Ravintolan tytär pitää emännyyttä.
Leijonon ravintolan suuressa pitohuoneessa istui yksinään nuori mies
hyvin valmistetussa pöydässä ja söi niin hyvällä ruokahalulla kuin
pulskan nuoren miehen kahdella kymmenellä iällään tulee, sitte kun koko
päivän on kävellyt vuorilla ja laksoissa. Monta kertaa hän vaan katseli
kuin unen alta noita erinomaisen raskaita hopeisia pöytäkaluja. Ne ovat
kätköjä vanhoilta ajoilta, jolloinka kaikkea koron kasvavaa ei pidetty
kulutettavana. Nyt nuori mies -- se ei ole kukaan muu kuin Taitelia,
jonka parissa eilen istuimme tohtorin luona -- sytyttää sikaarinsa ja
suorii pienellä taskuharjalla tuuheaa, hallavaa partaansa; hänen
kasvonsa ovat ylevät, korkea otsa juoksee kaareen ruskean tukan alta,
ja hänen siniset silmänsä, hiukkasen syvällä, puhuvat sulaa hellyyttä;
posket ovat pyöreät ja verevät.
Vilpoinen ehtootuuli huokuu avatun akkunan kautta ja vetää nopiasti
muassaan tupakin haituvat ilmaan.
"Vai jo maakan poltatte, Herra Kurt? Ette siis enempää syökään?" sanoi
sisään astuva tyttö erinomaisen siistissä vaatteissa ja valkoinen
esiliina rinnustimineen edessä; hänen ruumiin vartensa oli hoikka,
noria ja liukkaasti notkistuva; hänen soikeat ja samassa täysiposkiset
kasvonsa olivat heleänverevät, joista ruskeat vuohen silmät sukkelasti
pilkkivät, ja hänen tummat hiuksensa, pantuna kolmeen vahvaan
palmikkoon, oli kuin kruunu päässä.
Vikkelän-kielevä tyttö jatkoi: "Teidän täytyy nyt pitää hyvänänne. Emme
enää uskoneet teidän näin myöhään syövän päivällistä",
"Kaikki oli hyvin laitettu. Tulkaa nyt vähäksi aikaa istumaan luonani,
neiti kälyni".
"Kohta, jahka ma vaan olen nämä korjannut. Minä en saa istutuksi, niin
kauan kuin kaikki on näin huiskin haiskin".
"Niin, teillä pitää kaikki oleman niin nättiä ja siivottua, kuin te
itsekin olette".
"Kiitoksia paljon kohteliaisuudestanne. Se on hauskaa, ett'ette ole
kaikkia hukannut tohtorilla".
"Tulkaa nyt pian vaan takasin, minulla on teille paljon kertomista".
Nuori mies taas yksinään hiukan aikaa, siksi kun ravintolan tytär tuli
kutimillansa istumaan vastapäätä häntä ja sanoi: "No, kertokaa nyt
sitte".
Nuori mies kertoi tänäpänä olleensa tohtorin seurassa yli vuorien ja
laksojen, hänen matkallansa sairaita katsomassa, eikä hän taitanut
tarpeeksi kiittää, kuinka paljon hän oli perehtynyt ihmisien elämään
täällä. Ihmiset täälläpäin elivät, niinkuin tohtori oli sanonut,
kahdesta asiasta: ahkeruudestaan ja hurskaudestaan, ja heidän
hurskautensa ei ollut mitään ulkokultaisuutta. "Me olimme tänäpänä myös
neljässä ravintolassa", sanoi hän; "muutoin, kun suvikin tulee
päivällisaikana johonkuhun ravintolaan, niin tavallisesti tapaa jonkun
häviölle joutuneen ihmisen, joka, ikään kuin tekisi loppuansa
tuolla penkillä pöydän takana, silmät puoli ummessa ja laimistunut
olut- taikka viinalasi vieressä, viheliäisenä katselee töllöttää
sisään tulevia ja korskuu ja puoli selvästi jollain tapaa herjaa
kaikkia ihmisiä. Sen olen muualla usein nähnyt, mutta täällä en
missään".
"Niin", sanoi Anni, "meidän kylätuomarimme, tohtori, on ankara mies
kaikkia juoppolalluja kohtaan, ja me puolestamme tässä talossa emme
koskaan anna semmoiselle yhtään mitään".
Taitelia rupesi nyt, tosin jotenkin liikanaisesti, kuvailemaan tohtorin
luontoa: kuinka hän, tuli mihin paikkaan hyvänsä, aina tuli kuin
päiväpaiste, ja yksin köyhän mökkiinkin hänen avosydäminen luontonsa
toi juurikuin jotakin ravintoa, ja tuo vakaa uskallus, joka oli hänen
luonnossaan kuin joka sanassansakin, reipastutti joka miestä.
Tyttö, joka istui ja kuunteli, oli kuin hiukan hämillänsä tästä
intoisesta kertomuksesta eikä hän muuta kuin pinnisti sukkavarrasta
huuliensa välillä ja sanoi: "kyllähän se niin on, meidän tohtorimme on
hyvin ihmiskerno".
"Hän on teidänkin ystävänne! hän on puhunut hyvää teistä".
"Vai niin? Onko hän tehnyt sen? Sitä hän rohkenee sanoa ulkona
kävellessään, mutta kotona ei. Hänen viidet vaimoväkensä sitä ei kärsi.
Mutta tätä minä en sentään sano vanhasta kylätuomarin leskestä, hän on
herttaisen hyvänluontoinen, hän.
"Eiköstä ne toiset sitte ollenkaan? Muutoin minä olisin uskonut,
että --"
"Minulla ei ole koko väkeä vastaan mitään. Minä en sano pahaa
yhdestäkään ihmisestä. Minun ei, Jumalan kiitos, tarvitse hakea omaa
kiitostani siitä, että laittaisin muita eli leikkelisin vieraan
vuodasta hihnoja, niinkuin Lentsin leskellä oli sananpartena.
[Saksalainen sanalasku, joka tietää samaa, kuin helppoa hyötymistä
muitten kustannuksella. Suom. muist.] Ihmisiä käy meillä tuhansittain
ulos ja sisään, jotka kaikilla kaduillakin taitavat kertoa, kummoinenka
ma olen, ja yksi ravintola on kuin avonainen huone, jossa ei niinkuin
muualla saa siivotuksi pariin päivään eikä rauhassa olluksi niin kauan
kuin vieraita on, ja vielä sittenkin kestää semmoista roskailemista,
että silmää päästä riitelee, ja kun tietää kohinan olevan ohitse, sopii
taas laulaa hyryellä taikka hauskuudeksensa ottaa työn käteensä ja
istua alallaan. Minä en sano kenestäkään mitään, tahtoisin vaan
varoittaa sinua olemasta noin pintapuolinen -- mutta suokaa anteeksi,
että teitä sinuksi puhuttelen, kun te minun mielestäni olette kuin
teidän veljenne, minun lankoni, ja siitä se sinutteleminen tulikin".
"Sitä vastaan minulla ei ole mitään sanomista; sinutellaan vaan toinen
toistamme".
"Ei millään muotoa, ei. Jos vaan vielä niin tulee sanotuksi, minä en
jää tähän istumaan. Missä se isä taas viipyy?" sanoi ravintolan tytär
punehtuen.
"Niin, missä isä on sitte?"
"Asioimis-toimissaan; hän taitaa tuossa paikassa tullakin. Jospa hän
kerrankin jättäisi koko asioitsemisensa! Minkätähden hänen
tarvitseekaan noin reuhtoa? Mutta sitä ilman hän ei eläisikään ja hän
sanoo usein: jos kauppatoimeni jättäisin, kohta paikalla kuolisinkin,
mutta huolet ja valvomiset ja ajatukset ja puuhat, ne pitävät ihmisen
terveenä. Ja se onkin totta, enkä minä voi ymmärtää, kuinka ihminen
terveillä jäsenillä taitaa istua aamusta varhain klaveria soittamassa,
taikka tyhjän vuoksi ja turhin päin rallattaa ympäri huoneessa; ei,
vaan täysi työ ja nopsat kädet, se terveenä pitää. Tosi kyllä on, ettei
se tee suurta, mitä me vaimoväki ansaitsemme, jos sen laskee rahassa,
mutta maksaa sekin jotain, kun pitää ja hoitaa taloutta".
"Maksaa kaiketi", sanoi Taitelia, "ja täälläpäin ollaan merkillisen
kestäviä työssä; useimmat kellosepät tekevät työtä neljätoista tuntia
päivässä. Sitä ansaitsee korkeimmasti kiittää".
Tyttö katseli häntä hämmästynein silmin; mitähän hänellä aina oli
tekemistä noiden yksinkertaisien kelloseppien kanssa? Eikö hän
ymmärtänyt taikka eikö tahtonut ymmärtää, mitä tyttö puheellaan oli
tarkoittanut?
Nyt oltiin molemmin ääneti, kunnes Taitelia taas kysyi: "Missä teidän
äitinne on?"
"Hän on puutarhassa, palkoja noukkimassa, eikä hän sieltä malta erota.
Tulkaa, käykäämme sinne hänen luoksensa".
"Ei, jääkäämme tänne. Mutta kuulkaa, neiti kälyni, saanenhan luvan
siksi sanoa: eiköstä tohtorin vanhin tytär Amanda ole oiva, sievä
tyttö?"
"Sekö? Miksikä hän ei olisi oiva? Hänellä on sen lisäksi ikääkin
tarpeeksi, ja jos ei hän kaupungista hankkisi itsellensä niin näppärät
liivit, suitsaisi nähdä hänen korkean selkänsä".
Ravintolan tytär puri huuliansa: tuohan oli sinulta tyhmästi sanottu;
koska hän tutkii Amandasta, on hän mieltynyt Berthaan. Niin se onkin.
Ajatuksiansa kooten lisäsi hän sentähden: "Mutta Bertha, se on
lystikäs --"
"Niin oikein, hän on muhkea tyttö", keskeytti Taitelia, ja ravintolan
tytöltä putosi varras pöydän alle, jonka vieras otti ylös. Nuorta
miestä näytti myös harmittavan se, että hän oli niin ajattelemattomasti
sanoa tokaissut; hän rupesi sentähden muuhun ja sanoi: "Eilen ehtoolla
tohtori kertoi minulle paljon Pilgrimistä".
"Mitäpä hänestä juuri paljon on kertomista? Tohtori vaan osaa tehdä
vaikka tikusta asian".
"Kuka se Petrovitsch sitte on? Te sanoitte minulle tietävänne hänestä
yhtä ja toista".
"En enempää, kuin mitä joka mies tietää. Hän syö päivällistä meillä ja
maksaa joka kerta päivällisensä. Hän on ykspäinen vanha karskuttaja,
upporikas, mutta sydän kova kuin kivi. Hän on ollut monta monista
vuotta vierailla mailla eikä sekaannu yhteenkään ihmiseen. Yksi ainoa
asia häntä näkyy ilahuttavan, ja se on tuo kirsikkatuomilla istutettu
käytävä, joka laksosta vie päin kaupunkia. Ennen siinä kasvoi
turmeltuneita puita, mutta Petrovitsch --"
"Minkä tähden häntä sanotaan Petrovitschiksi?"
"Hänen nimensä on oikeastaan Pietari, mutta koska hän on oleskellut
tuolla etäällä, luullakseni Serbiassa, sanotaan häntä täällä
Petrovitschiksi".
"Kertokaa vielä tuosta kirsipuu-käytävästä".
"Sen laita on niin, että Petrovitsch aina käveli veitsi kädessä ja
leikkeli tien varrella olevista puista liikavesoja pois, ja tämän
tähden teitten vartia kerran haastoi hänet puitten pilauksesta,
ja sitte hän omalla kustannuksellansa istutti ihan uuden
kirsipuu-käytävän, ja kuusi vuotta peräkanaa hän jo on antanut noukkia
marjat niistä raakiloina, ettei varkaat puita turmelisi, ja ne ovatkin
kauniiksi kasvaneet. Mutta ihmisiin hän ei ollenkaan sekaannu. Katsokaa
tuossa menee hänen ainoa veljensä poika Lents Morgenhaldesta, joka ei
taida kehua, että hän sedältään olisi saanut sen verran kuin silmään
pistäisi".
"Vai niin, tuoko se Lents on? Soma mies, hienot kasvot, semmoisen olen
ajatellut hänen olevankin. Käykö hän aina noin kumarruksissa?"
"Ei aina, mutta nyt hän käy, kun suree äitiänsä. Hän on hyväluontoinen
ihminen, kentiesi kuitenkin liiaksi pehmoinen mies. Noin kun hän
tuonnepäin menee, tiedän, että kaksi silmää eräästä huoneesta häntä
intonaisesti noudattaa ja mielellänsä viittaisivat sisään, ja ne silmät
ovat Berthan".
"Vai niin? Onko heidän välillänsä mitään?" kysyi Taitelia, ja hänen
valkoinen otsansa punehtui.
"Ei, enhän minä sitä ole sanonutkaan. Hän kaiketi ottaisi hänen
mielellänsä mieheksi, koska Lentsillä on hyvin varaa, vaan hänellä ei
ole muuta kuin kaunis olkihattu ja rikkiömet sukat".
Ravintolan tytär eli, niinkuin hänen oikea nimensä oli, Leijonan-Anni
ilakoitsi itsekseen: kas niin, nythän kumminkin teidän soppanne on
katkera. Tämä ajatus pani hänen oman harminsa lauhtumaan.
Taitelia sanoi, että hänen teki mielensä vieläkin mennä tuulehtumaan.
"Mihin sitte?"
"Tuonne ylöspäin, Spannrentea päin".
"Siellä on kaunista, mutta jyrkkää kuin katon harjalla".
Taitelia meni menojaan. Anni kiiruhti vuoripuistoon huoneen taustalla
ja katseli sieltä hänen peräänsä. Hän meni todella kappaleen matkaa
vuorta ylöspäin, mutta pian hän kääntyi ja meni nopeilla askeleilla
laksoon, tohtorin taloa päin.
"Mene hiiteen", sanoi hän itsekseen, "minulta sinä et enää saa hyvää
sanaa".