Mailma alkaa ikääntymään.
"Hyvää huomenta Lents! Sinä olet makoisasti maannut. Sinä olet sentään
vielä kuin lapsi: sekin makaa hyvin, kun ensin on tarpeeksensa
itkenyt". Näin kuului Fallerin jyreä baasiääni aamulla, ja Lents sanoi:
"veli kulta, se on uutta surkeutta vaan kun herää, taas uudestaan herää
ja muistaa, mitä eilispäivänä on tapahtunut. Mutta minun täytyy
rohkaista mieltäni. Minä otan nyt oitis ja kirjoitan takauksen sinulle.
Mene sillä sitte kylätuomarille, ennenkun hän ajaa pois ja sanoo
hänelle terveisiä minulta. Nyt ikään johtuu mieleeni, että minä näin
hänestä untakin. Jos sopii, mene Pilgrimin luo ja sano hänelle, että
minä odotan häntä kotona. Toivotan sinulle onnea, kun pääset omiin
huoneisin. Minullekin tuntuu hauskalta, että sinulla nyt on oma
suojus".
Faller meni takuukirjeellä laksoon, ja Lents istui työllensä, mutta
sitä ennen hän veti ylös yhden pelikelloista ja pani sen soittamaan
koraalia. Hän nyykytti päätänsä monta kertaa viilatessaan yhtä ratasta:
soitto käy hyvin, sehän olikin äidin mieluisin virsi, ajatteli hän
itsekseen. Tämä suuri pelikello kauniisti vuolitussa pähkinäpuisessa
kaapissaan, joka oli yhtä iso kuin kohtalainen vaatekaappi, oli saanut
nimekseen "Taikahuilu" siitä syystä, että samanimisen operan ouvertyri
oli paras kappale kuudesta, joita kello kaikkiastaan soitti. Se oli jo
myyty eräälle teeravintolalle Odessassa. Toinen pienempi pelikello
seisoi tän suuremman vieressä ja kolmatta pelivärkkiä Lents paraikaa
valmisti. Hän teki lakkaamatta työtä päivälliseen saakka. Hänen oli nyt
hyvin nälkä. Mutta kun hänen nyt piti ypi yksistään istuman
päivällispöytään, oli hänen mielestään koko ruokahalunsa kadonnut.
Hän käski vanhaa palveluspiikaa istumaan kanssansa rualle niinkuin
äitinsä eläessäkin. Piika kainosteli ja ujosteli kovasti näin
kahdakesken nuoren miehen kanssa. Mutta viimein hän kuitenkin oli
taipuvainen istumaan, ja kohta kun soppa oli syöty, hän jo sanoi:
"oikeastaan sinun ei ollenkaan pitäisi naiman".
"Kuka on sanonut sitte, että minä aivon naida?"
"Minä tarkoitan vaan sitä, että jos naisit, sinun pitäisi naida voudin
Katriinan, hän kun on kasvanut kelpo perheessä ja pitää sinua niin
kunniassa, ettei hänen mielestään ole toista sinun vertaistasi.
Semmoinen vaimo vasta olisi oikea. Mutta se olisi kauheaa, jos saisit
semmoisen, joka panisi sinua kenkiänsä siivoomaan. Tytöt tähän aikaan
ovat ... niin käypämäisiä eivätkä tahtoisi muuta kuin koreilla ja
levitellä liepeitään".
"Minun ei tee mieleni naimisiin, vähintänsä nyt".
"Siinä teetkin oikein. Ei se ole tarpeellista. Paremmin et voi tehdä,
usko minua. Ja minä kyllä tiedän, kuinka sinä vanhastaan olet tottunut,
ja kyllä minä laitan ja toimitan kaikki sinulle niin, että luulisit
äitisi vielä olevan elossa. Eikös ole totta, että pavut maistuivat
hyvältä? Minä olen äidiltäsi oppinut laittamaan papuruokaa näin, ihan
näin. Hän ymmärsi kaikki, suurimmasta pienimpään. Saatpas nähdä, että
tulet olemaan tytyväinen, jos me olemme kahden kahtuustamme"
"Niin Maisu", sanoi Lents, "mutta minä en usko, että sillensä jää".
"Vai niin? Joko sinulla on joku kultaluiru silmässä? Kuuleppa vaan!
Kukapahan luulisi Lentsin päässä pyörivän muuta kuin kellonsa ja
äiti-vainajansa! Jos nyt vaan tuo joku olisi kelpo sukua. Niinkuin minä
sanoin, tuosta voudin Katriinasta tulisi kelpo vaimo sekä sunnuntaiksi
että arkipäiviksi, hän se osaa askaroita kotona ja pellolla, hän taitaa
kehrätä, -- sanotaan, että hän kehräisi vaikka oljet katostakin alas.
Kaikki sanansa hän vahvistaa sinun kauttasi, ja kaikki, mitä sinä teet,
ja kaikki, mitä sinä sanot, on hänestä kuin uskonkappale. Alinomaa hän
sanoo: Lentsistä ei tule muuta kuin hyvää, vaikka päältä nähden
näyttäisikin toiselta, niinkuin työntekosi eilen. Ja sen lisäksi
hänellä on tavaraakin kelpo lailla ja vielä hän saa periä äitinsäkin,
ja sitte kyllä kerran kelpaa lastansa varustaa, ja lapsi hyvin
henkeänsä elättää".
"Maisu, eihän nyt ole naimisesta ollenkaan ollut kysymystäkään.
Kukatiesi minä -- vaikken vielä oikein tiedä, kuinka se kävisi päinsä
-- kukatiesi minä myyn taikka annan arennille kaikki, mitä minulla on,
ja lähden vastakin vieraille maille".
Maisu katseli nolotti Lentsiä eikä enää saattanut lusikkaa talrikilta
suuhunsa. Lents jatkoi: "Kyllä minä sentään sinusta, Maisu, pidän
murheen, ett'ei sinun tarvitse puutetta nähdä; mutta minä ajattelen
niin, etten minä vielä ole ollut missään ulkona mailmassa, ja minun
pitäisi joskus mennä mailmaa katsomaan ja kokemaan, ja kentiesi minä
kartuttaisin taitoani, ja eipä tiedä vaikka -- -- --"
"Minä en siihen sano mitään", sanoi Maisu, "minä olen tyhmä,
yksinkertainen ihminen, vaikka meitä Knuslingenilaisia muutoin ei
tyhminä pidetä. Mitä minä paljon tiedän mailmasta! Mutta tiedän minä
sentään sen verran, etten minä turhaan ole mailmassa kahtakymmentä
seitsemää vuotta palvellut. Minä tulin tähän taloon, kun sinä olit
neljän vanha, ja sinä olit nuorin lapsi ja talon silmäkultakin. Entäs
sinun veljesi ja sisaresi, jotka ovat kätketyt maan poveen -- mutta kas
nyt, siitä minun ei pitänytkään puhumani sinulle. Minä olen ollut
kaksikymmentä seitsemän vuotta äitisi luona. Minä en taida sanoa
olevani niin ymmärtäväinen, kuin hän; sitä saa hakea likeltä ja kaukaa,
jotta saattaisi sanoa samaa. Semmoista ei koskaan löydy, niin kauan
kuin mailma seisoo. Mutta minä kumminkin tiedän sanoa hänestä paljon.
Kuinka monesti hän on minulle sanonut: Maisu, sanoi hän, noita
ihmisiäkös karkaa ulos mailmaan, ikäänkuin tuolla kauempana, tuolla
Rheinin, taikka valtameren toisella puolen onni itse juoksentelisi
pitkin katuja huutamassa: hei, hyvää huomenta Hannu ja Mikko ja Risto,
oikein hauskaa minusta, että tulet; näin se vaan huutaisi Hannulle ja
Mikolle ja Ristolle. Maisu, sanoi äitisi, se jok'ei kotona saa mitään
toimeen, se ei saa muuallakaan, ja kaikissa mailman äärissä, tultakoon
mihin hyvänsä, on myös ihmisiä entiseltä, ja vaikka siellä sataisi
kultaakin, ne kyllä olisivat nopsat noukkimaan, odottamatta siksi, kuin
muukalaiset tulisivat sitä korjaamaan. Ja mitähän onnea tässä
maailmassa löytää sitte? Tuskin saa enempää kuin syödyksi, juoduksi ja
maatuksi. Maisu, niin hän sanoi, minun Lentsinikin -- anna minulle
anteeksi, sinun äitisi se oli, joka niin sanoi, minä en sano sitä
itsestäni -- minun Lentsinikin päässä hehkuu nuo vaelluksen
hullutukset, mutta missä hän paremman kodon löytää? Eikä hänestä ole
hurjassa mailmassa mihinkään. Mailman oloissa täytyy olla semmoinen
veijari, kuin Petrovitsch, yhtä hävytön, itara, ahne, armoton ihminen,
mutta näitä sanoja minä, totta puhuen, en pane vainajan suuhun, hän ei
puhunut pahaa yhdestäkään ihmisestä; vaan ne sanat olivat omasta
päästäni ja minä olen ne lausunut ja minun suustani ne ovat tulleet
maalle, eikä hänen, vainajan. Mutta nämä sanat hän pani sydämmeeni:
näetkös Maisu, jos minun Lentsini joutuisi ulos mailmaan, hän antaisi
ainoan paidan yltänsä, nähdessään kerjäläisen, hän kun on niin
sääliväinen luonteeltaan, ja kuka hyvänsä, joka vaan tahtoo, saa hänen
petetyksi. Maisu, sanoi vainaja, kun minua ei enää ole maailmassa ja
hän taas saa vaellushalun, sitte Maisu, niin hän juuri sanoi, käy
kiinni hänen takkinsa liepeisin, äläkä laske häntä menemään; mutta
sitä, Herran tähden, sitä minä en tee, kuinka minä sen saisin tehtyä?
Minä kuitenkin uskallan puhua siitä sinulle, sillä vainaja on sen
teroittanut mieleeni. Katsopa ympärillesi vähän vaan: tässä on sinulla
huoneet täydessä kunnossa ja ruoka suruti suussa, sinua kunnioitetaan,
kaikki sinusta pitävät, ja jos menet vieraille maille, ei sinua tunne
kukaan. Kukapa siellä taitaisi sanoa: se on Lents Morgenhaldesta? Ja
sitte aina kun sinulla ei ole yösijaa, vaan täytyy ollasi yötä
metsässä, kuinka monesti sinä ajattelet: voi hyvä Jumala! minulla on
sentään ollut omat huoneet ja seitsemän tehtyä siaa, ja astioita
tarpeeksi, ja lekkerillinen viiniä kellarissa... Enkömä mene tuomaan
sinulle lasin viiniä? Maltappas, minä tuon! Alakuloisena pitää juoman
viiniä. Monta tuhannen kertaa on äitisikin sanonut: se ilahduttaa
sydäntä ja panee ajatukset toisaalle".
Tuota pikaa Maisu riensi ovesta ulos kellariin ja pian hän sieltä toi
mitallisen viiniä. Hänen täytyi tuoda itsellensäkin lasin, muutoin ei
Lentsikään olisi maistanut. Hän kaasi Maisun lasiin ja kilahti hänen
kanssaan, ja Maisu vaan kasteli kainosti huuliaan, mutta vei kuitenkin
mennessään lasinsa muassaan kyökkiin.
Lents teki taas ahkerasti työtä, siksi kun ehtoo tuli. Mikä lienee
ollut syynä, vai viinikö sen teki, että hän oli levoton työssään ja
vähältä piti, ettei hän monta kertaa korjannut työkalujaan pois ja
mennyt ulos johonkin vieraisin. Mutta taas hän ajatteli toisin, ettei
hän saisikaan mennä mihinkään; varmaankin tänään tulisi hyviä ystäviä
häntä yksinäisyydessään lohduttamaan, ja heidän piti tapaaman hänet
kotona. Mutta kukaan muu ei tullut, paitsi Pröbler. Hän piti Lentsistä
paljon sen vuoksi, että Lents oli yksi niistä harvoista, joka ei tehnyt
hänestä pilkkaa eikä ilkkunut, jos hän ei päässyt niin pitkälle, että
olisi myynyt edes yhden taideteoksistansa eikä aina pantannut niitä
niin isoksi ajaksi, ettei hän enää saanut niitä lunastaa, ja semmoinen
puhe kävi, että Leijonan isäntä, joka pakkaajana -- niinkuin
varsinaisia kauppa-asiamiehiä ja tukkukauppiaita täällä kutsutaan --
teki oikein "krossissa", sai kauniin rahavoiton Pröbleristä, joka
sanottiin panttaavan mestariteoksensa hänelle.
Lents kuunteli ainiaan ja aivan tarkoin ja totisena vanhan Pröblerin
puheita, kun hän jutteli paljon taitavansa ja kyllä osaavansa laittaa
_perpetuum mobile_-koneenkin [_Perpetuum mobile_ ylimalkaan on kone,
joka lakkaamatta käy, mutta erittäin se tietää jonkunlaista monin
kerroin harkittua tehokonetta, jolla itsessään ja itsestään on
käymävoimansa ja siis kuluttamatta mitään muuta käyttövoimaa
jaksaa vielä toisiakin koneita käyttää. Semmoinen tehokone on
yksinkertaisimmankin koneelliskäsitteen mukaan mahdoton. Suom. muist.];
häneltä ei puuttuisi tuohon muuta, kuin nuo neljäkymmentä kaksi
timanttia, joitten päällä koko värkki välttämättömästi olisi
käytettävä. Tästä hyvästä Pröblerikin kernaasti oli auttanut Lentsiä,
hänen puuhatessaan tuota mallikellon, jota koko seudun työkansan tulisi
noudattaa, ja Lents kertoikin suoraan ja kaikkein kuullen, että Pröbler
sitä paitsi oli tehnyt toisenkin hyvän asian siinä, että hän tyrkytti
mallikelloa valmistettavaksi viittä eri suuruutta.
Tänäpänä Pröbler ei kuitenkaan tullut minkään uuden keksinnön vuoksi,
eikä liioin _perpetuum mobile_-koneen tähden, päinvastoin hän tarjosi
-- sitte kun hän ensiksi oli ottanut tuon välttämättömän nuuskapriisin
-- itsensä Lentsille puhemieheksi, jos niin, että hän aikoi mennä
naimisiin. Hän esitteli koko sarjan tyttöjä naima-iässä, joitten
joukossa oli tohtorinkin tyttäret, ja puheensa hän lopetti näin:
"kaikki ovet avataan sinulle leveilleen, ja sinä olet tervetullut joka
taloon, mutta sinä olet liian ujo. Sano minulle vaan suoraan, ketä sinä
mielit, ja minä laitan niin, että sinua tullaan puolitiessä vastaan
ottamaan".
Lents vastasi tuskin mitään, ja Pröbler meni tiehensä. Kappaleen aikaa
Lents kuitenkin mietiskeli sitä, että hän voisi saada yhden tohtorinkin
tyttäristä! Siinä nyt oli kolme aimollista sydänkäpyä. Vanhimman muoto
oli jotain tarkkaa ja melkein äidillistä huolta täynnä, ja toinen
vuorossa taisi niin erinomaisesti soittaa klaveria ja laulaa. Kuinka
usein Lents oli seisonut akkunan alla ja kuulellut häntä! Soitto ja
musiki oikeastaan olikin hänen ainoa intohimonsa, ja musikia hän oikein
kaipasi, kuin janoova lähteen silmää. Kuinkahan olisi, jos hän saisi
vaimon, joka hyvin osaisi klaveria soittaa? Hän se ensin soittaisi
kaikki ne säveleet, joita oli kelloihin pantava, ja siitä sitte
kelloihinkin tulisi ihan toisenlainen sointo. Mutta ei sentään, et sinä
niin suuresta suvusta mene naimaan, eikä se, joka hyvin klaveria
soittaa, ei se osaa askaroita talossa, pellolla ja navetassa, niinkuin
kellosepän-aviovaimon asia on. Sitte tulee vielä lisäksi se, että
sinulla on kyllä miettimisaikaa.
Kun rupesi hämyttämään, puki Lents päällensä ja meni laksoon.
Pröbler oli sanonut: sinä olet tervetullut joka taloon. Niinkö, joka
taloon? Se on paljon se, juuri yhtä paljon, kuin ei mitään. Jos sinä
tulet johonkuhun huoneesen, eikä sisällä olevat hervahda paikaltaan,
niin sinä olet omaa väkeä, eikä yksikään silmä, ei sävyt kysy: mistäs
tulet? Mitä nyt haluaisit? Kuinka laita on? Jos taas et ole omaa väkeä,
sinulla ei myöskään ole siellä omaa kotoa.
Lents ajatuksissaan tuli ja meni talosta taloon, kävellen koko kylää
ylös alas, ja joka paikassa hänelle kättä lyötiin ilomielin, mutta ei
yhdessäkään hän tuntenut olevansa oikein kuin kotona. Mutta sentään,
sentäänkin hänellä on yksi ystävä, jonka luona hän on kuin kotona, ihan
juuri kuin omissa huoneissaan. Kylttimaalari Pilgrim, sehän olisi
eilenkin seurannut häntä maahanpaniaisista kotiin, mutta kun setä
Petrovitsch meni mukaan, ei Pilgrim seurannutkaan, vaan jäi, sillä
Petrovitsch pitää Pilgrimiä halpana miehenä, sentähden että hän on
köyhä saakeli, ja Pilgrim taas pitää Petrovitschiä halpana, sentähden
että hän on rikas saakeli. Siis Pilgrimille nyt menet.
Pilgrim asui kappaleen matkaa laksoa alaspäin Don Bastianilla, -- siksi
Pilgrim isäntäänsä kutsui. Se mies oli aikanaan ollut kellojen
kauppias, joka oltuansa kaksitoista vuotta Spaniassa, oli koonnut
siellä melkoisen omaisuuden. Tultuaan kotomaille takasin, osti hän
talonpoikaistilan ja käveli talonpoikaisissa vaatteissa, eikä hänellä
olostansa Spaniassa ollut muuta muistoa kuin rahansa ja pari
spanialaista sanaa, joita hän ajoittaisin mielellään käytti, varsinkin
sydänsuvella, kun mailman matkusteliat kaikilta tahoin palasivat
kotiin.