Hyviä jälkipuheita.
"Se oli kelpo vaimo."
"Hänen vertaistansa tuskin enää löytää".
"Hän oli vielä noita vanhan ajan ihmisiä".
"Kuka hyvänsä sai tulla hänen tykönsä, koska vaan tahtoi, aina hän
auttoi ja tiesi neuvon".
"Ja kuinka paljon hän sai eläissänsä kokea: neljä lasta ja miehensä hän
saattoi hautaan, mutta sentään hän aina oli niin iloinen ja
hurskasmielinen".
"Niin, kyllä nyt Lents vaan tulee häntä kovasti kaipaamaan. Vasta nyt
hän oikein saa tuta, mimmoinenka äiti hänellä on ollut".
"Vastako nyt? Senhän hän on tietänyt koko elämä-ikänsä; hän on
kohdellut äitiänsä kuin omaa silmäänsä".
"Nyt hänen pitää mennä naimisiin, ja se kohta".
"Hän saa valita, kenenkä vaan tahtoo; kolkuttakoon joka huonetta, kohta
ovet avataan selkki selälleen, niin kelpo miehelle, kuin hän on".
"Eikä hän olekkaan mikään köyhä poika".
"Ei suinkaan, ja vielä hän sitte perii setänsäkin, tuon Petrovitschin".
"Eikös lauluyhteys veisannut kauniisti? Se meni läpi luiden ja ytimen".
"Se maar vasta mahtoi käydä Lentsinkin sydämmelle. Hän on muutoin aina
ennen ollutkin laulamassa, hän on parahimpia joukossa".
"Niin onkin, ja sitte hän saarnan aikana ei itkenyt, mutta kun
laulukumppanit veisasivat, hän itki ja nyyhki niin, että olisi luullut
hänen rintansa pakahtuvan".
"Ensi kerran Petrovitsch'kin oli maahanpaniaisissa: muutoin hän aina
muulloisti on mennyt koko kylästä. Siitä olisikin ollut hänelle suuri
häpiä, jos hän ei olisi ainoalle veljensä vaimolle osoittanut viimeistä
kunniaa".
Näin ihmiset puhuivat keskenänsä kävellessään pitkin laksoa ja
vuoriteitä ylös. He olivat kaikki mustissa vaatteissa, kun tulivat
ruumista saattamasta. Tuonne laksoon, jossa on ainoastaan muutamia
huoneita -- ja niistä on suuri ja laaja Leijonan-ravintola keskimmäinen
-- kirkon viereen oli uurmaakari Lentsin leski Morgenhaldesta haudattu,
ja joka taholta hänestä ei muuta kuulunut kuin hyvää; oli niin, kuin
jokainen olisi ollut jotakin vailla, kun tuo kunnon vaimo oli temmattu
pois: saattoväki suri syvästi ja kaikkein kasvot olivat kalman
muotoisia; sillä ihan niinkuin uusi murhe johdattaa vanhan mieleen,
niin saattoväkikin, sitte kun äsköin luotu hauta oli mullattu, meni
hakemaan omaisiensa haudat, ja siinä itse kukin itsekseen oli
murehtinut edesmennyttä ja hiljakseen rukoillut.
Me ollaan kelloseppäin kotimaassa, tuolla metsäisessä vuoristossa,
jossa yhdeltä puolen vesistöt juoksevat Rheinin virtaa päin, ja
toiselta puolen Tonavaan, joka saa alkunsa ei kaukana täältä.
Täkäläisten ihmisten luonnossa on jotain rauhallista, tyyneen
miettiväistä; vaimoja on paljon enemmän kuin miehiä, sillä heitä on
suuri osa kaikilla ilman-kulmilla kellojen kaupalla. Kotona olevien
miesten kasvot ovat enimmästään kalpeat, ja siitä huomaa heidän
askaroitsevan sisätyössä; sitä vastoin vaimoväellä, joka hoitaa
ulkotöitä pelloilla, on poski-punaa, ja heidän kasvoillensa antaa nuo
leveät mustat, leuvan alle sidotut nauhat, vielä jotain kauniin
uljastakin.
Maanviljelys on kuitenkin pienenmoista; se ei ole, paitsi muutamilla
isommilla talonpoikais-tiloilla, suurin muuta kuin lapion pitelemistä
ja niittytyötä. Monella paikkaa juoksee vielä kapea metsänkaistale aina
lakson päähän, puroon saakka, ja siellä täällä niittyjen syrjillä
seisoo vielä korkea, latvaan asti karsittu kuusi jäljellä ikäänkuin
merkiksi, että niitty- ja peltoala on metsästä väännetty. Saarnet ovat
kuin hoikkamaisia kekopäisiä pajuja; niitä, näet, karsitaan joka vuosi
kutun ruaksi. Kylä, eli oikeammin yhteiskunta, ulottuu paljon yli
puolen saksalaista penikulmaa: huoneet ovat hajallansa laksossa ja
vuoristossa, rakennetut kokonaisista, toinen toiseensa poikittain
liitetyistä hirsistä; etupuolella on akkunoita yhtä mittaa, ilman
väliseinustaa, sillä paljon valoa tarvitaan; sisään-ajo aittaan, missä
semmoinen on olemassa, tapahtuu vuorelta huoneen takana suorastaan
katos-alle, ja vahva olkikatto ulottuu etupuolelta pitkälle kuin
myrskyn suojaksi. Huoneitten väri sopii hyvin yhteen vuoren ja metsän
kanssa, joitten turviin ne ovat rakennetut, ja niittyjen läpi menee
kapeita näkyviä polkuja ihmisasuntoihin.
Suuresta saattojoukosta, joka samaa suuntaa kulkee ylöspäin laksoa,
eroo joku vaimo väliin siellä, väliin täällä: virsikirjallaan vaimo
viittaa päin omia huoneitaan lapsillensa, jotka kurkistelevat
ritirinnakkaisissa akkunoissa taikka hurjan huimasti juoksevat
niittypolkua alas ottamaan palaavia vastaan. Ja sitte kotiin tultua,
kun pyhävaatteet riisutaan, kuuluu syvä huokaus muistellessa toisen
murhetta ja ajatellessa, kuinka se sentään on hauskaa, että vielä
yhdessä eletään ja voidaan vieläkin elää toinen toisensa hauskuudeksi.
Mutta työnteko tänään ei tahdo oikein käydä päinsä. Ajatukset ovat
olleet maallisista askareista vapaat eikä ne taas tahdo niin äkkiä
niissä liikkua.
Kylän tunnettu vihtiseppä Knuslingenistä (hän teki lyijystä ja
messingistä mitä visuimpia vihtipainoja), joka kulki saattoväen kanssa
ensimmäiseen tienhaaraan, sanoi aatosalta: "Se on sentään tyhmyyttä,
koko se kuolema! Tuo Lentsin leski esim. on kyllä ollut viisas ja
kokenut ihminen, mutta nyt hän on maahan mullattu eikä hänestä enää ole
mailmalle mitään".
"Poika on kumminkin perinyt hänen hyvän luontonsa", vastasi nuori vaimo
joukosta.
"Mitä taas viisauteen ja kokemukseen tulee sitä täytyy jokaisen itse
hankkia itselleen", lisäsi pieni vanhahko mies, joka yhtäpäätä katseli
ja kurkisteli niinkuin olisi jotakin vailla; häntä sanottiin
Pröbleriksi, vaikkei se ollut hänen oikea nimensä, sillä vanhus oli
hairahtunut siinä, ettei hän pysynyt paljaana kelloseppänä, joka hän
oikeastaan oli, vaan hänen mielensä teki alinomaa keksiä jotakin uutta,
ja sentähden hän kaikkea popeeraasi eli koetteli, jonka vuoksi häntä
kutsuttiinkin Pröbleriksi (Propeeraajaksi.)
"Entiset ajat olivat paremmat ja hauskemmat", sanoi eräs vanha varvari
vuorentakaisesta laksosta, jota sanottiin 'varvarin-Taavetiksi', "ennen
aikaan pidettiin muhkeita maahanpaniaisia, joissa kumminkin kostui
pitkästä matkasta ja hiukauksista -- murhe on, nähkää, sitä laatua,
että se panee isoomaan ja janoomaan -- ja ennen aikaan opettajakin piti
semmoisen hautapuheen, että kyllä. Ja jos monesti kyllä on tullut vähän
liiaksikin maistetuksi, ei mitään hätää sen vuoksi. Mutta nyt on
semmoinen komento kokonansa kielletty, ja minun on niin nälkä ja olen
niin hervoton, että kohta pikaa en pääse tästä patosesta paikasta".
"Niin on minunkin laita, ja minunkin", kuului monelta tahoin, ja
varvarin-Taavetti jatkoi: "Ja mitä työtä sitte enää tekee, kun kotiin
tulee? Koko päivä on mennyt hukkaan. Sen suokin mielellään sille
ihmiselle, joka on ollut rakas. Mutta ennen aikaan oli toisin ja
paremmin; silloin palattiin vasta yöllä kotiin, eikä sitte enää
tarvinnut ajatella päänsä ympäri, mitä --"
"Enempää kuin ajatuksiakaan oli päässä", katkaisi nuori kelloseppä
Faller korkealla äänellä; hän oli toinen baassi lauluyhteydessä ja
kantoi nuottikirjaansa kainalon alla, -- muutoin miehen astunta ja
ryhti todisti, että hän oli ollut sotamies. -- "Maahanpaniaispitoja",
jatkoi hän, "noitahan vanha mestaritar itsekään ei olisi sallinut.
Kaikella on aikansa, ilolla on aikansa, kuin surullakin, -- aikansa
kutakin, se oli hänen sananpartensa. Minä olen ollut työssä vanhalla
Lents-vainaalla viisi vuotta ja kolme neljännestä päälle. Minä ja
nuori Lents menimme oppiin yhtaikaa ja yhdessä me tulimme kisälliksi".
"Olisithan sitte saattanut olla opettajan verosta ja pitää
hautapuheenkin", sanoi varvarin-Taavetti närkästyksissään, ja sen
lisäksi hän höpisi jotain laulukuntalaisista, jotka ovat niin kovin
viisaita olevinansa ja luulevat, että vasta sitte mailmasta tietää, kun
nuottia vedellä osaa.
"Olisinhan kyllä vaikka niinkin", sanoi nuori mies, joka ei kuullut
viimeisiä sanoja taikka ei ollut niitä kuulevinaan. "Olisin kyllä
saattanut pitää hautapuheen, ja ansaitseehan niin perin-pohjin hyvä
ihminen kuin tänäpänäkin haudattiin sen, ettei niin oitis kohta puhuta
muista asioista ja kaikenlaisesta mieliteosta. Se vanha mestari, se
vasta oli mies; jos kaikki ihmiset olisivat kuin hän oli, ei yhtään
tarvittaisi tuomaria, ei sotamiehiä, ei vankihuoneita eikä kasarmia
koko mailmassa. Meidän vanha mestarimme oli ankara; ei yksikään
oppipoika arvannut siirtyä viilaustyöstä varvaustyöhön ennen kun hän
käsimäärältä osasi viilata kahdeksaskanttisen niin, että se näytti kuin
varvatulta, ja meidän on täytynyt oppia tekemään pikkukelloja, se joka
osaa pientä työtä tehdä, osaa suurtakin. Ei hänen vertaastansa ole
lähtenyt ainoatakaan ratasvärkkiä eikä lyöpäkelloa, joka olisi ollut
pienintäkään vailla. Minun itseni tähden ja meidän paikkakuntamme
tähden", sanoi hän, "täytyy meidän säilyttää hyvää mainettamme". --
Niin, mutta jos ma kerron teille yhden ainoan tapauksen, siitä saatte
kuulla, mimmoisiksi hän nuoret väkensä sai. Kun nuori Lents ja minä
pääsimme kisälliksi, me rupesimme tupakkia polttamaan. Silloin vanhus
sanoi: "Hyvä; jos mielenne tekee polttaa, minä en taida sitä kieltää,
enkä soisi teidän sitä tekevän salaa; minulla on valitettavasti
itsellänikin se paha tapa, että minun täytyy polttaa; mutta sen minä
teille sanon, jos te poltatte, minä lakkaan, vaikka se minusta on
vaikeata. Se ei käy päinsä, että me kaikki poltamme". Tietysti emme
siihen itsiämme totuttaneet; ennen olisimme panneet tupakkihampaamme
naulaan, kuin pahoittaneet mestarin mieltä.
"Entäs mestarin rouva sitte? Hän seisoo tässä tuokiossa Jumalan edessä,
ja Jumala itse sanoo hänelle: sinä olet ollut vilpitön vaimo,
mimmosiaka mailmassa on harvat. Tosin sinullakin on ollut vikasi: sinä
olet pitänyt poikalastasi vähän liiaksi hyvänä etkä ole laskenut häntä
menemään vieraille vaikka se olisi ollut hänen omaksi hyväksensä, ja
hän siitä olisi tullut vähän miehekkäämmäksi, mutta sinun monet
tuhannet hyvät työsi, joita ei ole kukaan muu nähnyt, kuin minä, ja se,
ettes koskaan ole kärsinyt kenestäkään pahaa puhuttavan, -- se ettäs
olet kaikki parhaaksi kääntänyt ja yksin Petrovitschinkin parhaaksi
puhunut -- tämä kaikki ei ole unohdukseen jäänyt. Tule tänne, sinä olet
palkkasi saava. Ja arvatkaas mitä äiti sanoo kun Jumala tahtoo palkita
hyvän hyvällä? Hän sanoo: suo kaikkea hyvää pojalleni, ja jos sitä
vielä jää jäljellekin, katso, siellä maan päällä on se ja se, joka
kurjuutta kärsii, auta heitä; ei minusta enää ole holhojaa. -- Ettekä
te uskoisi, kuinka hiukan hän itse on ruokaa nauttinut, siitä on
miehensä useasti tehnyt pilkkaa; mutta se on niin totta kuin minä tässä
seison, että hän on tullut ravituksi siitä, ett' on katsellut, kuinka
ruoka muille maistaa. Ja yhtä hyvä sydän on pojalla, kuin äidilläkin on
ollut. Hän on sulaa sydäntä! Hänen edestänsä minä menisin vaikka
kuolemaan".
Näin kelloseppä Faller kertoi, ja hänen raikas äänensä usein
liikuttavasti vapisi. Vaan ei muutkaan olleet nuorta Lentsiä
kiittämättä. Pröbler vakuutti Lentsin olevan ainoan koko
paikkakunnassa, joka ymmärsi vähän enemmän, kuin vanhastaan oli totuttu
ymmärtämään. "Ja jos ihmiset eivät olisi niin kovapäisiä ja
kadehtivaisia, he olisivat jo aikaa hyväksyneet mallikellonkin, jonka
hän ja minä yhdessä olemme valmistaneet, taikka niin se on, että
hänellä on siinä työssä paras osansa, sen minun täytyy rehellisesti
sanoa".
Ihmiset eivät huolineet Pröblerin sanoista suurta pitää, sentähden hän
niin solkkamaisesti puhuikin ja höpisi vaan itsekseen, niin että tuskin
muita sanoja selvästi kuuluikaan kuin ainoastaan "mallikello".
Sitä tyystemmin kuulleltiin varvarin-Taavetin sanoja, kun hän nyt
rupesi puhumaan: "Lents ei unohda yhtäkään ihmistä, jolle hän vaan
taitaa jotakin hyvää tehdä. Hän korjaa joka vuosi sokean
harpunsoittajan urkuja Fuchsbergissä eikä koskaan ota mitään maksoa;
sitä työtä hän tekee joutilaina sunnuntaisina. Se on varmaankin
Jumalanpalvelusta sekin, josta taivaan Isä iloitsee. Myös minuakin hän
on auttanut. Kerrankin hän tulee luokseni ja näkee, kuinka minä tunaan,
polkiessani pyörää. Hän kohta menee myllärille, puhuu hänen kanssaan
kaikki puhtaaksi, ja sitte tulee hän minun kanssani muuttamaan
verstaani vinttiin ja panee pyöräni yhdistyäkseen vesirattaan kanssa,
ja nyt minä pääsen puolella vaivaa ja saan kolme vertaa enemmän
valmiiksi".
Joka mies nyt tunkesi esiin, niinkuin uhriarkulle, matkiaksensa jotain
kiitosta nuorelle Lentsille.
Vihtimies oli ääneti ja nyökki vaan päätään, suostuen puheisin. Hän on
koko joukosta sukkelin, hän tietää, että kaikki on totta, mitä sanottu
on, mutta ei vielä ole sanottu tarpeeksi, hän tietää hiukan enemmänkin.
"Ei ole ketään, jolle mieluisammin työtä tekisi, kuin Lentsille tekee;
tosi kyllä on, että visusti pitää tehtämän kaikki, niinkuin oikein
onkin, mutta sitte saakin sekä palkkansa puhtaassa rahassa ilman
tinkimistä, kuin myös hyviä kiitossanoja kaupan päälle, ja niistä käy
mieli hyväksi".
Faller erosi nyt joukosta ja kulki vuorta ylöspäin omaan kotiinsa; myös
kaikki muutkin hajosivat, yksi sinne, toinen tänne, sitte kun jokainen
oli ottanut nuuskapriisin Pröblerin tuohitoosasta. Varvarin-Taavetti
jäi ihan yksistään tuumastukkineen astuskelemaan laksoa ylöspäin, sillä
hän asui toisenpuolisessa laksossa ja oli ainoa siitä paikkakunnasta
tänne tullut.