KAHDEKSAS LUKU.

Vainaja ilmestyy ja toinen äiti haastaa.

Kun Lents tuli vuoriniittyä ylöspäin, huusi Don Bastianin emäntä

hänelle: "ei hän ole kotona; hän on arvattavasti mennyt teille. Eikö

hän tullut tiellä vastaan?"

"Ei. Onko hänen kamarinsa auki?"

"On".

"Minä menen sinne vähäksi aikaa".

Lents meni tuttuun tupaan. Kun hän avasi oven, oli hän permannolle

putoomaisillaan. Hänen äitinsä seisoi tuossa ja hymyili hänelle. Mutta

pian hän malttoi mielensä ja kiitti sydämessään ystäväänsä, joka oli

taululle pannut nuo armaat, hyvät, hellät kasvot, ennenkun ne muistosta

haihtuisivat. Tuommoisilla, ihan tuommoisilla silmillä on hän

katsellut! Pilgrim on minun hyvä ystäväni ja on sinä aina pysyvä. Kun

hän ei ole taitanut olla luonani, on hän sillä välin ollut

hyväntekiäni. Mikä parahinta olla taitaa sinä minulle tehnyt olet.

Kauan ja lakkaamatta Lents katseli näitä rakkaita kasvoja. Hänen

silmänsä vuotivat kyyneliä, mutta yhä vaan hän kuvaa katseli. Niin

kauan kuin silmäni auki pysyy, saan nyt sinun nähdäkin, mutta kuulla --

jos ma vaan saisin sinua kuullakin. Oi, joska saisi edesmenneen

äänenkin ilmestyneeksi!... Tuskin hän taisi kamarista erota. Hänestä

oli niin ihmeellistä, että äiti tulisi jäämään yksistänsä katselemaan

katselemistansa eikä kukaan katselisi häntä...

Vasta kun yö joutui eikä enää mitään voinut nähdä, hän meni pois,

ja tiellä hän sanoi itseksensä: no, nyt on aika antaa surun lentää.

Itsekseni tahdon olla se, kuin tiedän olevani, mutta mailma ei saa

minusta sanoa muuta, kuin että olen mies. -- Tohtorin talon

kohdalle tultuaan, oli akkunat auki, ja sieltä kuului mies vahvalla

bariton-äänellä laulavan vieraita lauluja. Tuo ääni ei ole tästä

laksosta kotosin. Kukahan se mahtanee olla? Olkoon kuka hyvänsä, mutta

ääni on kaunis.

Nyt kuului vieras sanovan: "Neiti Bertha, laulakaa nyt tekin minun

kuullen".

"Ei, herra Storr, minä en saata nyt laulaa. Meidän täytyy kohdakkoin

ruveta ehtoolliselle. Vasta sitte laulamme vielä yhdessä. Silmäilkää

siliä välin näitä nuottia".

Tämä muistutus ehtoollisesta ynnä Lentsin äsköin tekemä päätös elää

reippaasti näytti hänessä yhtäkkiä vaikuttaneen sekä nälkää että janoa,

ja kohta paikalla hän teki riuskan päätöksen. Sinä menet Leijonaan,

sanoi hän itsekseen, ja sitte hän vakavilla askeleilla ja pää suorana

meni kylään.

"No, hyvää ehtoota, Lents, onhan se hauskaa, ettet sinä surussasi

unohda hyviä ystäviä! Ei ole monta minuutia kun juuri pääsin sinusta

puhumasta, ja jos sinä tänään olisit ollut täällä, olisit omin korvin

kuullut koko päivän sinusta puhuttavan; kaikki ihmiset jotka ovat

menneet ulos ja tulleet sisään, ovat sinusta puhuneet. Eikö ole oikea

korva soinut? Niin, hyvä kyllä sinulle vielä mailmassa palkitaan,

mitä äiti-vainaallesi olet ollut. Ja senkin sinä hyvin tiedät, että

äiti-vainaasi ja minä olemme olleet parahimpia ystäviä, vaikka me,

Herra nähköön, ainoastaan harvoin tapasimme toinen toisemme, kun äitisi

ei ollut mielellänsä kotoa pois, enempää kuin minäkään -- -- -- Eiköstä

sinua haluttaisi juoda lasi vanhaa taikka tänvuotista viiniä? Juo sinä

tänvuotista; se on aivan hyvää, eikä tuota silmään jyvää. Sinä näytät

niin kuumettuneelta, sinua punottaa. Niin, niin, sehän on luonnollista

siltä, joka on kadottanut semmoisen äidin. Minä en sano muuta,

vaan..." Leijonan emäntä, se joka Lentsiä näin puhutteli, viittoi nyt

kädellänsä, tahtoen täten sanon, ettei hän liikutuksesta saanut enempää

puhutuksi.

Sitte hän jatkoi, laskiessaan pullon ja lasin pöydälle. "Mitäs me

voimme sen tehdä? Me olemme kuolevaisia ihmisiä; sinun äitisi oli

toista vuotta kahdeksallakymmenellä, siinähän jo on runsas vuosi

liikenemäänkin, ja huomenna kentiesi minunkin täytyy mailmasta erota,

niinkuin sinun äitisi. Jumalan avulla tulen jättämään jälkeeni minun

lapsilleni myös hyvän nimenkin. Tosin kyllä äitisi vertaista ei voi

olla. Mutta ethän pahaksune, jos uskallan antaa sinulle hyvän neuvon?

Minä totta kyllä en sinulle soisi muuta kuin hyvää".

"Kyllä minä kuulen. Minä otan mielelläni hyviä neuvoja korviini".

"Minun oli mielessäni sanoa sitä vaan, kun sinulla on niin hellä

luonto, ettes antaisi surun sinua voittaa. Eiköstä niin, ethän vaan

suuttune minulle?"

"En suinkaan, en, kuinka minä siitä suuttuisin? Päin vastoin, nyt vasta

huomaankin, kuinka monta hyvää ystävää äidilläni on ollut, ja kuinka

minä niitä häneltä perin".

"Oi, jo maakan sinä niitä omasta kohdenkin ansaitset; sinähän olet

niin --"

"No, Jumalan terveeksi, Lents!" kuului heleä nuori ääni äkkiä

keskeyttävän Leijonan emäntää, ja uhka ympyriäinen käsi ojentui

Lentsille, ja kasvot, joihin käsi kuului, olivat yhtä ympyriäiset. Se

oli Leijonan Anni, joka tuli sisään kynttilä kädessä, ja siitä koko

huone kohta valkeni, ja kääntyen äitinsä puoleen, sanoi hän: "Äiti,

miksi ette ole antanut minulle sanaa siitä, että Lents oli täällä?"

Omituisesti naurahtaen vastasi äiti: "Minä mahtanen saada hämyssä

puhella vaikkapa nuorenkin miehen kanssa, vaan sinä et sitä saane".

Tämä leikkipuhe ei näkynyt ollenkaan olevan Lentsin mieleen, ja Anni

lisäsi: "Oi hyvä Lents, sinä kaiketi näöstäni huomaat, kuinka minä

eilen ja tänäpänä olen äitiäsi itkein surrut. Se tuntuu vielä

polvissanikin. Semmoisten ihmisten ei pitäisi ollenkaan kuoleman, ja

kun ajattelee, että kaikki se hyvä, jonka ovat aikaan saaneet, yhtäkkiä

on kuin sitä ei olisikaan -- siitähän voisi ajatella itsensä uuvuksiin.

Minä kyllä käsitän, mitenkä sinun kotonasi nyt on laita. Sinä katselet

joka nurkkaan, sinä odotat oven aukenevan; se ei voi olla mahdollista,

että sinun olisi käynyt niin, ettei äitiä enää olisi olevassa; hänen

täytyy tulla sisään. Oi hyvä Jumala! minun on täytynyt koko päivän

ajatella näin: voi sentään sitä hyvää Lentsiä, jos minä vaan taitaisin

hänelle huojennusta tehdä! Kuinka mielelläni minä tahtoisin huojentaa

hiukankin vaan! Tänäpänä sinua odotettiin toden takaa tänne

päivälliselle. Sinun setäsi sinua ensin odotti. Kun hänelle muutoin

täytyy laittaa kaikki kellon lyömältä valmiiksi, hän tänäpänä sanoi:

Anni, odotetaan hiukan, laske pois vähäksi aikaa; minun Lentsini

kaiketikin tulee tänne, ei hän suinkaan jää yksistään siellä ylähällä

kotona istuskelemaan. Sitte Pilgrim sanoi sinun tulevasi syömään hänen

kanssaan; tiedäthän, että Pilgrim käy meillä rualla, hän on kuin oma

veljeni. Siinä miehessä on sinulla ystävä, oi, oikea todellinen ystävä.

Sitte piti sedällesi ypi yksistänsä katettaman hänen omalle pöydällensä

ja minun täytyi istua hänen viereensä juttelemaan. Hän on leikkiä

laskeva mies, mutta liukas kuin ilmetty piru itse. Nyt sinun pitää

huomenna tuleman päivälliselle. Sanopas nyt mitä ruokaa sinä mielelläsi

syöt?"

"Minulla ei ole oikeata ruokahalua lähes ollenkaan. Minun olisi

mieluisinta jos saisin maata kahdeksan päivää perätysten, yhtäpäätä

maata vaan, tietämättä mistään mitään".

"Kyllä siitä muutos tulee. -- Malttakaa, minä tulen paikalla!" huusi

Anni toista pöytää päin, johon äsköin oli istunut muutamia vuurmannia.

Heille hän pian toi ruokaa ja juomaa ja asettui sitte jälleen Lentsin

tuolin taa. Vastatessaan muille vieraille piti hän kättänsä tuolin

selkälaudalla, ja Lentsistä tuntui niin kummalliselta kuin olisi

sähkövoimaa juossut läpi koko ruumiin. Mutta nyt muitten syöminen

muistutti hänelle omaa nälkäänsä ja kohta Anni nopiasti kuin leimaus

meni kyökkiin, tuli takasin, levitti hienon valkoisen liinasen Lentsin

eteen, pani ruat pöydälle ja asetti siihen pöytäkalut niin maukkaasti

ja sanoi niin herttaisella äänellä: "Siunatkoon Jumala ruokasi!" että

se oli oikein Lentsin mieleen.

Kyllä se niin on, ettei äkkiä löydä toista noin vikkerää ja nättiä

tyttöä kuin Anni on. Paha vaan, että hän pitää koko mailmaa pilkkana:

hän osaa vastata niin että sanat paukkuvat ja tietää panna puheen

alkuun ja jatkoon, eikä se sitte kesken katkee.

Lents oli tyhjentänyt ensimmäisen viinilasin ja oli paikalla valmis

tuomaan ja kaatamaan toista sisään.

"Ethän sinä polta, vai kuinka?"

"Minulla ei ole siihen pakkoa, mutta kyllä mä polttaa osaan".

"Oikein, minä menen ja tuon sinulle niitä sikaaria, joita isäni

polttaa. Vieraille niitä ei tavallisesti anneta". Anni toi yhden

sikarin, viritti kynttilästä paperin palaseen valkeeta ja piteli sitä

Lentsille.

Sillä aikaa tuli Leijonan isäntä sisään. Se oli suuri, hartiokas ja

varteva kunnianarvoinen katsella, melkein kuin pappismies, sillä hänen

lumivalkeat hiuksensa olivat harvassa ja niitä peitti musta samettinen

patalakki. Sen ohessa hänellä oli ympyriäiset hopesankaiset lasisilmät

päässä, joita hän käytti lukiessansa, mutta enimmästi ne olivat

otsalla, ja siltä näytti, kuin hänen vakava älynsä katselisi otsasta

ulos, ja vakava mies hän olikin, melkein majesteetillisen vakava, ja

erinomaisen älykkäänä hän pidettiin. Hän tosin hyvin harvoin sanoi

mitään, mutta mahtaneehan semmoinen mies olla sangen älykäs, joka on

hyötynyt niin, kuin Leijonan isäntä? Kasvonsa olivat punertavat ja

nöyryyttävät, kuin sanottu. Ainoastansa hänen suunsa, joka eniten

vääntyi kuin olisi hän jotain maukkaasti imenyt, se suu ei varsin ollut

nöyryyttävää laatua. Hän oli totinen ja harvapuheinen ikäänkuin

pakoittaisi hän vaitiolollaan vaimonsa ja osaksi tyttärensäkin

puheliaisuutta tasapainoon. Kun hänen vaimonsa laski liikoja ja

kaunisteli puhettansa ylen määrin, hän välisti pudisteli päätänsä,

ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: kunnon miehen ei tarvitse tuota tehdä.

Leijonan isäntä olikin kunnon tunnettu mies, tunnettu likeltä ja

kaukaa, sekä ensimmäisen luokan asioitsia, niin kutsuttu pakkaaja; hän

näet osti kelloja kellosepiltä ja sitte myi hän niitä pitkin maata

mailmaa.

"Hyvää ehtoota Lents", sanoi Leijonan isäntä leveällä äänellä,

ikäänkuin siinä olisi koko pitkä puhe, ja kun Lents kunnioittaen nousi

ylös, antoi hän hänelle kättä ja sanoi: "istu alallasi vaan äläkä huoli

ollenkaan kursailla, kunhan olet ravintolassa". Sitte hän nyykytti

päätään äänetönnä, jota tiesi samaa, kuin olisi hän sanonut: sinä pidät

minua kunniassa, ja minun säälini sinua kohtaan on, tietkös, yhtä

taattu, kuin kolmenkertainen pantti. Hän meni sitte pöydällensä ja

rupesi sanomia lukemaan. Anni otti sukankutimensa ja tuli pitämään

Lentsille seuraa sanoen kohteliaasti: "istun tähän sinun luvallasi".

Hän haasteli paljon ja tottuneen tavalla; ja vaikea on sanoa, onko

hänen luonnossaan enemmän sukkeluutta vai hyvyyttä. Hän on oikeastaan

sukkela kuin hyväkin ja niin liipattu kuin olla taitaa. Kun Lents

lopuksi maksoi, sanoi Anni: "Tietkös, se on minulle oikein

vastahakoista, kun minun täytyy sinulta ottaa maksoa, olisi paljon

hauskempaa, jos olisit ollut kestivieraana. Toivotan sinulle hyvää yötä

ja ettes sydäntäsi surulla pakahduta. Minä soisin taitavani sinua

auttaa. No, kun olin melkein unohtamaisillani: milloinka sinun suuri ja

kaunis urkurakennuksesi, josta niin paljon puhutaan -- sanotaanhan sen

olevan kauniimman kaikista tällä seudulla tehdyistä -- milloinka se

viedään Venäjälle?"

"Minä odotan joka päivä sanaa, että sitä tullaan noutamaan".

"Saanko minä äitini kanssa tulla sinne kuulemaan ja katsomaan sitä?"

"Se olisi minun kunniakseni. Tule vaan, tule, koska vaan haluttaa?"

"Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta! Sano minulta terveisiä

Maisullekin, ja jos hän jotain tarvitsee, tulkoon meille vaan".

"Kiitos kaunis! Kyllä sanon". -- --

Lentsin taloon on neljännes-tunnin matkaa, hyvin runsaasti, ja jyrkkää

vastamäkeä, mutta tänäpänä hän pikaa pääsi kotiin, eikä hän tiennyt,

kuinka se kävi. Kun hän taas oli yksistänsä huoneessaan, tuli hän

murheelliseksi. Hän katseli kauan ulos suviseen yöhön, ei hän tietänyt,

mitä hän ajatteli. Mailman menoista täällä ei kuule, ei näe mitään,

ainoastansa kaukana etäällä, tuonpuolisella vuorella seisoo yksinäinen

huone, jossa kettinkiseppä asuu; nyt sieltä vilahtaa valkea, mutta

katoo taas pian. Ne ihmiset, joitten sydäntä ei särje, saavat

maatuksikin.

Sahamylly, joka ei ole kaukana kettinkisepän huoneesta, kuuluu yön

hiljaisuudessa tuulenpuuskan tullessa nopiasti ratisevan. Tähdet

tuikkivat kirkkaasti yli tumman vuorimetsän reunan; tuolla, jossa kuu

on laskenut vuorimetsän taa, näkyy vielä sinertävän vaalea kehä, ja

pienet pilvet taivaalla ovat vielä vienosti valaistut.

Lents kävi käsin polttavaan otsaansa ja tunsi suonensa lyövän. Koko

mailma menee ympäri hänen silmässään. Sen vaikuttaa vissiinkin nuori

viini. Sinä et ehtoisin saa viiniä juoda. Mutta Anni on kuitenkin

sukkela ja herttainen tyttö. -- Älä nyt sentään ole mikään narri, mitä

sinä hänestä huolit? "Hyvää yötä nyt ja oikein makoista unta!" toisti

hän itsekseen ja sai todellakin tällä kertaa nauttia vahvaa unta.

Vilun-ihana · 第 13 / 50 题