Sureva ja hänen seurakumppaninsa.
Kylästä vie kaita polku erääsen yksinäiseen huoneukseen, joka on
katettu paitsi pieni mitta tiilillä siltä kohtaa, jossa korsteini on.
Luomuksen näkee vasta sitte, kun on kävellyt runsaasti neljäsosa
tuntia ylöspäin. Tie kulkee kirkon ohitse, toisella puolen, ensin
pensasaitauksen välillä ja sitte aukeana pitkin nurmikkoa, jossa kuuluu
humina kuusikosta, joka peittää koko jyrkän vuoren. Tämän vuoren takana
-- sen nimi on Spannrente -- taas ylenee toisia vuoria; mutta tämä
vuoren-nokka on niin jyrkkä, ettei saa lyhteitä ylänkö-pelloilta
kuljetetuksi alas laksoon muulla tavalla kuin rekiluisua.
Polkua pensasaitauksen välillä käveli paraikaa kaksi miestä perätysten:
se, joka kulki edellä, oli pieniläntä vanhahko erinomaisen hyvissä
vaatteissa. Hänellä oli sakarakeppi kädessä ja varovaisuuttaan hän
vielä oli kietonut kepin tupsut ranteensa ympäri. Vanhuksen astunta oli
vielä vakava; hänen kasvonsa, jotka olivat ryppyjä täynnä, liikkuivat
ylös ja alas, sillä hän maiskutteli sokerinpalasta ja otti aina vähän
ajan takaa uuden palasen taskustansa. Vanhuksen punertavan vaaleat
silmänripseet olivat harjatut melkein vaakasuoraan ja hänen sukkelat
heleänsiniset silmänsä kurkistelivat niitten alta. Nuori mies, joka
käveli perässä, oli suuri ja hoikka, hänen yllänsä oli sininen
pitkäliepeinen takki ja hän kantoi suruharsoa hatussaan ja
käsivarressaan. Hän katseli maahan päin ja pudisteli aikavälittäin
päätänsä. Nyt nosti hän päätään ylös, että vaaleanvereät kasvonsa
näkyivät; hänellä oli siniset silmät ja hänen silmälautansa olivat
punehtuneet.
"Setä", sanoi hän pysähtyen, ja hänen äänensä kaikui langenneelta.
Sokerin maiskuttaja kääntyi päin.
"Setä, kyllä jo piisaa. Minä kiitän teitä monikertaisesti, matka on
pitää ja minun tekisi mieleni mennä yksinäni kotiin."
"Miksi niin?"
"En tiedä sanoa, mutta minusta on niin --"
"Älä huoli mennä kotiin ollenkaan, käy kernaammin minun kanssani".
"Setä, se kyllä on vähän pahasti, etten taida teitä seurata, mutta nyt,
nyt ei minussa ole ravintolaan menkää; ei minun ole nälkä eikä jano.
Minä en saa päähänikään, mitä minä vastakaan söisin, taikka joisin.
Minun on paha ollani, jos te minun tähteni kävelette tän pitkän
matkan".
"Ei, ei, kyllä minä käyn kanssasi, en minä ole niin kovasydämminen,
kuin äitisi on uskotellut".
"Minun äitini ei ole minulle mitään teistä uskotellut, hän ei ole
elämänsä päivinä puhunut ihmisistä muuta kuin hyvää, ja varsinkin
sukulaisista hän ei ole tahtonut kuulla sitä eikä tätä. Hänen
sananlaskunsa oli: jos tokaisen nenäni, sokaisen koko kasvoni".
"Niin kyllä, hänellä oli monta sananlaskua; koko paikkakunnalla kuulee
aina sanottavan: niin sanoi Lentsin-Mari. Ei kuolleita pidä sanottavan
muuta kuin hyvää, mutta hänestä ei kukaan perästäpäin saa sanoa mitään
pahaakaan".
Nuori mies katseli surumielisenä vanhusta. Kun se jonkun hyvän sanan
sanoi, tuntui kuitenkin aina siltä, kuin olisi antanut pienen kolauksen
niskaan.
"Niin setä," jatkoi nuori mies, "kuinka useasti hän vielä viimeisinä
päivinään sanoi minulle, ja ne sanat kävivät kipeästi sydämelleni:
Lents, sanoi hän, minä kuolen sinusta pois kuusi vuotta myöhään.
Kahdenkymmenen viiden vanhana sinun olisi pitänyt naida, mutta nyt se
käy sinusta kankeammaksi, ja sinä olet nyt niin tottunut minuun eikä se
voi sinänsä pysyä... Näistä ajatuksista minä en ole voinut häntä
luovuttaa ja se on se ainoa, joka teki hänelle kuoleman katkeraksi".
"Hänellä on ollut oikein", sanoi sokerin maiskuttaja, "hän oli
hyväluontoinen, tahtoi kentiesi pitää oman päänsäkin, mutta siihen ei
tule kenenkään mitään. Kuitenkin hän on hyväluontoisuudellaan pilannut
sinun. Sinä olet semmoinen ämmälauri. Minä en oikeastaan ole aikonut
sitä sinulle tällä haavaa sanoakaan ja odottaa saat siksi kun sinua
siitä toisen kerran torun. Vaan seuraa minua, äläkä ole noin lapsekas.
Olethan sinä nyt, juuri kuin et enää tietäisi, mistä sisään. Se on
mailman menoa se, että äitisi on täytynyt kuolla pois, etkähän sinä
saata itseäsi nuhdella siitä, ettes olisi ollut hyvä lapsi häntä
kohtaan".
"En, Jumalan kiitos, en!"
"No, käytä itseäsi kuin miehen tulee, ja jätä valitukset ja
voivotukset. Olethan sinä jo kirkkomaalla itkenyt, enkä minä
ikipäivinäni ole nähnyt semmoista itkutusta".
"Totta kyllä, setä, enkä minä taida sanoa, kuinka minun oli ollani.
Minä itkin äitini tähden, mutta minä itkin myös itse tähteni. Kun
lauluyhteytemme siellä veisasi omia virsiämme, joita itsekin olen ollut
laulamassa, ja kun minä siinä seisoin, ääneti kuin kuollut, niin
minusta oli kuin olisin ollutkin kuollut ja kuin kumppanini olisivat
laulaneet haudallani enkä itse saanut lauletuksi --"
"Sinä olet", sanoi vanhus niinkuin tahtoen lisätä sanan pari, mutta hän
nieli ne alas ja astui eteenpäin; mutta pieni koira, joka juoksi
edessä, katseli vanhuksen kasvoihin ja pudisti päätänsä; semmoisia
juonteita koira ei ollut ennen hoksannut herransa kasvoissa.
Vähän ajan takaa vanhus pysähtyi itsepasillaan ja sanoi; "Minä
puolestani käännyn takasin sitte. Mutta vielä yksi asia. Älä nyt vaan
huoli kotiisi ottaa ketään äitisi sukulaisista, jonka sinun sitte
täytyisi jonkun ajan kuluttua antaa mennä matkoihinsa. Ne unohtavat
kaiken jonka olet heille tehnyt, ja ovat pahoillaan siitä, ettei sitä
hyvää ijänkaiken kestä. Älä myöskään lahjo mitään pois, tulkoon kuka
hyvänsä. Jos taas tahdot jotakin lahjoittaa, tee se vasta parin viikon
perästä. Ota avaimet sisään, kun tulet kotiin. Hyvästi nyt, jää Jumalan
haltuun ja ole mies".
"Jumalan haltuun, setä!" sanoi nuori mies ja käveli eteenpäin, omaan
kotiinsa. Hän piti silmänsä kiinitettynä maahan, mutta joka askeleella
hän kuitenkin tiesi, missä oli; hän tunsi jokikisen kiven tiellä. Kun
hän seisoi huoneensa edessä tuntui hänestä, kuin hän ei pääsisi
kynnyksen yli.
Mitä hyvää siitä kaikesta ulos- ja sisäänkäymisestä onkaan, ja mitä
perästäkin perii?! Kärsiä täytyi vaan. --
Vanha palveluspiika istui kyökissä valkeettoman piisin vieressä ja
piteli esiliinaansa silmillään, ja kun nuori mies meni ohitse, sanoi
piika niiskuttaen: "sinäkös se olet, Lents? Jumalan terve!"
Huoneessa tuntui niin tyhjältä, ja kuitenkin kaikki oli kuin ennen:
tuossa oli työpöytä viidellä uurteisella yhtä monta työntekiää varten,
aivan vanhalla paikallaan noiden yhtä mittaa juoksevien akkunain alla,
työkalut riippuivat hihnoissa ja koukuissa pitkin seinää, kellot
napsuttivat, käet kukkuivat, kyyhkyset kuhersivat, ja kuitenkin on
kaikki niin tyhjää, niin kolkkoa ja kalman muotoista; nojatuoli seisoi
tuossa ikäänkuin käsipuitaan levitellen ja odotellen... Lents nojausi
tuoliin ja itki katkerasti. Nyt hän oikaisi itsensä ja pyrki kamariin.
"Ei, se ei ole totta, ettet sinä siellä enää ole", sanoi hän melkein
lujaa -- hän peljästyi omaa ääntänsä ja istahti hervotonna tuoliin,
jossa äiti niin monesti oli istunut.
Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja meni tyhjään kamariin.
"Minun mielestäni on, kuin olisi minulla jotakin sinulle lähetettävää,
kuin olisit sinä jotakin unohtanut!" sanoi hän taas ja meni hienosti
väristen avaamaan äitinsä kaappia, jonka sisustaan hän ei vielä koskaan
ollut katsellut; tämä teko oli hänestä kuin rikos, ja kuitenkin sen
teki. Kukatiesi hän on sinulle jättänyt jonkun merkin, jonkun sanan
jälkeensä. Hän näki kaapissa edesmenneille sisaruksillensa annetut
kumminlahjat, jokainen nimellä merkitty, kuin myöskin omat
saamansa kumminlahjat; sen ohessa muutamia muistorahoja, äitinsä
rippiskoulu-todistuksen, hänen morsiuskruununsa, kuivettunut, mutta
sievästi käärittynä, hänen kranaatti-koristuksensa ja vielä erityisessä
pienessä rasiassa, käärittynä viiteen paperiin, yhden hienon vanhemman
kasvin ja sen vieressä paperin, johon äiti oli omalla kädellään
kirjoittanut jotain. Poika luki ensin hiljaa, mutta sitte puoleksi
lujaa, ikäänkuin hän olisi suonut kuulevansakin äitinsä sanat: "Tämä on
vilun-ihana kukkanen --"
"Siellä on ruokaa!" kuului äkkiä ääni huutavan kamarin avonaisesta
ovesta.
Lents vavahti, ikäänkuin olisi hän kuullut aaveita, vaikkei se ollut
kukaan kuin Maisu, joka oli huutanut.
"Minä tulen kohta paikalla", vastasi Lents, pani tuota pikaa kamarin
oven kiini ja salpaan, kääri taas kaikki huolellisesti entiselleen ja
meni sitte tupaan. Hän ei enempää huomannut, kuinka Maisu pudisti
päätään tuosta salavehkeilemisestä.