Kautta kuuden kyläkunnan
Soitto-Puuska tunnetaan,
viulu-niekka Toppolasta,
siin on niekkain niekka vasta,
joit' ei synny jouten vaan.
Lasna lastuviuluansa
soitti hän jo leikeissään,
vaan kun isä viulun antoi,
metsän siimekseen sen kantoi,
soitti siellä yksinään.
Latvat lauloi, purot puhui,
siellä aamut istuissaan,
sieltä sai hän soiton mahdin,
pelin taidon, oivan tahdin,
kumman äänen viulustaan.
Kylän karkeloissa sitten
taitonsa hän näyttikin,
vauhtiin sai hän pojat norjat,
leikkiin lensi neidot sorjat,
purpurihin vanhatkin.
-- Nyt hän kulkee hoiperrellen,
juo ja työttä taivaltaa
häistä helkaleikkilöihin,
talkoo-öistä tanssi-öihin
viuluaan hän vinguttaa.
Mieron iskut loi ne soinnut,
niistä kirot kimmahtaa,
vanhat muistot kättä ohjaa,
soitossa on tulta, pohjaa,
rinnasta se pulpahtaa --.
"Polje Puuska, väännä polkkaa,
tilkan saat, jos vinhempaan...!"
Puuska soittaa niinkuin hurja,
jonk' on elo ontto, kurja
joka laulaa hulluuttaan.
Lyöpi jalkaa, nauraa, laulaa,
-- tuittan teijaa, tui ja tei! --
soittaa uutta, vanhaa toistaa,
kuinka sillä silmät loistaa,
"soita Puuska, soita, hei!"