niin raskaaksi, ettei minun
pitäisi oikeastaan sitä sanomani, minusta tuntuu niin raskaaksi, että
minun on annettava pois se teos, josta äidillänikin on ollut niin
suurta hauskaa".
Anni katsoi siivosti maahan päin. Leijonan emäntä sanoi: "Minullakin on
siitä ollut yhtä suuri hauskuus, kuin äidilläsi". Hänen sanottua nämä
sanat, tohtorin rouva ja tyttäret katselivat häntä kummistuneina
Leijonan isäntä veti kulmiansa syviin ryppyihin ja katsoi nuhdellen
vaimoansa, mutta nyt syntyvästä äänettömyydestä Leijonan emännän sanat
vasta kävivät vielä kummallisemmiksi. Maisusta nyt oli kumminkin hyvä
apu; hän tyrkytti jokaista syömään ja juomaan, ja hänkin oli oikein
onnellinen, kun Anni sanoi, että Maisun sopi kopeillakin kun hän piti
taloutta niin näppärästi, ettei emäntää huomattu ollenkaan kaivata.
Maisu pyhkieli silmiään hiljan pestyllä esiliinallansa.
Tällä välin Leijonan emäntä keksi sukkelan kysymyksen: "Kuules, Lents,
eikö setäsi ole täällä ollut, ja eikö hänkin ole ihastunut sinun
ihanneltavaan teokseesi?"
"Hän oli täällä, mutta ei sanonut muuta, kuin että olin myynyt sen
liian halpaan hintaan, eikä hän taitanut tarpeeksi puhua oman hyötyni
puolesta".
Onhan asian laita niin, ettei ole mitään mieleisempää puheainetta, kuin
joku poissa-oleva henkilö, varsinkin jos se on semmoinen mailman
matkittu kuin Petrovitsch. Nyt tuli vaan sen päälle, mimmoiseenka
ääneen oli aljettava. Anni ja Leijonan emäntä hivuttivat jo kieltään,
mutta Leijonan isännän manaavat silmäykset tukkivat heidän suunsa, ja
tohtori alkoi Petrovitschiä kiittämään: Petrovitsch muka oli vaan
olevinansa noin äreä, syystä että hän pelkäsi pehmoista luontoansa.
Sitte, kääntyen opettajan ja Lentsin puoleen, tohtori sanoi:
"Petrovitsch on kuin kivihiili, sepä on puuta, joka ennen muinoin, niin
kutsutun vedenpaisumuksen aikoina on hiiltynyt, mutta josta lämmintä
lähtee runsaasti; semmoinen Petrovitschkin on". Opettaja hymyili
niinkuin ollen samaa mieltä, Lents katseli tuijotti sanomatta mitään,
ja Leijonan isäntä hyrähteli. Tohtorin vanhin tytär sanoi:
Petrovitschin on hauska kuulla musiikia, ja se, joka musiikia pitää
hauskuutenaan, ei ole mikään ilkeä, vaan hyvänsydämmellinen ihminen.
Lents nyykkäsi yksimielisesti päätänsä, ja Anni hymyili laupiaasti.
Olikos Leijonan emäntäkään muita huonompi? Hänpä oli pannut tämän
piisaavan puheaineen alkuunkin, eikä kukaan mahtanekaan häneltä ottaa
suun-vuoroa. Hän kiitti Petrovitschin järkevyyttä ja vihasi
hoksattavaksi, että hän oli Petrovitschin ainoa uskottu; ja vielä sen
ohessa hänen puheestaan jotenkin selvästi kuului, että hän itsekin oli
järkevä ja kyllä tiesi oikein arvostella niin rikkiviisasta miestä,
jota tietysti ei kenen järki hyvänsä käsittänyt. Annillakin oli yhtä ja
toista hyvän-puolta lisättävänä; hän kiitti Petrovitschin siistiä
käytöstä ja sitä, että hän aina kävi niin puhtaissa ja hienoissa
liinavaatteissa ja osasi keskusteltaissa niin huvittavasti leikkiä
lasketella; vielähän pojullekin putosi kelpo muruja tältä runsaalta
kiitospöydältä. Anni sanoi Petrovitschin olevan aimollisimman
kotiystävän, tekipä hänestä viimein pyhänkin, eikä Petrovitschiltä enää
puuttunut muuta kuin siipipari, ollaksensa todellinen enkeli. Viimein
vieraat rupesivat lähtöä tekemään; opettaja meni tohtorin perhettä
saattamaan. Kun tohtori kohta jälkeen lähti, saattoi Lents häntä ja
sanoi: "Herra tohtori, minulla olisi pieni pyyntö, mutta älkää minulta
kysykö, minkätähden minä kysyn".
"Mitä se sitte on?"
"Tahtoisin vaan mielelläni tietää, mikä kukkanen se vilun-ihana on?"
"Etkö sinä Amanda tiedä sanoa?" kysyi tohtori.
Amanda vastasi punehtuen: "onhan se se Alppein kukkanen, joka sanotaan
kasvavan likellä lumirajaa, ja vieläpä lumen allakin; mutta minä en ole
sitä kasvavana nähnyt".
"Sen uskon hyvin, lapseni", sanoi tohtori naurahtaen. "Ainoastaan
riuskat Alppijääkärit ja Alppipaimenet uskaltavat mennä tätä
itsepintaista kukkasta piilopaikaltaan noukkimaan, ja se, joka sen on
löytänyt, tallettaa sen onnistuneen uskaliaisuuden merkkinä. Se on
omituinen kasvi, hieno ja hento varreltansa ja niin hiukan mehevä, että
sen huokeasti saa kauan säilymään; sen kukka on reunoitettu
vaaleansammettisilla lehdillä ja sen varsi on villavan hatuinen. Kun
joskus tulet luokseni, Lents, niin näytän sinulle tämän kukkasen. Sen
nimi on latinaksi _Leontopodium alpinum_, joka tietää samaa kuin
leijonan jalka Alppein vuorilta. Mistä se on saanut saksalaisen
nimensä, en tiedä, ellen saa kirjoista selkoa, mutta kauniimpi se
ainakin on, kuin latinainen nimi".
[Kukkasen ja koko tämän kertomuksen saksalainen nimi on "Edelweiss",
jonka sanan suomentaja on kääntänyt Vilun-ihanaksi. Samoin kuin
"Edelweiss" Alppein vuorilla, Vilun-ihanakin Suomessa tekee terää
lumen alla, josta tämä kukkanen selvästi on saanut suomalaisen
nimensäkin. Se on yksinkertainen, ujo ja sininen kukka, välisti
valkoinenkin ja valkohatuinen. Tuskin on kevään aurinko ennättänyt
sulattaa kukkasen hankikammiota, kun Vilun-ihanakin on valmis
päivän valoa ihantelemaan. Vaan mustasta mullasta sikii kylmässä
hangessa kukkanen, yhtä hellä, kuin pilvetön taivas. -- Kukan
latinainen tiedenimi on _Anemone hepatica_.]
Lents kiitti.
Tohtori meni omaisineen vuorta alaspäin.
Kun kaikki jo olivat lähteneet, Leijonan emäntä vielä viivähti Maisun
tykönä kyökissä eikä saanut tarpeeksensa kiitetyksi, kuinka kaikki
siellä oli niin nättiä ja siistiä. "Olethan sinä kuin oma äiti
talossa," sanoi hän ja nauroi samassa harakkanauruansa, niinkuin
Pilgrim sitä kutsui, "ja sinä kyllä sen ansaitsetkin, että talon isäntä
pitää sinua kunniassa ja uskoo sinun haltuusi kipposet ja kapposet eikä
pidä sinulta mitään salassa".
"Sitä hän ei ole tehnytkään, mutta on yksi asia sentään".
"Vai niin? Vai on sentään? Saako tuon tietää".
"Minä en itsekään sitä tiedä. Silloin kun hän tuli kotiin
maahanpaniaisista, hän oli kamarin kaapissa mylläämässä, jonka avainta
emäntä-vainajamme ei antanut kenellekään, ja sitte kun minä häntä
huusin, pani hän kamarin oven kiini, mylläsi vielä ison aikaa ja pani
taas kaikki tyyni lukon taa, ja kun hän menee kotoa hän joka kerta
vielä koittaa kaapin ovea, onko se vaan oikein lukossa. Muun puolesta
hän ei ole epäluuloinen".
Leijonan emäntä tirskui lempeästi ja nauraa kikosti lyhyttä
harakkanauruansa. Sepä hauskaa kuulla; äitivainaja on kaiketi saanut
säästöön koko sukallisen kultarahaa, eipä tiedä, kuinka paljon sitä
löytyykään! -- "Tule nyt joskus minuakin tervehtimään", sanoi Leijonan
emäntä kohteliaasti, "tule sinä vaan, tule, koska tahdot, ja koska
tarvitset, sillä minä en ikipäivinäni antaisi anteeksi, jos menisit
muiden kuin minun luo. Sinun veljesi käy usein meillä häkkirattaineen.
Eikö sinulla ole mitään asiaa hänelle, jota toimittaisin?"
"Olisihan minulla. Kyllä hän joutaisi joskus kerran tulla minuakin
katsomaan".
"Sen sanon hänelle, luota sinä siihen, ja jos hänellä ei ole aikaa,
niin lähetän sinulle sanan tulla meille. Meillä käy paljon
Knuslingenilaisia, ne ovat hauskoja ihmisiä, ja minä puolestani
juttelen mieluisimmin heidän kanssaan. Jos Knusligenilaiset vaan
olisivat varallisia, ne olisivat mailman mainioita. Meidän keskenämme
on usein puhe sinusta, ja Knuslingenilaisten on kovasti mielihyvä, kun
kuulevat, kummoinenka sinä olet ja kuinka hyvä maine sinulla on".
Leijonan emäntä veti henkeänsä, ja Maisu, täynnänsä nöyrää autuutta,
olisi mielellänsä häntä hengen-vedossa auttanut, mutta hän ei itsekään
saanut henkeänsä vedetyksi; hän vaan pani kätensä sydämmelle,
vakuuttaaksensa nouteliaisuuttansa, mutta ei hän sanaakaan suustansa
saanut. Miltä nyt yhtäkkiä kyökissä näytti? Olihan niin kuin kaikista
astioista kurkistelisi pelkkiä naurusuisia Knuslingenilaisia, ja nuo
kauniit, kiiltävät kupariset kattilat ja pannut paukkuivat kuin rumput,
ja läkkiratit toitottivat, ja tuo kaunis valkoinen kahvikannu pani
kätensä puuskaan ja tanssi ihan kuin vanha pormestarin rouva, Maisun
kummi; voi sentään, jo maakan se vissiinkin kaatuu! mutta kaikeksi
onneksi Maisu sai vallattoman kahvikannun kiini. Leijonan emäntä nousi
ylös ja lopetti puheensa näin: "Ja nyt Jumalan haltuun, Maisu! Tekee
oikein hyvää, kun kerran vielä saa puhua vanhan hyvän ystävän kanssa.
Minun on paljon parempi olla täällä sinun luonasi, kuin tuolla sisällä
tohtorin ja hänen pahanpäiväisien ryökkynäinsä seurassa, jotka eivät
muuta osaa kuin klaveria soittaa ja suuta muiskahdella. Jää Jumalan
haltuun, Maisu!"
Pelivärkki tuvassa ei soittanut monituisempia eikä kauniimpiakaan
säveleitä, kuin nyt paraikaa soi Maisun rinnassa, hän olisi tanssinut
ja laulanut ilosta, hän nauraa hohotti valkeesen ja taas katsoi kyökin
akkunasta Leijonan emännän perään. Sehän vasta on oikein muhkea rouva,
ja hänen vertaistansa ei ole koko paikkakunnalla, ja hän on itse
sanonut olevansa sinun vanha, hyvä ystäväsi! Kun Maisu sitte tuvassa
kattoi pöytää, vilkasi hän kerran rohkeasti peiliin, juuri kuin nuori
tyttö tekee tanssista kotiin tultuansa: kas tuommoiselle Maisu
näyttää, se Maisu, joka on Leijonan emännän paras ystävä. Hän ei saanut
suuhunsa pannuksi palastakaan siitä hyvästä ruasta, jonka hän oli
laittanut; hän oli kyllin ravittu, yllinkyllin.