Nyt olivat he taas kahden, Anna Liisa ja Maija Liisa. Edellinen valitti:
»Kun nyt et sinäkään kieltänyt sitä Kenosta!»
»No mitä kieltämistä siinä on! Hupsuko sinä olet, kun jo Kenosta yrmit
ja hyleksit...»
Anna Liisa ei vastannut. Toinen alkoi suuttua hänen väkistelyihinsä. Hän
puuhaili muuttohommissa, kuten Kenonen oli käskenyt, ja selitti lomassa:
»Housuthan ne ovat Kenosenkin jalassa, ja mitäpä muuta virkaa niillä on
muillakaan miehillä: Ei se Malinenkaan sen kummempi olisi koje!»
Se vähän rauhotti Anna Liisaa. Kanasen vaimo vielä lisäsi:
»Kunhan joutuisit yksinäsi tuolla hangessa rypemään puita vetäessäsi,
niin näkisithän... Ja mikä hätä sinulla on ollessa Kenosen akkana!
Pääset vielä räätälin matamiksi ja voit asua kirkonkylässä, eikä
tarvitse täällä korvessa hapata... Siinä onkin Puniinin pytingissä vielä
kamarikin, että on kuin ainakin herrasväessä.»
Anna Liisa mietti. Asia alkoi miellyttää. Vielä huomautti hän toki:
»Mutta jospa se vielä tulee?»
»Senkö paholaisesta se nyt enää tulisi, kun on kerran rauhaan päässyt»,
vakuutti Maija Liisa.
Ja juuri silloin saapui Kettusen poika, se joka on naimisissa
Voutilaisen tytön kanssa. Vatasen tamma oli juossut Kiihtelykseen
entiseen taloonsa, ja kun se siellä tunnettiin, tuotiin se Kettuselle,
ja Kettusen poika toi nyt Antin pitkän sarkanutun, joka oli ollut
kärrissä. Hän toi matkansa varrelta tuon ainaisen tiedon suuresta
haaksirikosta, ja olihan hevosen ja sarkanutun heittäminen todistuksena
karkumatkan alkuvaiheista.
Nyt varmistui Anna Liisa lopullisesti. Kanasen vaimo vielä ilkkui
hänelle:
»Joko nyt uskot, vai vieläkö epäilet!»
Kettusen poika vielä kertoili:
»Ne ovatkin Joilla pitäneet ennen laivaan menoaan niin jumalatonta
elämää, juoneet ja kironneet ja tapelleet, että kaikki viinarännin
miehet oli täytynyt hakea niitä asettamaan, ja silloin siinä oli rytäkkä
noussut. Ihan oli Muloon asti kuulunut huuto ja voivotteleminen, kun
Ihalainenkin oli rönkyttänyt seipäällä niitä viinaränniläisiä selkään.»
»Vai semmoista siivotonta elämää ne juuttaat vielä pitivät toiseen
elämään lähtiessään!» kauhistui Maija Liisa.
Kettusen poika lähti. Ja nyt lopultakin huomasi Anna Liisa mikä mies
Antti oikeastaan oli, kun se oli sillä lailla tapellutkin. Maija Liisa
vielä sanoi:
»Kiitä Join herroja, kun mokomasta pääsit! Toista se on tämä Kenonen.
Ennen tämä antaa itseään pieksää, kuin menee muita pieksämään.»
Täytyi silloin Anna Liisankin myöntää:
»Siivo mieshän se tämä Kenonen on ollut. Ihalainenhan se ja Vatanen sitä
jo nuorenakin pieksivät, eikä se Kenonen silloinkaan muuta kuin
voivotteli ja hierotti itsensä terveeksi.»
Siten nousivat Kenosen ansiot ja laskivat Ihalaisen. Jo sanoi Anna
Liisa:
»No hyvin joutikin mennä semmoinen luojan mieliharmi!»
Ja nyt ryhtyi hän Maija Liisaa auttamaan muuttopuuhissa. Hän neuvoi:
»Keitetään kiehuvaa vettä ja huuhdellaan tuo sänky sillä yht'ympäri,
jotta lutikat kuolevat ja russakat töllöävat!»
Niin he tekivätkin ja Anna Liisa kaiveli sängyn raot puhtaiksi aivan
tikun kanssa, valittaen:
»No kuka olisi sitä Ihalaista uskonut semmoiseksi kuin se oli... Seköhän
tuo Vatanen sen taas villitsi!»
* * * * *
Illalla palasi Kenonen kirkonkylästä. Hän oli vuokrannut Puniinin talon
ja toi kymmenen rahtilaista vetämään pois tavaroita. Mutta kun oli
syksyinen aika ja yö pimeä, lykkäytyi lähtö huomis-aamuun ja rahtilaiset
jäivät yöksi taloon.
Nyt alkoi Kenonen harjoittaa isäntävaltaa, joka hänelle kuului. Mutta
sitä ennen hän valmisti lahjansa Anna Liisalle. Lupauksensa mukaan oli
hän ostanut Haarasen kaupasta pitsiä, kannatti pöydän vielä sisälle,
istahti sille räätäli-asentoon ja sanoi Anna Liisalle:
»Tuoppas nyt tänne puhdas paitasi, niin Kenonen ompelee itse pitsin sen
helmaan.»
»Mitä tuota nyt vanhalle ihmiselle!» ujosteli Anna Liisa, mutta
rahtilaiset alkoivat kehottaa:
»Tuo vain paita Kenoselle ja anna Kenosen ommella pitsiä!»
Anna Liisa totteli. Kenonen istui jalat ristissä allaan ja alotti
työnsä. Joku rahtilaisista huomautti:
»No ei sitä joka talon leivinpöydällä tuommoinen tavara istu!»
»Ei istu!» ylpeili Kenonen.
»No ei! Ei ole Liperissäkään ennen pidetty pöydällä muuta kuin leipää,
Jumalan sanaa ja huttuvatia!» pisti taas joku rahtilainen. Kenonen
pujotti rihmaa neulan silmään ja kehasi:
»Ei ole ennen istunut, vaan nyt istuu, kun Tahvo Kenonen kerran Liperiin
joutui. Pane, Anna Liisa, rahtilaisille kahvi porisemaan, ja pane kahvia
ja sikuria pannuun niin että sitä pitää olla yhtenä puurona!»
Liperin rahtilaiset kuten muutkin liperiläiset ovat yleensä tunnetut
viisaudestaan. He eivät kehu ketään muutoin kuin tämän omalla
kustannuksella. Nyt alkoi Kenosen kehuminen ja koko tämän omituisen
avioliiton kuvaaminen. Rahtilaiset istuivat mikä missäkin, iskivät
toisilleen silmää ja puhelivat hyvin vakavina. Yksi sanoi:
»Jo taitaa Kenonen jäädä tähän Antti Ihalaiselle kotivävyksi, kun jo
pitsiä ompelee paidan helmaan.»
»Isännäksi jää Kenonen tähän taloon... Tämä on nyt Tahvo Kenosen talo,
vaikka häneen itse pääkehno tulisi vastaan sanomaan», kerskui pöydällä
ompeleva räätäli.
»Vai isännäksi!»
»Isännäksi!»
»Onhan tässä talossa Kenoselle valmis hotu ja tie avattu, menipä hän
halkometsään tahi vaikka minne. Sillä se Ihalainen oli mies työssä ja
kaikessa rustauksessa», kuului taas selitys rahtilaisten joukosta.
Toinen rahtilainen vilkaisi Kenoseen ja vahvistaa julisti muristen:
»Ooo-on!... Valmishan tässä on kulku Kenoselle.»
»Valmis on kulku!» murisi joku, ja eräs jurautti syläistessään:
»Vaaa-almis!... Kun vain tämä Kenonen ompelee pitsiä Anna Liisan paidan
helmaan.»
Niin sitä kehua jurnuteltiin. Anna Liisa pelkäsi miesten rupeavan
koiruutta puhumaan ja sanoi:
»Mitä te nyt siinä rupeatte rääsittämään ja tyhjää narraamaan!»
Rahtilaiset vaikenivat. Kenonen komensi:
»Antakaa niitä kirnumaitoja näille rahtilaisille, jos niitä ei voi
läikkymättä viedä kirkonkylään, ja lopun saa syöttää sioilla...
Rieskamaidon saa valaa vaikka sahtitynnöriin ja viedä siinä Puniinin
taloon ja siellä myöpi sen kirkonkyläläisille.»
Hän oli saanut pitsin ommelluksi, viskasi paidan Anna Liisalle ja sanoi:
»Siin' on nyt paita, niin että ihan sen pitää Anna Liisan mieltä
himaista. Mene saunaan ja muuta se päällesi!»
Mutta Anna Liisa ei vielä ehtinyt lähteä, kun hän jo taas tiedusti:
»Missäs ne ovat ne Ihalaisen verkavaatteet, jotka sille jäivät ukko
Ihalaiselta?»
»Ka siellähän ne ovat vaateaitassa.»
»Juokseppas sinä, Kanasen akka, ne hakemassa!» komensi Kenonen. Maija
Liisa nouti vaatteet. Kenonen silmäili niitä, mittaili nauhallansa ja
vihelteli. Saatuansa mittauksen loppuun julisti hän:
»Muuten ne vielä sopivat, vaan housunpersuuksissa on kokonainen vaaksa
liikaa!»
»Se Ihalainen on semmoinen runsasruumiinen mies varsinkin niiltä
paikoin!» pisti joku mies. Mutta Kenonen kerskasi:
»No olkoon! Kyllä tässä on semmoinen Tahvo, että kun se vähän aikaa
saksineen ja neuloineen liehuu, niin istuvat niistä housuista pitää
tulla... Kas noin! Tuosta leikata lupsautettiin liika pois ja nyt sen
kun vetäistään haava umpeen!»
Ja nopeasti alkoi neula suhahdella Kenosen kädessä. Siinä ommellessaan
hän komensi:
»Käskekääpäs rahtilaiset sen Kanasen akan panna ryykkyyrauta hiilille,
jotta saa vähä näitä lahkeita sujauttaa!»
Käskyä toteltiin. Rahtilainen jo huomautti Kenosen komenteluista:
»Näkyy se tämä Kenonen jo opetelleen nuo isännänkin ilveet, kun se osaa
jo noin äkkipäätään käskeä ja komentoa pitää.»
»Joo. Osaa Kenonen! Nutun selkämästä pitää leikata liuska pois ja napit
muuttaa etupuolelta, niin nuttukin istuu ruumista myöten kuin paras
sortuukki!» kerskui siihen Kenonen, lisäten naisille:
»Puistelkaa akat postelista vanhat pehkut lehmien alle ja teilatkaa
uutta olkea sisään mikä suusta mahtuu! Ja jos on mitä Ihalaisen
rikkinäisiä vaatteita, niin ne saa Kenosen akka myödä rytkyläisille...
Vaikka vaihtaa niillä rytkyläiseltä orehkoita ja räänikkää.»
Sillä lailla sai hän asiat järjestetyksi sill'aikaa kun itse kaventeli
Antin verkavaatteita. Mutta rahtilaiset eivät olleet lopullisesti
vaienneet, vaan hautoivat asiaa. Nyt jatkoivat he taas Kenosen
kehumista. Hyvin totisina, tupakoiden, syleksien ja polviinsa nojaten
istuivat ja puhelivat he ikäänkuin itsekseen. Joku kehasi:
»Vielähän tästä Kenosesta muuten saa mukiin menevän miehen!»
»Saahan tästä!» murahti eräs.
»Saa!» jörähti toinen syläistessään.
Sitten vaiettiin kunnes taas tuli harvakseen:
»Sen kun panee noihin Ihalais-vainajan housuihin, niin tuleehan siitä
Anna Liisalle mies. Housut vain on kavennettava!»
»Ho-oousut!... Housut ne on kavennettava!» murahti toinen, ja kolmas
jupisi piippu ikenissä:
»Kavennettava ne on housut!»
»Ooon!... On ne kavennettava ... housut», vahvisti vielä eräs mörinä.
»Ka ei suinkaan sitä nyt miestä sovi levittää!» tuskastui jo Maija
Liisa.
»Eihän sitä miestä sovi muutella ja entrailla», myöntää jurisi muuan
rahtilainen totisena, leuka kädessä.
»Ei!... Ei sitä sovi miestä», jurnutti toinen piippu hampaissa. Kolmas
vahvistaa mörisi:
»Ei!... Ja mitäpä tässä Kenosessa onkaan entrailemista!»
»Eihän tässä mitä ole... Kenosessa!» myönsi toinen ja ruikkasi sylen.
»Tellätkää, rahtilaiset, sieltä niitä Ihalaisen tupakoita piippuihinne
palamaan», tarjosi toimissaan puuhaileva Kenonen, ja rahtilainen kiitti
häntä, vääntäen puhetta: »Ka saapihan noita tässä tellätä!... Ihalaisen
tupakoita!»
»Saapi!... Ja miehen kirjoihinhan tämä Kenonenkin on papin kirjoissakin
merkitty», kiitteli taas eräs rahtilainen. Silloin jo Anna Liisa pyysi:
»Kehuisitte tuota Kenosta nyt toisellakin tavalla, eikä ainoastaan hänen
omalla kukkarollaan!»
Mutta ei Kenonen ollut tietävinänsäkään. Hän jatkoi työtään otsa hiessä.
Joskus jo sadattelikin Ihalaisen housujen vanhanaikaisuutta:
»Kyllä ne ovat ne entiset Liperin räätälit olleet oikeita rahtilaisia!
Kun on housunlahvikin tehty sivulta aukeava ja etupuoli on yhtä kangasta
kuin pahoilla pennuilla!»
* * * * *
Nyt oli se työ jo valmis. Kenonen riisui omat vaatteensa, viskasi ne
penkin alle ja pukeutui verkaan. Rahtilaiset kehuivat:
»Herrahan siitä Kenosesta tulikin vielä, vaikka se tuossa pöydällä
istuessaan näytti niin riisin syömältä.»
»Onhan tämä Kenonen vielä henkikirjoissa pidettävää tavaraa!»
»On tämä! On sitä huonompaakin henkipuukko kirjoihinsa merkitty!»
»Joko ne taas siinä virnistelevät sitä koirankuria», tokaisi Anna Liisa,
joka kokoili kapustoita hyllyltä. Seinällä riippui Kettusen pojan tuoma
Antin pitkä sarkanuttu. Kenonen huomasi sen ja käski:
»Katsele sinä, Kanasen akka, onko tuossa nutussa täitä, ja jos on, niin
tapa ne... Se on vielä hyvä nuttu.»
Seuraavana aamuna oli Ihalaisen talossa touhua. Kymmenen suurta kuormaa
oli valmiina. Toisissa olivat talon huonekalut, toisissa jyvät, voit ja
muut. Niiden lisäksi oli joukko heinäkuormia. Lehmät olivat ajetut
läävästä ja Lehvosen vaimo tyttärineen oli kutsuttu ajamaan niitä
kuormaston perässä. Kanasen Maija Liisa ja Ihalaisen Anna Liisa ajoivat
lampaita. Sika huusi rankkitiinussa, lehmät ammuivat, rahtilaiset
karjahtelivat. Kenonen istui jo kärryissä kuormaston etupäässä, ajaen
yksinään Ihalaisen ruunalla. Kun sika kiljui vimmatusti, komensi hän:
»Lyökää sitä paholaista halolla päähän, että se heittää rääkymisen!»
Silloin juuri kurotti sika päätään tiinun laidan yli ja rahtilainen,
jota koko touhu huvitti, täytti käskyn. Kuului vain mätkähdys ja sitten
vaikeni sika. Eräs rahtilainen kurkisti reunan yli rankkitiinuun ja
ilmotti sian kuoleman:
»Se töllösi!»
Anna Liisa, joka hääräili lampaiden kanssa, kuuli jotain epäselvää
puhetta sian töllöämisestä ja kysyi hätäisenä:
»Minkätähden se sika heitti vinkumisen?»
»Ka kun sitä lyötiin halolla päähän», selitettiin. Kauhuissaan huusi
Anna Liisa:
»Herra isä siunatkoon! Minkätähden sitä lyötiin?»
»Jotta se heittäisi vinkumisen», vastasi yksi.
»Vaan se heittikin henkensä», lisäsi toinen.
Kuormasto oli jo lähtövalmis, kun Kenonen huomasi Antin tervapytyn
kartanolla ja sanoi:
»Vielähän siellä on se Ihalaisen tervatölkki... Miks'ei sitä ole pantu
kuormaan?»
»Kun se läikkyy», huusi yksi rahtilainen.
»Se on niin täysi, jotta läikkyy», selitti toinen. Kenonen kiivastui ja
käski suutuksissaan:
»Viskatkaa sitte se kaivoon, niin eivät ainakaan rosvot varasta!»
Rahtilaiset täyttivät pyynnön nopeasti. Anna Liisa huomasi sen ja huusi
hädissään lampaiden luota:
»Hyvä isä tokiinsa! Minkätähden ne viskasivat Ihalaisen tervatölkin
kaivoon?»
»Kenonen käski tervaamaan veden, jotta se ei happane», viisastelivat
rahtilaiset.
Mutta samassa komensi Kenonen joukkoa ja koko karavaani lähti
liikkeelle. Kenonen huusi vielä jälelleen päin:
»Hyvärisen talossa lepuutetaan hevosia ja keitetään matkakahvit.»
* * * * *
Samaan aikaan lähestyi Hyvärisen taloa toinen kuormasto, kaupungista
päin. Se oli Vatasen ja Kaisan kulkue. Etumaisen kuorman päällä, sängyn
kannella, istui Vatanen Kaisan rinnalla, niin että jalat riippuivat
hevosen lautasille. Seuraavan kuorman päällä loikoi Antti mahallaan.
Eräässä paikassa Hyvärisen talon tiepalstan kohdalla huusi Jussi
hänelle:
»Tämähän se on sen Hyvärisen talon tievuitti?»
»Tämä.»
Jussi alkoi miettiä asiaa. Ei olisi tehnyt mieli Hyväristä suututtaa,
mutta ei myöskään keksinyt miten selittää asia. Sitä aprikoidessaan tuli
hän muistelleeksi koko tämän matkan vaiheita, kun ei alussa jaksanut
tajuta, miten kaikki oli tapahtunut. Juohtui mieleen Partanenkin. Hän
surkutteli taas miestä, huutaen Antille:
»Mutta viisas mies Mulon Partanen on, kun osasi näet poliisiakin niin
ovelasti jutkauttaa, että se uskoi ihan tosissaan siinä olleen poliisin
härnäämisen tekeillä.»
»Viisas se oli!» sanoi hyvin totisena Antti, joka jo myös mietti
matkaansa ja kotiin menoansa. Jussi oli ajatellut Partasta edelleenkin
ja lohdutteli Antille huutaen:
»Mutta eivät ne uskalla Partastakaan ikäänsä putkassa pitää. Se on
semmoisen talon isäntä Mulosta, että siinä pitää herrojen korvain tilliä
laulaa, kun se yhden kerran suuttuu ja sanoa jyräyttää.»
»Eivät ne uskalla», myönsi toinen laiskasti.
Miehet saapuivat jo lähelle Hyvärisen tiehaaraa. Jussilla oli paha
omatunto. Yhä hän vain ajatteli asian juurta. Sitä miettiessään muisti
hän Antin vastaan tullessaan sanoneen hänelle olevansa menossa
Hyväriseen, silloin kun hän sitten pyysi Antin samalla kysymään tyttöä.
Nyt vasta huomasi hän kysyä Antilta:
»Ihalainen hoi?»
»No?»
»Kun minä en hoksannut kysyä silloin, mitä varten sinä Hyväriseen olit
menossa.»
Nyt muisti Antti, että hän oli ollut menossa tulitikkuja lainaamaan.
Hämmästyneenä huudahti hän:
»Perhana, kun minä ihan unohdin, että tulitikkujahan minun piti hakea
Anna Liisalle.»
»Vai tulitikkuja!»
»Tuli.»
Sitten ajoivat he ääneti. Antti oli nyt hyvin miettivä. Hän ajatteli
Anna Liisan luo menoa, ja mitä hän nyt sanoisi. Niin saapuivat he
Hyvärisen tiehaaraan, jossa Antin piti erota. Hän sanoi Jussille
merkitsevästi:
»Ethän sinä Hyväriseen viitsi ajattaa kuormaasi?»
Jussi raapi hetken aikaa korvallistaan ja sanoi sitten:
»En... Mutta puhu sinä nyt siitä ... niinkuin sinä tiedät ... siitä
'tamman asiasta', ja sotke se koko roska!»
Antti lähti nousemaan taloon, mutta kujasten suussa alkoi loppua
rohkeus. Hän pelkäsi, että Hyvärisessä syyttävät häntä koko jutusta.
Mieli teki kiertää koko talo. Hän yritti jo kääntyä, mutta toiselta
puolen taas ei ollut hyvä mennä kotiinkaan asiaansa toimittamatta. Hän
aikoi jo valehdella Anna Liisalle, antaa omasta taskustaan tikut ja
sanoa saaneensa ne Hyvärisestä, mutta kauhukseen hän huomasi, että
hänellä ei ollutkaan tulitikkuja. Ei ollut siis muuta neuvoa kuin mennä
taloon, tuli mikä tuli. Hän rohkaisi luontonsa ja lähti.