Kaikki kotosella.
Vilpoinen ilta virkistytti ihmisiä kuuman päivän perästä; perheet
istuivat penkillä huoneittensa edustalla, useimmat heistä sillan
kivisillä käsipuilla; sillä siellä, missä silta on, joko paikalla,
taikka läheisyydessä, sinne kokoontuu väkeä illalla juttelemaan ja
lepoa pitämään päivän töistä. Tästä kulkee kaikki ohitse, jotka tulevat
tältä taikka toiselta puolelta, ja joen mulina sillan alla ikäänkuin
kehoittaa jutun jatkoon. Tuolla alahalla joessa on useampia puita
likoomassa, jotta kasvin nesteet lähtisivät syitten välistä ja puu itse
siten ei sikistyisi eikä turpoisi valmistettaissa kellojen koteloiksi.
Ihmiset sillalla olivatkin hyvin lioittamiseen harjaantuneet, moneenkin
piihin. Vielä ehtoopuolellakin puhuttiin -- ja paljonpa puhuttiinkin --
Lentsin leski-vainajasta, mutta vielä enemmän siitä, että Lentsin
pitäisi kiiruumman kautta mennä naimisiin. Vaimot kiittivät Lentsiä
ylen määrin, ja moni kiitossana oli lausuttu kuin kehoitteeksi
miehille, että hekin käyttäisivät itsiään noin kiitettävästi; sillä
oikea mies aina oikeaksi tunnustaankin. Miehet taas puolestansa
sanoivat: kyllähän se niin on; hän on kelpo ihminen, mutta -- liian
pehmoinen hän sentään mieheksi on. Tytöt sitä vastoin -- paitsi ne,
joilla jo oli julkiset kihlattunsa -- olivat ääneti, varsinkin kun
oltiin sitä luuloa, että Lents naisi yhden tohtorin tyttäristä;
vielähän muutamat vakuuttivatkin asian jo olevan päätetyn ja tehtävän
julkiseksi kohta suruajan loputtua. Äkkiä ja tietämättä mistä se tuli,
levisi huhu huoneesta huoneesen ja varsinkin sillalla, että Lents
tänäpänä, äitinsä maahanpaniaispäivänä, oli lakkaamatta tehnyt työtä.
Vaimoväki päivitteli, että niin hyvä ihminen taisi olla noin ahne;
miehet taas kokivat häntä puolustaa. Viimein ruvettiin haastamaan
ilmasta ja kalkista mailman asioista, ja sepä on venyväistä
puheainetta, kun ei yhdestä enempää kuin toisestakaan taida sanoa, mitä
siitä tullee. Makoista juttua kumminkin piisaa, kunnes toivotetaan
toinen toiselleen hyvää yötä ja annetaan taivaan tähdet ja mailman
asiat mennä menoaan, aivan kuin niitten on määrä mennäkin.
Kaikkein rauhallisin oltava on tuolla alempana laksossa, tuon kauniin,
ylisaksalais-asemahuoneitten muotoon rakennetun huoneen edustalla,
ihanassa puutarhassa, jossa nyt yön aikaan lemuaa ihmeellisen hyvältä.
Vaan se ei olekaan mikään ihme, koska täällä kukoistaa ja kasvaa
kaikenlaisia apteikin kasvia. Nyt ollaan puutarhassa tohtorin luona,
joka myös pitää vara-apteikia. Tohtori on tämän kylän lapsia ja
kellosepän poika: hänen rouvansa on kotosin pääkaupungista, mutta
hänkin on yhdessä miehensä kanssa, joka uudestaan on kuin tykkänään
juurtunut kotilaksoon, tänne täydellisimmästi kodittunut, ja tohtorin
vanha äiti -- häntä puhutellaan vanhaksi kylätuomarittareksi -- joka
vielä elää perheessä, sanoo usein, että hänestä on kuin olisi
hänen miniänsä jo ennenkin elellyt mailla ja vieläpä ihan kuin
Schwarzwaldilaisen lapsena, koska hän niin hyvin ja tyyni tiesi maalla
pitää maan tapoja, ja sekin oli hänestä vallan sopivasti tehty, että
hän mieluisammin kuuli kutsuttavansa kylätuomarittareksi kuin
tohtorinnaksi. Tohtori, nähkäät, on myös kylätuomarikin. Hänellä on
neljä lasta. Hänen ainoaa poikaansa ei ole ollenkaan, niinkuin muutoin
pakkona pidetään, tyrkytetty vuorostansa rupeemaan lukumieheksi:
päinvastoin hän on käynyt kellosepän oppia ja on nyt ulkona mailmassa.
Hänen kolme tytärtänsä tosin ovat ylhäisempiä paikkakunnalla, mutta
eivät jää ahkeruudessa kenenkään jälkeen. Vanhin tytär Amanda on
oikeastansa isän apulainen aptikissa, ja hänen tehtävänsä myös on pitää
puutarha kunnossa, jossa niin monenlaisia rohtokasveja viljellään.
Bertha ja Minna askaroitsevat talouden toimissa, mutta sen ohella he
ovat näppärät tekemään hienoja olkipalmikoita, jotka viedään Italiaan
ja sieltä palaavat takaisin valmiina Florentsin hattuina.
Tänäpänä on perheellä yksi vieras, joka istuu puutarhassa; se on nuori
konemestari, ja häntä kutsutaan kylässä lyhyesti Taiteliaksi. Hänen
molemmat veljensä ovat Leijonan isännän vävyjä, joista toinen on rikas
puukauppias likimmäisessä piirikaupungissa ja toinen veli, asuva
alisessa Schwarzwaldissa, on erään ympäristöllä kuuluisan
kylpölaitoksen isäntä ja suuren maatilan omistaja. Semmoinen puhe käy,
että Taitelia aikoo naida Leijonan isännän kolmannen tyttären, jonka
nimi on Anni.
"Herra Storr", sanoo tohtori Taitelialle -- ja tohtorin äänestäkin
kuulee, että miehessä mahtaa olla ruumistakin. -- "Herra Storr, se oli
oikein tehty ja se on minun mieleeni, että tulitte meitä tervehtämään.
Ei se kelpaa, että käy laksoja ja vuoria ihantelemassa, huolimatta
ihmisten riennoista ja pyrinnöistä, jotka paikalla asuvat. Tähän
mailman aikaan ilmaantuu ihmisten matkusteluhalussa liian paljon
pintapuolisuutta ja levottomuutta. Minä puolestani en tunne halua
lainkaan kuljeskelemaan ympäri mailmaa; minä tunnen voivani hyvin ja
olevani täydellisesti tytyväinen pienessä piirissäni. Vielä minun on
täytynyt päälle päätteeksi luopua vanhasta mielitehtävästäni, kasvien
kokoomisesta, eli oikeammin, minä olen siitä mielelläni luopunut, koska
siten olen enemmän kiintynyt ihmisiin. Kunkin kohdastansa pitäisi
taivuttaa taitonsa työn jaon mukaan; minun kotimaalaiseni eivät tahdo
siihen taipua, ja se juuri on meidän kotimaisen teollisuutemme kipeä
kohta".
"Saanko pyytää teiltä tarkempaa selitystä siinä asiassa?"
"Asian yksinkertainen laita on tämä. Meidän kellotyömme on, niinkuin
kaikellainen kotiteollisuus, luonnollinen seuraus maaperämme kehnosta
anteliaisuudesta ja sukutalojen jakaumattomuudesta; nuoremmat pojat ja
ylimalkaan kaikki, joilla ei ole muuta pääomaa kuin työkykynsä, saavat
osaksensa hankkia itselleen jotain omastakaa, sillä elääksensä. Sen
lisäksi tulee vielä meikäläisissämme tavattavat luonnonlahjat: tarkka
ja vakava vaarinotto. Meidän metsämme tuottavat parasta, koteloiksi ja
ratasaineiksi kelpaavaa puuta, ja niin kauan kuin nuo vanhat, niin
kutsutut Jockelin kellot hyvin kävivät kaupan, seppäkin teki koko
kellon valmiiksi kodissaan yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa, jotka
maalasivat kellontaulut. Mutta jota enemmän metallikelloihin totuttiin
ja vanhan mestarin Jockelin kellot sysättiin syrjälle, sitä enemmän
työnjakoakin harkittiin. Jopa nyt Franskan maalla, Amerikassa ja
varsinkin Sachsenissa vahvasti kilpaillaan kellotyössä. Meidän täytyy
ruveta tekemään puukelloja, jotka, niinkuin tiedätte, eivät käy
painojen, vaan vieterien voimalla. Mutta kaikkeen tähän tarvittaisiin
lujaa yksimielisyyttä. Vanhat Hauensteinerilaiset tuolla toisella
puolen olivat ennen aikaan yksimielisesti yhtyneet ja heillä oli
yhteysmestarinsa, joka taaskin olisi tarpeen; kaikkein, jotka elävät
vuorilla hajallansa, pitäisi liittymän lujaksi yhteyskunniksi ja
työskentelemän yksissä neuvoin kädestä käteen. Mutta meikäläisiltä se
tuskin kyllä käy päinsä. Sveitsin maalla kulkee taskukello
satakaksikymmentä kertaa kädestä käteen, ennenkun se on valmis. Mutta
tuo minun rakkaitten kotimaalaisieni vakavuuskin, vaikka se kyllä on
hyvä asia, estää kuitenkin heitä muiksi muuttumasta. Heitä ynnä koko
meidän teollisuutta on tähän asti auttanut yksinomaisesti heidän
tytyväisyytensä ja verrattoman suuri työhalunsa. Niihin tuskin auttaa
kajota; tuo kyyryllänsä istuminen verstaassa on moneen istuttanut
omituisen arkamielisyyden; heitä täytyy varovasti kohdella, ja jos vaan
taitamattomasti ottaa kiini, tohtii sisusta seisahtua niinkuin kellon
sisävärkkikin seisahtuu, ja huonosti käy, jos ketjut katkee".
"Minun mielestäni", sanoi nuori mies, "pitäisi pidettämän huolta siitä,
että täkäläiset kellot saisivat kauniimman ulkomuodon, jotta ne samassa
saattaisivat koristaa huonettakin".
"Sepä olisi hyvä asia", sanoi Bertha, keskimmäinen tytär. "Minä
oleskelin koko vuoden pääkaupungissa tätini luona, ja mihinkä ikinä
minä tulin, siellä tapasin tuon kotiseutulaiseni, Schwarzwaldin
seinäkellon, mutta se oli kyökissä niinkuin nurkkavirrinä. Paremmassa
huoneessa aina vaan franskalaiset pöytäkellot koreilivat kaikemmoisessa
kullassa ja kalliissa kivissä, ja paraasta päästä ne seisoivat
vetämättöminä, taikka sanottiin niitten käyvän huonosti, kun sitä
vastoin tuo minun kotiseutulaiseni kyökissä kävi lakkaamatta ja
oikein".
"Ja tuo nurkkavirri pitäisi kurjuudestaan pelastettaman", sanoi nuori
mies, "mutta sen pitäisi sitte paremmassa huoneessakin pitämän hyvät
tapansa ja käyvän oikein".
Tohtori ei näyttänyt tahtovansa yhtyä nuoren parin tuumiin, sillä hän
alkoi nyt yhä enemmän kertomaan Taitelialle täkäläisien asujainten
omituisuudesta; hän oli kyllä kauan ollut muilla mailla, taitaaksensa
olla siihen kaiheesti katsomatta, ja myöskin tarpeeksi perehtynyt
kotiseutuunsa, tunteaksensa ja kunnioittaaksensa kansalaistensa salatut
omaisuudet; hänen puheensa oli niin selvää saksaa, kuin kirjoissakin
on, mutta hän lausui sanat paikkakunnan murteiskorolla.
"Hyvää ehtoota teille kaikille", kuului eräs ohikulkia huutavan
seurustelioille.
"Kas vaan, sinäkö se oletkin Pilgrim? odota hiukkasen aikaa", huusi
tohtori. Tervehtiä jäi seisomaan aitaukselle, ja tohtori kysyi: "Kuinka
Lents jaksaa?"
"Minä en tiedä. En ole tänäpänä häntä nähnyt sitte maahanpaniaisien.
Minä tulen Leijonan ravintolasta, jossa minä hänen tähtensä tyhmän
tavalla suutuin".
"Vai niin? mitä se sitte oli?"
"Siellä kerrottiin, että Lents tänäpänä on koko puolipäivän aikana
tehnyt työtä, ja he panettelivat ja haukkuivat häntä kitunikiksi.
Lentsikö olisi kitunikki? Se on varsin mieletöntä!"
"Älä sitä pahaksesi pane! sinä ja minä ja moni muukin tietää vallan
hyvin, että Lents on vilpitön ja nuhteeton ihminen. Eikö Petrovitsch
ole tänään käynyt Lentsillä?"
"Ei, vaikka minäkin olin siinä luulossa enkä sen vuoksi mennytkään
hänen luoksensa. Herra tohtori, minun pyyntöni olisi, että huomenna
tulisitte käymältä minun luokseni, jos aikanne antaa myöden. Minulla
olisi teille jotain näytettävää, jonka olen valmiiksi saanut".
"Hyvä vaan, kyllä tulen".
"Hyvästi kaikki yhteisesti!"
"Hyvästi Pilgrim! Makiaa unta".
Matkustaja meni menojaan.
"Lähetä minulle huomenna minun lauluni takasin", huusi Bertha hänen
jälkeensä.
"Minä tuon ne itse", vastasi Pilgrim, ja vähän ajan takaa hän kuului
kaukana kauniisti ja taitavasti viheltelevän.
"Siinä nyt näitte eriskummallisen ihmisen", sanoi tohtori Taitelialle.
"Hän on kylttimaalari ja Lentsin paras ystävä, hänen, jonka äiti
tänäpänä pantiin hautaan. Pilgrimin luonnon-lahjat ovat kehityksessään
keskeyntyneet, ja hänen elämäkertansa on merkillinen".
"Kertokaa se minulle, minä pyydän".
"Joskus toisten, kun olemme kahdakesken".
"Ei toiste, vaan nyt oitis; me kuulemme sen mielellämme vielä
toistamiseen", huusi rouva ja lapset, ja tohtori alkoi kertomaan: