Petrovitschin päivällispidot ynnä ruansulatuksen viettoa.
Petrovitsch ei vielä ollut ravintolan pitohuoneesen tullut. Lents meni
siksi aikaa istumaan hänen siallensa ja keskusteli tässä isäntäväen ja
Pilgrimin kanssa.
Anni oli tänään merkillisen harvapuheinen; vielähän teki senkin, kun
Lents tullessaan sisään tarjosi hänelle kättänsä, ettei hän ollut sitä
askareistaan huomaavinansa. Hänen kätensä kaiketi on niin kiini
kihloissa, ettei hän sitä taida kenellekään tarita edes tervetuloksi.
Mutta ei hän sentään siltä näytä, kuin olisi hän morsian. Ja nyt setä
Petrovitschkin tuli, eli oikeammin hänen juoksiansa koira, joka oli
mäyrän ja rottakoiran sekasikiö.
"Hyvää päivää, Lents!" sanoi setä tultuansa kohta jälkeen, ja niinkuin
vähän närkästyksissään. "Minä odotin sinua jo eilen. Unohditko sinä,
että olin sinut käskenyt päivälliselle?"
"Unohdin, minä unohdin peräti, sen täytyy tunnustaani".
"Semmoisella ajan vaiheella, kuin sinä nyt, saattaa kyllä unohtaa,
mutta muutoin ei ammattimiehen auta unohtaa mitään. Minä en ole
päivinäni unohtanut mitään, enkä mitään kadottanut, en ole kadottanut
ainoatakaan nuppineulaa enkä unohtanut yhtäkään säkkiriepua. Kaikki
seitsemän aistia pitää aina oleman vireillä. No, ruvetkaamme nyt
syömään".
Anni toi sopan; setä otti siitä itselleen ja pani vielä toisellekin
syrjätalrikille. Sitte hän sanoi Lentsille: "ota sinä loppu". Sen
perästä hän taskustaan veti sanomalehden, jonka hän joka päivä kävi
postista noutamassa, leikkasi sen auki sillä välin kuin soppa jähtyi,
laski tupakkikukkaronsa ja merenvahapiippunsa sen päälle, ja vasta nyt
hän rupesi syömään.
"Näetkös", sanoi hän syötyänsä sopan ja taittaessaan leipää toiseen
talrikkiin, tuolle tuntemattomalle, "näetkös, näin minä mielelläni
elelen; kun minä ravintolassa syön, niin minulle pitää joka päivä
annettaman tuoretta nisustakin. Rätingin minä joka päivä heitän
nurkkaan, ja olen ainiaan oma herrani".
Kun liharuoka oli pöydällä, leikkasi Petrovitsch korkiakätisesti
kappaleen Lentsin eteen, toisen hän leikkasi itse eteensä ja vielä
kolmannen kappaleen tuon tuntemattoman talrikille. Tuohan mahtoi olla
hänen ylimmäinen ystävänsä, koska Petrovitsch pisti pikkusormensa
ruokaan, pudisti päätään ja kaasi siihen sitte hiukan vettä, ennenkun
tarjosi. Nytpä kaikki selvenikin, kun Petrovitsch huusi koiralle:
"tule, poju, tule! hiljaa, ei niin oitis kuumalta, poju, hiljaa, kas
niin, hiljaa!"
Hän asetti talrikin laattialle, ja koira söi maiskutteli maukkaasti
ruokaansa, kunnes se viimein nuoleskeli suupieliänsä ja katseli
kiitollisesti ja tytyväisenä herransa silmiin.
Tämän jälkeen poju -- koko paikkakunnalla oltiin Petrovitschille
vihaisia siitä, että hän oli antanut koiralle semmoisen nimen -- sai
ainoastaan pieniä makupaloja vielä. Petrovitsch puhui hyvin vähän
syömisen aikana, ja kun hän päivällisensä päätettyä oli virittänyt
piippunsa ja tarttunut sanomalehteen, tiesi pojukin nyt olevan aika
hypätä herransa syliin. Siinä se sitte levähti, puoleksi seisoen,
puoleksi istuen, ja näin, koiran pään yli, Petrovitsch luki
sanomalehteä.
Lents istui siinä neuvotonna, sillä setä ei ollut se jota olisi
ollut luovuttaa vanhoista tavoistansa. Vihdoin Lents kysyi: "setä,
minkätähden olette levittäneet sen huhun, että minä lähden
matkustusretkelle?"
Petrovitsch veti kolme makiata haikua ja puhalsi vielä savun perään,
sitte hän silitteli pojua ja sysäsi sen hiljaa sylistään, pani
sanomalehden taas kokoon, pisti sen taskuunsa ja sanoi viimeinkin:
"Lents, mimmoinenka sinä oikein olet? Sinähän itse olet minulle sanonut
tahtovasi saada nuoruutesi palkituksi ja lähteväsi vieraille maille".
"Sitä minä en muistuttele".
"Enkä minä sitäkään pahaksesi pane, sinä kun et ole ollut oma herrasi;
mutta hauskaa olisi, jos vieläkin lähtisit ulos mailmaan, sitte sinä
tulisit sieltä miehenä takasin. Pakoittaa sinua minä en tahdo, enkä
minä sitä voisikaan".
Sedän vakava puhe sai Lentsin uskomaan, että hän oli tästä asiasta
sedän kanssa keskustellut, ja hän pyysi nyt, ettei setä paheksuisi
hänen huonoa muistoansa.
"Lents, siirry hiukan likemmäksi", kuiskasi setä ystävällisesti, "ei
tarvitse kenenkään kuulla, mitä me puhumme keskenämme. Kuuleppas, jos
noudatat minun esimerkkiäni, et mene naimaan".
"Mutta setä, kuinka minä nyt tuommoista sitte ajattelisinkaan?"
"Te, nuori kansa, ette sitä asiaa ymmärrä ollenkaan. Se on tosi, se.
Katsoppas, Lents, ota esimerkki minusta. Minä olen, kuin näet,
onnellisimpia ihmisiä mailmassa; minä olen oleskellut kaksi viikkoa
Baden-Badenissakin, ja nyt minun taas on täälläkin hauska ollani, ja
mihinkä ikänä mä tulen, olen minä oma herrani, ja ihmisten täytyy minua
palvella. Eikä niistä tytöistäkään tähän aikaan enää ole mihinkään.
Löyhien ja mieltä noutavien parissa kuolisi ennen pitkää ikävyyteen, ja
jos taas ovat älykkäitä ja hauskuttavia, heille täytyy kolmesti
päivässä, juuri joka ateriaksi, hankkia jotakin huvittavaa, että heidän
olisi mieli hyvä. Sittenkin saa kestämiseen kuulla: oi sentään, kuinka
pitkällistä se talouden hoito onkin! Te miehet, te ette siitä tiedä
mitään. -- Sen lisäksi sitte vielä tulee lasten parkunata ja sukulaisia
ja koulumaksoja ja ulostekoja".
"Mutta, setä, jos kaikki ihmiset olisivat samaa mieltä kuin te, koko
mailma ennen sataa vuotta kuolisi sukupuuttoon".
"Mitä vielä! Siitä ei ole pelkoa!" naurahti tuo vanha Petrovitsch ja
painoi tupakkia syvemmälle piippuun pienellä posliinisella
liipasimella, joka hänellä aina oli taskussaan. "Katsoppa, tuossa
hyörii Anni". -- Lentsin sydäntä vavahti syvältä; hän ei itsekään
tietänyt, minkätähden, mutta setä jatkoi tyyneesti: "Katsoppa, siinä
on kiero naiseläjä, aina talttuva, ja hän on minun hovinarrini.
Niin, nuo kuninkaat ennen aikaan olivat oikein sukkelia, ne pitivät
palveluksessaan hovinarria, joittenka virkana oli naurattaa
isäntäväkeänsä heidän aterioidessaan; sepä on terveellistä ja sulattaa
ruokan. Tuo Annikin on minun hovinarrini ja minun täytyy jokikinen
päivä häntä nauraa".
Kun Lents nyt katseli ympärillensä, oli Pilqrim jo kadonnut. Hän näytti
menollansa todellakin tarkoittaneen sitä, että ystävä kieltäisi
Petrovitschille ystävänsä. Mutta Lents piti velvollisuutenaan sanoa,
että hän oli ja aina oli oleva uskollinen ystävä.
Sedän mielestä se oli aivan oikein ja hän kiitti veljensä poikaa siitä,
eikä Lents saanut oltua ihmettelemättä sitä, että Petrovitsch kiitti
Pilgrimiä. Siihen setä vastasi Pilgrimin olevan samaa luontoa, kuin hän
itsekin, vaikka eri lailla; ei Pilgrimikään ollut naimisesta minään
eikä pitänyt vaimoväestä väliä.
Poju kävi levottomaksi ja rupesi vinkumaan.
"Hiljaa!" manasi Petrovitsch, "ole ääneti ja alallasi; me mennään kohta
jo kotiin makaamaan, ole nyt vaan ääneti. Tule, poju. Käytkö sinä
mukaan, Lents?"
Lents saattoi setäänsä hänen kotiinsa saakka, jossa huoneet olivat
suuret ja komeat, vaikka hän yksistään siellä asui. Kohta kun hän tuli,
ovetkin aukenivat itsestään, kuin taikavoimalla, sillä palvelustytön
oli määrä pitää vaaria ja avata ilman hänen kolkutustaan. Vieras
ihminen, jolla ei ollut erinomaista asiaa, ei uskaltanut mennä sisään,
ja kylässä sanottiin: ei sinne kärpänenkään pääse ilman passia.