Työntekiä hyväntekiänä.
Likeisin naapuri, joka oli voutintalokas -- hän asui kuitenkin
kappaleen matkaa Morgenhaldesta -- oli lähettänyt keittoruokaa: sillä
tässä maassa on se tapa, että lähin naapuri lähettää maahanpaniaisien
jälkeen keittoa kuolinhuoneesen, kun edeltä arvaa, ettei surunalaiset
itse vaiheta mieltään ruan laitoksiin. Eikä liioin saa koko
maahanpaniaisaikana eikä kolme tuntia sen perästä tehdä valkeata
takkaan.
Voutitalokkaan tytär itse toi ruan tupaan.
"Minä kiitän sinua Katriina ja sano vanhemmillesikin kauniit kiitokset
minun puolestani! Laske siihen vaan! Kun minun tulee nälkä, sitte syön;
nyt en saa syötyä", vakuutti Lents.
"Ei, sinun täytyy edes koittaa syödä, niin on tapa", sanoi Maisu,
"täytyy laittaa sen verran edes, että suunsa avaa. Istu alas Katriina,
suruhuoneessa täytyy istua, ei siellä seisoa saa. Nuori väki ei enää
ollenkaan tiedä, kuinka oltaman pitää. Sinun täytyy myös sanoa jotakin,
Katriina. Surevan luona pitää puhuttaman, ei siellä saa olla ääneti.
Sano nyt jotakin!"
Tuo varteva ja täysiposkinen tyttö muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan
ja sai tuskin suusta maalle sanat: "en minä osaa!" ja purskahti sitte
katkeraan itkuun.
Lents katsoi häneen vakavasti; tyttö tämän kaiketi huomasi ja peitti
kasvonsa esiliinallaan.
"Ole nyt vaan tyynellä mielin", lohdutti Lents, "ja kiitä Jumalaa joka
päivä siitä, että sinulla on vanhemmat elossa. -- Kas niin, nyt olen
sopasta maistanut".
"Sinun täytyy vielä koittaa, miltä muukin ruoka maistuu", kehoitti
Maisu.
Senkin Lents teki, vaikka se oli vastahakoista; hän nousi ylös ja saman
teki tyttökin sanoen: "älä pane pahaksesi, Lents, minä tahtoisin sinua
lohduttaa, mutta minä ... minä..."
"Kyllä mä tiedän, minä kiitän sinua. En minäkään nyt taida paljon
puhua".
"Jumalan haltuun! Isäni käski sanoa, että tulisit meille; hän ei pääse
tänne sinun tykösi, hänen jalkansa on kipeä".
"Saa nyt nähdä, kun taidan, niin tulen".
Tyttö lähti pois, ja Lents rupesi kävelemään huoneessa edes takasin ja
ojensi käsiään, niinkuin olisi jotakin tartuttavaa, vaikka eivät
tarttuneetkaan mihinkään. Sitte istui hänen silmänsä, kuin naulittuna,
varsinkin erääseen viilaan, joka riippui erikseen. Hän tuli
tuskahikeen, kun hän kurotti kättänsä sitä päin; jotakin häneen nyt
kosi.
Tämä viila oli hänen paras perinsä. Sen vahterisessa varressa oli
kovertunut sia, jonka isän peukalo oli syönyt; kokonaista neljäkymmentä
ja seitsemän vuotta isä oli sitä työssään pidellyt, ja siitä oli ollut
hänelle iloa ja useasti oli hän sanonut: "eipä sitä kukaan uskoisi,
että puiseen varteen jäisi pitkästä pitelemisestä peukalon sia". Kun
joku vieras tuli tervehtimään, äiti näytteli tätä ihme-kapinetta.
Tohtori tuolla alahalla laksossa, jolla oli koko joukko kotimaisia
seinäkelloja ja vanhanaikaisia kaluja, tahtoi usein tätä
villaakin omaksensa ripustettavaksi muitten kalujen joukkoon hänen
säily-kamarissaan, mutta isä ei luopunut siitä, ja äiti kuin poikakin
pitivät tämän hänen kuolemansa jälkeen saadun perin korkiassa arvossa,
Silloin kun isä haudattiin ja poika äitineen istui hiljaisuudessa
kotona, sanoi äiti: "Lents kyllä nyt jo on tarpeeksi valitettu; meidän
täytyy tyyneellä mielin kantaa kärsimyksemme. Ota isäsi viila ja rupee
työhön. Rukoilkaa ja tehkää työtä niin pitkä kuin päivä on, kuuluu
käsky. Ole iloinen, että taidat itseäsi kunniallisesti elättää työlläsi
ja ettei sinun tarvitse ajatella, mitä nyt pitäisi tekemäsi. Monta
tuhannen kertaa on isäsi sanonut: kun aamulla nousee ja työtä on
tekeillä odottamassa, sepä virkistyttää ja reipastuttaa, ja kun minä
viilaan, niin minä samassa viilaan kaikki tyhjänperäiset sirut
päästäni, ja kun minä paukutan vasarallani, niin annan kaikille
raskaille ajatuksille kolauksen, ja -- ne kohta ovat tipotiessään".
"Sillä lailla äiti silloin sanoi, ja hänen sanansa nyt soivat
korvissain, hän sanoo samaa taaskin. Jos ma vaan aina ja joka asiassa
muistaisin yhtä hyvin hänen sanansa!"...
Lents rupesi kiivaasti työhön.
Maisu seisoi ulkona voutitalokkaan Katriinan kanssa ja vakuutti uhoa
täynnä: "Se vasta on minulle oikein mieleen, että sinä ensimmäiseksi
toit keittoa; se tietää hyvää. Se, jolta tämmöisessä tapauksessa saa
ensimmäisen suupalan nauttiaksensa, se myös -- mutta minä en sano sen
enempää, eikä siihen käräjäin-käyntiä tarvita. Tule sinä vaan taas
ehtoolla meille, ja sinun täytyy olla se, joka hänelle tänäpänä sanot
hyvää yötä, ja sinun pitää sanomasi kolme kertaa hyvää yötä, sitte
siitä seuraa vieläkin enemmän. -- Mutta mitäs tää on? Hiljaa! Niin,
eipä mailman päivinä, mitä minä nyt kuulen! Niin se on, hän tekee
työtä, nyt jo, tänäpäivä jo! Se maar on se mies, ei kukaan häntä
ymmärrä, ja kuitenkin minä olen hänen nähnyt lapsuudestaan saakka;
hänellä kyllä on aina päänsä, jota ei kääntymään saa, mutta hyvä sydän
hänellä on. Älä nyt vaan puhu kenellekään, että hän on tehnyt työtä;
siitä hän tulisi pahaan huutoon. Kuuletko sen? Ja ehtoolla sinä tulet
noutamaan astiat, ja katso sitte, että saat sanat suustasi maalle; sinä
kyllä muutoin sen osaat".
Maisu lakkasi nyt, kun Lents huusi ovelta: "Maisu, jos joku tulisi
tervehtimään, minä en nyt ole puhepäällä kenenkään seurassa, paitsi jos
Pilgrim tulee. Kas! vieläkö sinä olet täällä Katriina?"
"Minä menen jo", sanoi tämä, ja lähti juoksemaan vuorta alas.
Lents meni takasin huoneesen, teki työtä taukoomatta, ja Maisu toisessa
huoneessa vaivasi päätänsä pitkin ja poikin tuosta kummallisesta
miehestä, joka äsköin oli itkusta menehtymäisillään ja nyt reuhtoi
työssä. Hänellä suinkaan ei ole kova sydän eikä hän ahneuttaan tee
työtä, mutta minkätähden hän sitte tekee?
"Minun vanha pääni ei ole kylliksi sukkela", sanoi Maisu ja kääntyi
ovelle, mennäksensä emännältään selkoa saamaan; mutta hän otti otsaansa
kiini, kun vasta huomasi, että Lentsin äiti olikin poissa ja kuollut.
Maisun rinta oli täynnä, kun nyt rupesi vieraita tulemaan, ensin
opettaja ja muut lauluyhteyden jäsenet, ja sitte vanhempiakin ihmisiä.
Pahoilla mielin hän kielsi kaikkia tulemasta ja puhui niin lujaa kuin
kaikki ihmiset olisivat olleet kuuroja; he olisivat kaikin kernaasti
saaneet tukkia korvansa, etteivät kuulisi Lentsin tekevän työtä. Hän
odotti odottamistaan Pilgrimin tuloa, se oli mies, jonka mieltä Lentsi
noudatti, se mies saisi viilan otetuksi hänen kädestään pois. Mutta
Pilgrimiä ei kuulunutkaan, ja nyt Maisu keksi kelpo keinon: kuka hänen
käski kotona köröttämään? Hän lähti ulos odottamaan tiellä, niin
kaukana kotoa, ettei viilaus eikä vasaran paukutus kuulunut niin
kauaksi, ja ken nyt tiellä tuli, sen hän kielsi perille menemästä.
Mutta työnteko tyydytti ja rauhoitti Lentsiä, ja vasta ehtoommalla hän
lakkasi työtä tekemästä. Hän meni ulos kävelemään laksoa päin,
huoneitten taustan sivuitse, hyvän toverinsa maalari Pilgrimin luo,
mutta puolitiessä hän kääntyi takasin, niin äkkiä, kuin olisi joku
häntä huutanut, ja kuitenkaan ei yltäympäri kuulunut hiiren
hiiskahdusta. Ainoastaan västäräkki visersi väsymättä pensastossa ja
keltavarpunen, istuessaan kuusenlatvojen tänvuotisissa tuoreissa
vesoissa liverteli harvalukuisia säveleitään ja tirkisteli sinne tänne.
Leivosia ei täällä löydy laksoissa eikä niittymailla; niitä liitelee
ylempänä ylänkölakeuksilla, jossa ohrapeltoja on lappeillaan.
Niityt höytivät ja käveliä katsellessaan eteensä ja takansa näkee
hienoa sumua, vaan ei näe sitä likimaillaan siinä paikassa, jossa
seisoo ja liikkuu.
Lents astui riuskasti laksoa ylöskäsin, ja vasta kun aurinko laski
Spannrenten taa ja sumu laksossa loisti tulipunaisena pilvellä, hänkin
pysähtyi ja sanoi: "ensi kerran aurinko nyt laskee hänen hautansa yli".
Ehtookello soi, hän otti hatun päästään ja kulki eteenpäin. Eräässä
lakson notkossa hän jälleen pysähtyi ja katseli pensaan kätkössä
ylöspäin erääsen pieneen yksinäiseen huoneesen. Sen edustalla istui
mies penkillä -- hänen tunnemmekin jo, se on kelloseppä Faller --; hän
piteli pientä lasta polvillaan ja tanssitteli sitä, ja hänen vieressään
istui sisarensa, jonka mies on ulkomailla, ja hänkin piteli lasta
rinnoillaan, suudellen sen käsiä.
"Hyvää ehtoota, huusi Lents hänelle, tällä kertaa oikein raikkaalla
tenoriäänellä.
"Hei vaan, sinäkö se olet?" kaikui syvä baasi vastaan. "Juuri pääsimme
sinusta puhumasta. Lisabeth tässä sanoo, että sinä unohdat meidät
vallan pois murheessasi, ja minä sanon: 'ei maar, päinvastoin hän pitää
meitä mielessään'".
"Niin oikein, ja sen vuoksi minä tulenkin. Minun juolahti mieleeni,
että Hurgelin huoneet myydään huomenna. Jos tekee mielesi ne ostaa,
kyllä minä menen takuusen. Sitte me olemme likempiä naapuriakin".
"Se on vallan hyvä asia, erinomaisen hyvä! Sinä jäät siis kotiin?"
"Kuinkas muutoin?"
"Sanoohan ihmiset sinun lähteväsi ulkomaille vuodeksi taikka
isommaksikin aikaa".
"Kuka niin on sanonut!"
"Muistaakseni on setäsi sen sanonut; en minä sentään tarkoin tiedä".
"Vain niin? Voi olla mahdollista. Jos ma lähtisinkin, niin täytyy sinun
sitte muuttaa huoneisini".
"Parempi on, että jäät kotiin. Myöhäksi rupee jo matkustukset käymään".
"Ja nai sitte hyvin pian", lisäsi nuori vaimo.
"Tee se, niin matkustuksetkin katoovat mielestäsi: naitua ollaan kuin
kytkeittynä. Mutta katsoppas, Lents, sinun mahtanee vielä käydä hyvin
mailmassa. Ettäs minuakin murheessasi muistat, siitä sinun äitisi
taivaassa sinua siunaa. Ei minuutiakaan mene, etten häntä muistele.
Tuon sinä olet perinyt äidiltäsi, semmoinen hänkin oli, että hän aina
kaikkia muisti. Jumala sen palkitkoon!"
"Hän palkitseekin paraikaa. Kävelyni sinun luoksesi ja yhdessä olomme
lievittää minua suuresti. Lisabeth, onko sinulla jotain haukattavaa?
Vasta nyt ensi kerran tänäpänä tunnen nälkää".
"Minä laitan sinulle pari munaa".
"Sepä hyvä".
Lents söi hyvällä ruokahalulla ja kestiystävät olivat oikein
mielissään, että ruoka hänelle niin hyvältä maistui.
Fallerin äiti pyysi, vaikka poika häntä kovin pidätti, että Lents
lahjoittaisi hänelle jotakin vaatteen puolta.
Lents lupasi.
Faller ei luopunut lähtemästä häntä saattamaan kappaleen matkaa
kotiinpäin, mutta tuskin olivat parikymmentä askelta huoneesta, kun
Faller kimeästi vihelsi. Sisar tuli ja kysyi, mikä nyt oli. Hän huusi
vastaukseksi, ettei hän tänä yönä tulisi kotiin.
"Mihinkäs sinä aivot jäädä?" kysyi Lents.
"Sinun luoksesi".
Molemmat ystävät kävelivät eteenpäin sanaakaan sanomatta; kuu paistoi
hellästi, huhkainten ääniä kuului, mutta kylästäpäin tunki iloinen
laulu korviin.
"Ei olisi hauskaa, jos kaikki surisivat yhtä". sanoi Lents. "Jumalan
kiitos, että jokainen iloitsee ja murehtii omasta kohden".
"Nuohan taaskin ovat äitisi sanat sinun suustasi", vastasi Faller.
"Mutta maltas", huusi Lents nyt, "etkös tahtoisi antaa morsiamellesi
tiedon, että saat ostetuksi omat huoneet?"
"Sen teen kuin teenkin. Tule mukaan. Saapas nähdä iloa, jonka moista ei
toista maan päällä".
"Juokse yksistäsi vaan vuorta ylös; minusta ei ole iloitsemaan ja minä
olen kovin väsynyt. Minä odotan tässä. Mene nyt pikaa ja joudu pikaa
takasin". --
Faller kiiruhti ylös vuorelle ja Lents istui tien viereen kiviläjälle,
ja samoin kuin kaste paraikaa lankesi puille, pensaille ja ruoholle
että kaikki jälleen virkistyisi, niin yksinäisen sielullekin lankesi
jotakin niinkuin taivaallista kastetta. Tuolla pienessä vuorihuoneessa,
jossa oli pimeä, vilahtaa nyt valkea, ja valo ja ilo koittaa ihmisten
sydämmissä; he ovat ison aikaa olleet alakuloisia, mutta nyt ilo puhuu
ilmiin.
Ei ole maan päällä suurempaa autuutta, kuin hyväntekeväisyys.
Faller tuli hengistyneenä takasin ja kertoi, kuinka kaikki oli
riemuinnut; morsiamen vanha isä oli avannut akkunan ja huutanut päin
laksoa: "ole tuhannen kertaa siunattu, sinä hyvänsuopa ihminen!" ja
morsian oli väliin itkenyt, ja väliin riemusta huutanut.
Ison aikaa molemmat ystävät astuivat eteenpäin, kumpikin ääneti ja
omissa ajatuksissaan. Fallerin astunta oli riuskaa, tukevaa, hänen koko
käytöksessään oli jotakin reipasta ja uskaliasta, ja kun Lents otti
askeleitaan tasan hänen kanssaan, hänkin kävi niinkuin reippaammaksi.
Siinä paikassa, jossa vuori taas kohoo, katsoi Lents kerran taaksensa
kirkkomaata päin ja huokasi syvästi.
"Minunkin isäni lepää siellä, enkä minä ole saanut isääni pitää
niinkauan elossa kuin sinä", sanoi Faller.
Lents käveli edellä, vuorta ylös. Mikä tuo valkoinen on, joka liikkuu
tuolla ylähällä vuorella? Kukahan se siellä on? onko se mahdollista?
Eikö se olekaan totta, että äiti on kuollut? Niin, ei hän sitä kestä,
hän tulee varmaankin takasin...
Sisällisesti vapisten katseli sureva sinnepäin.
"Hyvää ehtoota, Lents!" kuului ääni huutavan; se oli voutitalokkaan
Katriinan ääni.
"Mitä sinä siellä tähän aikaan teet?"
"Minä olen ollut Maisun tykönä; meidän tyttö on pitänyt hänelle seuraa,
ettei hän olisi niin yksinänsä. Hän onkin niin vanha ihminen ja pelko.
Mutta minä en ollenkaan pelkäisi, vaikka äitisi palaisikin takasin.
Hyvää yötä, Lents! hyvää yötä! hyvää yötä!
"Hyvää yötä!"
Kolme kertaa Katriina sanoi hyvää yötä, niin oli Maisu käskenyt, sillä
se tietää jotakin; saas nähdä mitä siitä seuraakaan!