Kahden ystävän keskustelua.
Kisälli ja oppipoika, jotka Lents oli käskenyt menemään
maahanpaniais-kohinan ajaksi kotiin vanhempainsa luo, tekivät jo työtä
verstaassa, kun Lents seuraavana aamuna heräsi. Tuota ei ennen ollut
milloinkaan tapahtunut, että olisivat olleet työssä ennenkun mestari
itse. Vieläpä aurinkokin jo oli korkealla taivaalla, kun Lents avasi
akkunan, ja viisi tai kuusi kelloa, niin monta kuin huoneessa oli,
löivät yhtaikaa seitsemän. Lentsistä oli kuin olisi hänen toivonsa
saada maattua viikkokaudet käynyt toteen. Elisestä tähän päivään näytti
viikkoja kuluneen, niin pitkä tämä väliaika oli hänen mielestänsä
ollut, ja niin paljon oli tällä välin tapahtunut.
Maisu toi hänelle suuruksen, istui käskemättä hänen luoksensa ja kysyi:
"Mitä minä sinulle tänäpänä laitan päivälliseksi?"
"Minulleko? Ei mitään ollenkaan, minä en tänäpänä kotona syökään. Laita
sinä teille tavallista ruokaa, johon tottunut olet. Ajattelepas vaan,
Maisu, tuo hyvä Pilgrim..."
"Niin Pilgrim oli eilen ehtoolla täällä", keskeytti Maisu, "ja odotti
sinua ison aikaa".
"Vai niin? Ja minä kuin olin häntä hakemassa. Ajattelepas vaan, se hyvä
mies on eilen, puhumatta kenellekään mitään, maalannut äitini kuvan.
Sinä tulet ihmettelemään, kuinka ilmetyltä hän näyttää. Luulisi kuvan
juuri rupeevan puhumaan".
"Minä kyllä tiesin, että kuva oli tekeillä; minun on täytynyt sinulta
salaa hänelle jättää äitisi pyhähameen, punaiset liivit,
hienolaskoksisen kaulurin, kaulahuivin ja myssyn; kranaattihelmet sinä
olet pannut tuonne lukon taa yhdessä muitten kapineitten kanssa, joista
minä en mitään tiedä. Mutta mitä se minuun tulee. Ei minun tarvitse
kaikkea tietää. Mutta sen minä vaan tiedän, että jos jotain on
pidettävä salassa, niin saa vaikka iskeä kaikki suoneni, enkä sittekään
hiisku sanaakaan. Olenko minä henkeänikään vetänyt tästä Pilgrimin
asiasta, josta kyllä tiesin? Olenko minä sanonut edes puolta sanaa,
minkätähden hän ei ole ennen tänne tullut? Minulle sinä saat uskoa mitä
hyvänsä".
Koska Lents kuitenkaan ei hänelle sen enempää sanonut, kysyi hän:
"Mihinkä sinä sitte eilen menit? Missä sinä olet ollut koko
eilisehtoon?"
Lents katseli häntä kummastellen eikä sanonut sanaakaan.
"Sinä olit setäsi Petrovitschin luona?" kysyi Maisu.
Lents pudisti kieltäen päätänsä, mutta ei sittenkään antanut muuta
vastausta, ja Maisu päästi hänen ja itsensäkin tästä pulasta, kun
sanoi: "Nyt minulla ei enää ole aikaa, minun täytyy mennä puistoon
palkoja leikkaamaan päivälliseksi. Minä olen kutsunut tänne päivämiehen
minua auttamaan, kun meidän täytyy tänäpänä mullata potaatimme. Onkosta
tämä mielestäsi oikein tehty?"
"On kyllä, on; tee sinä vaan kuin tehtämän pitää."
Lentsikin nyt meni työhön, mutta hänen päänsä oli tänään kummallisen
sekamainen. Hän erehtyi monta kertaa viilojen otossa, ja isävainajansa
viilan, joka muutoin oli kuin jokin pyhä kalu, sen hän mielipahoillaan
heitti syrjälle.
Taikahuilu rupesi soimaan. "Kuka on pannut värkin uudestaan käymään?"
kysyi Lents äkisti ja ihmetellen.
"Minä", sanoi oppipoika. Lents ei tähän sanonut mitään.
"Jo on aikakin panna kaikki uudestaan käymään. Mailma ei seisahdu
siitä, jos yksi ihmissydän on iäksi lakannut sykkimästä ja vaikka yksi
murehtiva iki pitkiksi päiviksensä vapaaehtoisesti olisi liikkumatta
paikaltaan". Lents jatkoi tyyneellä mielin työtänsä.
Kisälli kertoi sitte, että eräs nuori mestarin poika Triberg'istä oli
palannut kotiin ulkomailta ja aikoi nyt asettaa oman pelikello-verstaan
ja asettua tälle paikkakunnalle asumaan.
Sille miehelle, ajatteli Lents, sinuna sopisi myydä kaikki tyyni, ja
sitte sinäkin saattaisit mennä katsomaan, miltä mailma oikein näyttää.
Mutta tämä matkahalu juolahti hänen päähänsä ainoastaan kuin kaukainen
muisto menneitten aikojen mieliteosta. Todenperäistä halua hänellä ei
enää ollut, ja sekin seikka, että hänen setänsä oli pannut huhun hänen
muuttamisestansa käymään ja täten tahtoi häntä siihen pakoittaa, sekin
teki hänen vastahakoiseksi. Hän otti taas isä-vainajansa viilan
käteensä ja katseli sitä hetken aikaa, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
Se mies, joka tätä viilaa on käyttänyt, on koko ikäpäivänsä -- jos
lukee pois jonkun pienen matka-ajan -- pysynyt paikallansa ja ollut
onnellinen; mutta sepä totta -- hän menikin jo nuorena naimisiin, se
oli toinen laita, se.
Lents lähetti tavallisesti oppipoikansa valajalle, joka asui vuorella,
tuolla toisella puolen, mutta tänäpänä hän meni itse sinne.
Palattuansa, istahti hän hiukan aikaa työllensä. Olihan vähän väärin,
jos et menisi Pilgrimille. Päivän kuluttua puoliväliin, lähti hän
vuorelta alas kylän läpi ja ketoa ylös Pilgrimin luo. Tämä hyvä toveri
istui maalaustelineillään ja maalasi. Hän nousi ylös, kävi molemmin
käsin pitkään, sileään, vaalean-punertavaan tukkaansa ja löi Lentsille
kättä oikealla. Lents sanoi nyt kuinka odottamaton ilo oli hänellä
kuvasta ollut ja kuinka uskollista ja sydämellistä tämä ystävän teko
oli. "Mitä vielä", kielsi Pilgrim ja pisti molemmat kätensä väljin
roimahousuihinsa, "mitä nyt vielä, itsellenihän minä täten hyvää teen.
Tuskalliseksi käy minusta vuodet kadoksiin maalailla noita lemmityitä
kyliä ja pispan-hiipan muotoisia kirkkotornia, joissa on niin suuri
reikä, että numerotaulu siihen mahtuu, ja tuo niittomies viikatteineen
seisoo siinä aina eikä pääse paikaltaan, ja vaimo lapsineen on
tulemassa häntä vastaan eivätkä pääse koskaan perille, ja lapsi
kurottaa käsiään, mutta ei tavoitakaan isäänsä ikinä. Ja tuo mies
riivattu seisoo siinä aina selin päin, enkä minä häntä koskaan
kasvoiltaan tunne. Mutta täytyy vaan sata sataa kertaa maalata noita
myrkyn viheriäisiä kampsuja. Mailman meno on semmoista, että alinomaa
halutaan yhtä ja samaa. Mielestäni minä taitaisin noita maalata vaikka
silmät kiini, ja sentään minun täytyy uudestaan samaan työhön ryhtyä.
Nyt minä olen tehnyt itselleni sen hyvän, että olen maalannut äitisi
kuvan. Muutoin minä en enää ota maalatakseni mitään muotokuvia;
täkäläisten kasvot eivät ole minun mieleeni enkä tahdo nousevalle
polvelle tehdä sitä kiusaa, että heidän vielä lisäksi täytyisi noita
maalauksiani katsella. Sinun sedälläsi on oikein, kun sanoo, ettei hän
anna kuvaansa maalata. Kun eräs matkustaja kautta kulkeissaan otti
siitä hänen kanssaan puheeksi, sanoi hän: ei, ei maar häntä; sittehän
saisin vastedes nähdä kuvani jossakin ramupuodissa riippuvan Napoleonin
ja vanhan Fritzin rinnalla. -- Silläkös miehellä ajatuksia piisaa, kuin
pyörää kiertäisi vaan".
"Mutta mitä sinulla on sedän kanssa tekemistä? Eikös ole niin, että
olet maalannut äitini kuvan minua varten?"
"Jos vaan siitä huolit. Tule, aseta itsesi tähän näin. Minä olen
vähimmin tytyväinen kuvan silmiin, niitä en tahdo saada luonnistumaan.
Tohtori oli täällä tänään aikasin, ja hän sanoi samaa. Hänen oli määrä
tuoda muassaan erään vieraankin, joka pystyy taideteoksiin, mutta hän
nousi niin myöhään ylös. Sinulla on ihan äitisi silmät. Tule, aseta
itsesi tähän, juuri tähän näin. Ole nyt alallasi, ajattele jotain hyvää
minusta, eli ole kuin antaisit lahjan jollekulle. Se oli hyvä asia,
että menit Falleria takaamaan. Ajattele sitä, niin saat äitisi silmät,
jotka sydäntä lämmittävät. Hymyillä et saa. Ainoastaan tuo hyvä, tuo
vilpitön katsanto, tuo ... tuo ... nyt, nyt on oikein. Älä räpäytä
silmiäsi. -- Mutta enhän minä saakaan maalattua, kun sinä itket!"
"Minun silmiäni vaan vetisteli hiukan", vakuutti Lents, "minun täytyi
ajatella, että äitini silmät..."
"No hyvä, jätetään tällä erää sikseen. Minä jo tiedän. Lakatkaamme
tykkänään. Sen lisäksi on pian päivällisaikakin. Sinä toki syöt
päivällistä kanssani?"
"En; älä pahaksesi pane, minä syön päivällistä Petrovitschin kanssa".
"Minä en pahaksu mitään sinulta. Sano nyt, kuinka sinun muutoin on?"
Lents kertoi nyt, että hän puolittain oli päättänyt lähteä matkoille
noin parin vuoden ajaksi, ja kehoitti ystäväänsä panemaan nuo entiset
rauenneet tuumat toimeen ja lähtemään yhdessä hänen kanssaan. Kentiesi
nyt saavuttaisivat sen onnen, kuin siihen aikaan toivoivat
saavuttavansa.
"Älä tee sitä, älä lähde", väitti Pilgrim vastaan. "Näetkös Lents, sinä
ja minä, me molemmat emme ole syntyneet pohatoiksi, ja niinhän se onkin
oikein. Minun isäntäni Don Bastian, se oli oikea mailman mies, joka
osasi koota rahaa; hän se on matkustanut puolen mailmaa eikä kuitenkaan
tiedä mailmasta enempää kuin pässi. Mihinkä hän vaan tulee, missä ikinä
hän kävelee ja seisoo, hän ei muuta kuin ajattelee: kuinkahan täällä
saisi raha-äyrin kokoon? Miten saisi oikein säästetyksi ja peijatuksi?
Ja sen hän ymmärtääkin pitkin koko mailmaa. Spanian talonpoika on yhtä
tyhmän-sukkela kuin Saksankin, ja heidän pääriemunsa on riisua toinen
toisiaan liiviin saakka. Kun minun Don Bastianini palasi kotiin,
hänellä ei ollut muuta hyvää matkoiltaan kuin rahansa eikä muuta
murhetta kuin mitenkä hän nuo rahat parahiten tallettaisi. Se, joka
semmoinen on, saa jotain kokoonkin".
"No, entäs me sitte?"
"Se, jota huvittaa muukin kuin käypä raha, ei rahasta paljon
piittaakaan. Näetkös minua; minulla ei ole muuta liikamaista helisevää
kuin kitarrini, ja onhan sitä siinä. Minä olen näinä päivinä kerran
kuulustanut nuorinta Don Bastiania Jumalan kymmenissä käskyissä, ja
silloin sikisi sukkela ajatus aivoissani. Kuinka ensimmäinen käsky
kuuluu? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi minun edessäni. -- Siinä
sanotaan paljon. Ei yhdelläkään ihmisellä saata olla useampaa kuin yksi
ainoa Jumala. Sinulla ja minulla on iloa taiteestamme. Sinä olet
onnellinen, kun olet saanut valmiiksi soittovärkin, jossa kaikki
sointuu hyvin yhteen, ja niin minäkin kohdastani olen, vaikka usein käy
minulle vastahakoiseksikin se, että minun täytyy maalata tuota
iankaikkista pikku kylää iankaikkisine niittäjineen, vaimoineen ja
lapsineen. Mutta kun työni on valmis, se ilahuttaa minua, ja sitä
tehdessäni minä olen iloinen kuin lintu, kuin tuo peipponen, näetkö,
joka istuu tuolla kirkonkatolla. Ja se, jolla on iloa työstänsä, se,
jonka kaikki halu ja harrastus on työssänsä kiini, se ei myöskään sen
lisäksi taida mieltänsä vaihettaa siihen, kuinka rikastuisi, kuinka
keinottelisi ja mailmaa kavaluudella pettäisi. Se, jolla vaan on
senkaltaista iloa, jota ei saa rahallakaan, mitä se huolii rahasta ja
omaisuudesta? Minulla on iloa tarpeeksi, katsellessani kasvavia puita,
kuinka auringon säteet leikkivät oksissa, kuinka ne heiluvat ja
humisevat niin kotimaisesti ja hauskuttavasti. Tarvitseeko minun sen
puolesta olla metsän omistaja? Ei sinun pidä muita Jumalia pitämäsi
minun edessäni. Se on hyvä lause se. Tuo muu Jumala on paraasta päästä
piru itse, sen saatat huomata omasta sedästäsi Petrovitschistä. Vielä
olen löytänyt evankeliumissa toisenkin paikan, joka kuulluu oikein ja
pitää yhtä: et sinä saata yhtaikaa palvella Jumalaa ja mammonaa".
"Muuta sinä luokseni asumaan", oli Lentsin ainoa vastaus ystävälle,
"minä laitan sinulle yli-tuvan valmiiksi ja vielä kamarin sen viereen".
"Sinä tarkoitat hyvää, mutta hyvin se ei olisi. Lents, sinä olet
ihmeteltävä. Sinä olet syntyäsi aviomies ja perheenisä. Sinun pitää
naimasi, ja minä jo edeltäkättä olen iloissani siitä, kuinka ma sitte
kerron sinun lapsillesi juttuja minun matkoiltani. Kun minä tulen
vanhaksi enkä enää saa ansaittua mitään, sitte sinä saatat ottaa minut
itse tähteni huoneesesi ja ruokkia minua kuolemaani asti. Mutta nyt,
pidä nyt silmäsi auki. Heitä minä vaikka hiukan syrjällekin, minä en
ole siitä minään, päin vastoin kehoitan sinua sitä tekemään, että
setäsi Petrovitsch muistaisi sinua testamentissaan. Ei olisi hullumpaa,
jos saisi periä. Minullakin kyllä on taipumusta perimään, niin suuri
taipumus kuin olla taitaa, mutta, Jumala parantakoon, minulla on
pelkkiä köyhiä sukulaisia, joiden ainoa rikkaus on lapsiparvet. Minä
olen ainoa koko joukossa, jolta joskus on jotain perittävää. Olenhan
minäkin tuommoinen perisetä, yhtä hyvä kuin Petrovitschkin".
Ystävä teki Lentsin iloiseksi, aivan niin kuin paraikaa ripeä
päivänpaisteinen sade ulkona virvoitti luontoa. He odottivat, siksi kun
sade lakkasi, ja nyt mentiin yhdessä ravintolaan; mutta jo ulkopuolella
he erosivat, sillä Pilgrim sanoi, ettei hän Lentsin seurassa mene
Petrovitschin näkyville. Ravintolan edustalla seisoi kyytirattaat ja
Leijonan isäntä seurasi erästä nuorta miestä ulos, kurotti hänelle
kaksi sormea hyvästijätöksi ja siirsi samassa lakkiansa hiukan
takaraivolle.
Nuori mies sanoi vielä kerran jäähyväiset emännälle ja tyttärelle ja
käski kyytimiestä ajamaan edellä ja odottamaan tohtorin talolla.
Kun hän kulki molempain ystäväin ohitse, tervehti hän heitä, nostaen
lakkiansa.
"Tunnetko sinä tuota nuorta miestä?" kysyi Lents.
"En".
"Enkä minäkään", sanoi Lents. "Kummallista! Kuka se vieras on?" kysyi
hän Leijonan isännältä.
"Se on minun vävyni veli".
"Ahaa!" kuiskasi Pilgrim hiljaa Lentsin korvaan, "minäkin muistan. Minä
olen kuullut puhuttavan hänestä; hän on Annin kosia".
Lents rupesi ottamaan nopeita askeleita kuistia myöden ylös. Pilgrim ei
ollenkaan huomannut, kuinka hänen kasvojaan vavahteli.