Se oli lauvantaipäivä, iltahämärän tuloaika, kun Liperin miehet pääsivät
pois tutkinnosta. Ulos tultua ihmetteli Jussi Kaisalle:
»Tämäkö se nyt on se poliisiputka?»
Ja kun Kaisa oli sen myöntänyt, alkoivat miehet ihmetellä:
»Kas kun ei ennen ole tullut koko tällä kadulla käydyksi, vaikka on
usein oltu Joilla ja on koluttu kaikki muut kadut!»
Kaisa siunaili sitä, että pannaan syyttömiä ihmisiä putkaan, vaikka
olisi ollut kylliksi syyllisiäkin. Jussi puhdistautui vieläkin enemmän;
hän ihmetteli Kaisalle:
»Kas kun siellä ei näkynyt niitä kahta suurta tappelijaa, joista Kaisa
puhui... Vaan tottapa ne ovat lähettäneet ne jo oikeaan linnaan!»
Kaisa kiirehti edeltäpäin laittamaan ruokaa. Jussi ja Antti
taivastelivat vielä hetken kartanolla ja kaupungilla.
Kaisan luona odotti jo kahvi pöydällä, kun miehet saapuivat. Porsas
päästettiin säkistä ja söi puuroa ja maitoa. Jussi alkoi muistella
tapahtumaa:
»Kyllä oli kiivasluontoinen herra tämä äskeinen. Huusi ja mökysi näet
kuin olisi ollut suurempikin asia!»
»Äkäluontoinen se oli ruoja!» yhtyi Anttikin. Jussi kerskasi silloin:
»Vaan asettipahan luontonsa, kun näki että minä jo punoin porsassäkin
suuta puneelle, jotta sopisi sillä sivaista, kun tarvis tulee.»
Kaisa hompsuutti askareissaan ja Antti mukasi:
»Kyllä sen luonto hätkähti, kun se näki tiukan.»
Nyt Jussi alkoi taas korjata asiaansa, peitellä putkassa oloansa. Hän
ryhtyi kehumaan Tahvanaista selittäen:
»Se eilinen herra taas oli hyvin siivoluontoinen ja hyvä suustaan. Heti
kun hän näki meidät, niin sanoi että te kun olette tunnetut yleensä
siivoiksi miehiksi ja varmaan talon isänniksi, niin saatte tulla sinne
meidän kyökkiin nukkumaan, ettei tarvitse häiritä ja raskauttaa sen
Makkosen lesken vierasvaraisuutta... Ja lämmin kyökki sillä olikin.»
»Lämmin!» myönsi Antti. Molemmat katsahtivat Kaisaan, ja Jussi jatkoi:
»Ja höyliä oli koko joukko. Yhdessä siinä puhua rupatettiin ihan
maatamenolle asti, ja lapset syöttivät porsasta kokkelilla ja itselle
meille annettiin herrasväen ruokien tostolia... Ja oli siinä ruokaa,
mitä syödä! Kun oli sianlihapaistiakin semmoista, jossa oli kämmenen
levyistä läskiä!»
»Julman hyvät sillä olivat ruuat», todisti Antti, ja aina vähä väliä
katsoa muljauttivat he Kaisaan ja iskivät toisilleen silmää.
He istuutuivat kahvipöydän ääreen ja silloin laukesi asia yht'äkkiä
aivan itsestään, kuin olisi se ollut valmiiksi kypsynyt. Antti kehotti
silloin:
»Ka istu sinä, Kaisa, vain sinne Jussin viereen!»
Kaisaa kainostutti. Hän alkoi hiljalleen nauraa hihittää ja sanoi:
»Mitä häntä nyt joutavia!»
»No mitä sitä nyt tyhjää vänkäilee!... Tule vain pois!» rohkaisi Jussi
ja muljautti merkitsevän silmäyksen. Kaisa työntäytyi penkkiin, mutta
vastusteli vielä:
»Välttäisi tämä vanha ihminen muuallakin!»
»No älä nyt tyhjää muikistele!» leikitteli siihen Jussi ja alkoi
kenkänsä kärellä kopeloida Kaisan jalkaa. Kaisa alkoi nauraa kikattaa.
Jussi kehotteli vain:
»Hihitä ... hihitä!... Nauraa hihitä vain!»
Kaisa heitti häneen syrjäsilmäyksen ja sanoi:
»Kuka sitä nyt olisi uskonut tästä tämmöistä lopuksi tulevan!...
Vanhoilla päivillään vielä pitää höynäytyä!»
Syntyi pieni iloinen äänettömyys. Antti, joka oli yhtenä hymynä, kysyi:
»Eikö sitä Kaisan jalkaa löydy sieltä pöydän alta, kun sinä täältä
kopeloit?»
»Löytyyhän se, mutta minä vaan muuten tuota toista jalkaani
vetryyttelen, ettei yhdessä kohti ollessaan pääse turtumaan», selitteli
Jussi kahvia hörppien ja kosien toisella jalallaan Kaisaa. Antti sanoi:
»Oikeastaan tämä asia näkyy jo menevänkin ilman syrjäisen avittamista,
vaikka olisinhan minä tässä joutanut puhemiehen toimissa kähräämään.»
Jussi pani kupin pöydälle ja rupesi kertomaan:
»Niinhän se meni senkin Malisen naiminen ihan itsestään ennen kuin
puhemies oli ennättänyt luontoansakaan karaista. Se Malinen oli vain
istunut sen Tiinan viereen ja pannut kätensä Tiinan kaulaan tällä
tavalla kuin minä tässä tämän Kaisan kaulaan, ja puhemies oli siihen
ennättänyt vain sanoa: 'Ka johan se on valmis koko naimishökötys'...»
Kaisa vähän kainosteli ja nauroi, mutta Jussi kehotti:
»Elä nyt Kaisa joutavia mutristele ja turhia venkeile!... Tällä
tavallahan me Loviisankin kanssa ensi aikoina istuttiin ja Loviisan suu
oli silloin aina naurun virnallaan ihan samalla tavalla kuin nyt tämän
Makkosen lesken suu.»
»Elä kutkuttele! Minua kutittaa!» vastusteli Kaisa, mutta Jussi
lohdutteli:
»Pitäähän sitä näin tämmöisenä päivänä tehdä jotain iloista
kommervenkkiä ja muuta kujetta henttuaan huvittaakseen... Ei sitä sitte
tuolla vuoden päästä enää hytkähtelekään mieli näissä rakkauden
lurituksissa ja luirituksissa!»
Kaikki--hän itsekin--huomasivat Jussin harvinaisen leikkipuheliaisuuden.
Jonkun ajan kuluttua kääntyi puhe vielä taloudellisiin asioihin, kun
Jussi kysyi:
»Jäikö siltä Makkoselta ne koirannahka-rukkaset, jotka se osti
vallesmannin pehtuorilta?»
Kaisa sanoi niiden jääneen. Hyvä tovi puhuttiin nyt tästä uudesta
aiheesta. Sen loppuessa selitti Jussi:
»Sehän meillä on vielä vanha vesikorvo ja se maalattu taikina-, ja sama
sänky, jonka Loviisa-vainaja toi perintönään... Posteliin on vain tehty
uusi semmoinen vaaru, että sen pitää kestää... Kun nyt vain tämä talo
saataisiin myydyksi, niin pantaisiin tässä jo vaikka huomenna pillit
pussiin ja soitettaisiin Liperiin.»
Hänen riemunsa oli täydellinen, kun Kaisa ilmotti, että karvari Tolvanen
oli juuri tänä aamuna käynyt kauppoja hieromassa. Riemuissaan huudahti
hän:
»No auttaakin se aina ihmistä kaupunkimatkallakin onnistumaan, kun vain
siivolla elää ja vaeltaa.»
* * * * *
Mutta kun kahvit oli juotu ja yö läheni, kauhistui Kaisa:
»Herra siunatkoon, kun siellä sen vietävän poliisikamarissa piinasivat
koko päivän, niin että jäi lihakaupassa käymättä!... Olisihan sitä
tämmöisen päivän perästä laittanut huomenna vereksestä lihasta soppaa,
vaan mistä sen nyt ottaa, kun lihapuoti on kiinni ja huomenna on pyhä!»
»No onhan se porsas!» riemastui Jussi, jatkaen:
»Annetaan vain porsaalle puukkoa kulkkuun, niin saadaan jo tänä iltana
lepparieskaa verestä ja huomenna on sianlihasoppaa. Otappas, Antti,
puukko ja minä pitelen porsasta takakoivista!»
Puolen tunnin kuluttua paistui porsaan veri leppärieskana, ja huomenis
haudattiin sen liha päivällisenä näiden kolmen onnellisen ihmisen
suuhun.
Aterialla puheltiin talon myömisestä. Keskiviikkona oli karvari Tolvanen
luvannut rahat tuoda ja kaupat päättää, ja torstaiaamuna päätettiin
lähteä Liperiin.
Mutta sitten alkoi puhe vaieta. Antti jo huomautti:
»Tuokohan se porsas väsyttää sillä tavalla, kun tässä alkaa tehdä mieli
ettone-unta?»
»Kyllä kai se porsas rupeaa painostamaan, koskapa se minultakin jo alkaa
silmäluomia alaspäin nyhtää», vakuutti Jussi. Kaisa oli tuntenut samaa.
Hänkin ilmotti:
»Ka haukotuttaapa tuo minuakin. Rupeaisitte tuohon sänkyyn pitkäksenne,
niin minä kyykähdän tuohon lattialle!»
Mutta Jussi teki muutoksen:
»Ka vältänpä tuota minäkin lattialla vaikka siinä Kaisan lähettyvillä,
niin saa tämä Ihalainen yksin sängyssä loikoa, hän kun on kumminkin niin
kuin vieraampaa väkeä ja me jo niin kuin samaa konttikuntaa.»
Jo alkoivat silmät ummistua. Mutta juohtui siinä vielä Partanenkin
mieleen. Jussin tuli häntä vähän surku. Ikäänkuin itsekseen,
puoli-unessa, jupisi hän:
»Putkassakohan se Mulon Partanen nyt on?»
Siihen ei vastannut kukaan mitään. Jokainen mietti asiaa hiljaisuudessa,
joten alkoi pitempi äänetiolo. Antti ajatteli edellisien päivien
tapauksia ja poliisimestari Tahvanaisen ja Porkin kiivautta. Siitä
johtuivat ajatukset Jussi Vatasen kertomuksiin Tohmajärven vallesmannin
kiroamisvoimasta. Ihmeissään sanoi hän silloin:
»Vai housut putosivat Tiilikaisen Kallelta, kun Tohmajärven vallesmanni
kirota rönkäsi!»
»Housut!»
Sen myönnettyään ajatteli Jussi taas vuorostaan ja vahvisti ikäänkuin
muun puheen puutteessa:
»Housujen kehui Tiilikaisen poika pudonneen, vaikka se on jo aikamies
pojan toljake!»
Mutta Kaisalle oli housuista juohtunut mieleen iloinen asia. Hän
huudahti:
»No hyvä isä siunaa! Kun uneutin näet sanoa, että jäihän siltä
Makkoselta ne Parviaisen puoti-Pekalta ostetut verkahousutkin!»
Jussi karjasi riemuissaan:
»Johan minä tälle Ihalaiselle sanoin, että kunhan ne Kaisan kaikki
nyytit pengotaan, niin ei sitä ulkomuistista tiedä, mitä rikkautta
sieltä vielä pölähtää päivän valkeuteen.»
* * * * *
Tahvo Kenonen oli väkisinkin tullut viipyilleeksi taipaleella taloissa,
kunnes viesti Ihalaisen Antin kuolemasta joudutti hänen kosimahommiansa.
Nyt hän työntäytyi Ihalaisen tupaan, missä Kanasen Maija Liisa ja
Ihalaisen Anna Liisa viluissaan ja murheissaan kyräilivät. Rennosti
viskasi hän säkkinsä penkille, otti piipun taskustaan, alkoi sitä
piestikolla kaivella ja tervehti:
»No nyt sitä sinäkin, Anna Liisa, pääsit siitä Ihalais-rististä. Ei
suinkaan se toki tätä kontuaan vienyt mennessään ... vai jättikö se
tämän sinulle... Anna Liisa?»
»Tähän se on heittänyt kaikki koko roskansa!» vastasi murheellinen Anna
Liisa jotain sanoaksensa, ja Kanasen emäntä lisäsi:
»Mikäpä tässä on Anna Liisan yksinäänkään eläessä, kun ottaa toisen
miehen. On niitä tämmöiseen taloon vävyksi pyrkijöitä.»
Kenosesta tuntui, että Maija Liisa jo rupeaa Anna Liisan puolesta
ylpeilemään. Hänkin nosti silloin päätänsä, ilmottaen:
»Mutta kyllä niitä on kotivävyn paikkojakin tuolla Kaavin ja Juuan
puolella. Siellä kun on joka talossa semmoinen rippikoulun käynyt tyttö,
että sen pitää olla kuin paras pappilan mamseli, eikä kotivävyjä tahdo
saada mistään!»
»Vai on sillä puolen niin suuri puutos kotivävyistä!» ihmetteli Maija
Liisa.
»On! Puutos on julma. Talon poikia ja renkiä ja muita purlakka-miehiä
vielä saisi, vaan paremman sortin miehiä saa etsiä eikä sittenkään
löydä... Varsinkin on räätälimiehistä tiukka», selitti Kenonen. Siihen
kummaili Anna Liisa:
»Vai niin siellä on vähän räätälejä!»
»Niin on. Heikki Pirhonen oli viimeksi minuakin rukoilemassa tytölleen
kotivävyksi, mutta minä vain sanoin, että tämä Kenonen lähtee
Liperiin... Sillä olikin pitkän-hotjakka ja lujarakenteinen tyttö, ja
jumalattoman rikas talo.»
»Niinkö sillä Heikki Pirhosella?» keskeytti Anna Liisa, jonka silmissä
Tahvo alkoi kohota.
»Niin, sillä Heikillä», vahvisti Tahvo, jatkaen:
»Olisihan se Heikkikin jo saanut näitä maatyöntekijöitä vävykseen, vaan
ei hän niistä huoli, sillä ei se tämä maatyö kannata. Mutta neulaa kun
sitä heiluttelee sukkelakätinen mies päivän, niin kyllä siinä toinenkin
penni kirpoaa kukkaroon, varsinkin kun ompelee enimmäkseen herroille
housuja ja nuttuja niin kuin minä.»
»Vai jo se Kenonen oikein herroille ompelee!» vastasi Maija Liisa.
»Jo. Pappien saarnahousut olen ommellut kaikissa pitäjissä aina sinne
Paltamoon ja Suomussalmelle saakka. Kontiolahden papin-apulainenkin kun
sai kuulla, niin paikalla haetti Kenosen tekemään hänelle housut ja
niissä saarnasi sitten vaalisaarnan, ja suuren pitäjän kuuluu itselleen
saarnanneenkin... Entäs sitte tämä räätälin kölli! Eiväthän ne maatyön
tekijät ole arvoltaan sen rinnalla mitään. Kuuselankin puoti-Pekka
siellä Kaavilla aina käski minun tulla kanssaan norria lyömään, mutta ei
niitä kyntömiehiä koskaan käskenyt.»
»Ähää! Vai niin on Kenonen jo herrastunut!» kummasteli Maija Liisa.
Vähä vähältään saivat he käsityksen Kenosen matkoista ja siitä miten
häntä oli houkuteltu kotivävyksi yhteen ja toiseen paikkaan. Viimein
oudostui Kenonen:
»Eikö se Ihalainen heittänyt yhtään kahvia kotiin, kun se Anna Liisa ei
vieraalle pane pannua pörisemään?»
»Onhan niitä kahvia, vaan kun se Ihalainen meni tulitikkuja hakemaan,
niin ei ole koko talossa yhtään tikkua millä tulta raapaista!» valitti
Anna Liisa. Kenonen ilkamoi:
»Kyllä saat Ihalaisen tikkua odottaa! Se poika ei tulisi vaikka
eläisikin... Rentonaan huusivat Vatasen kanssa vastaan tullessa, että he
ottavat Ameriikassa nuoret akat...»
»Sanoiko se Ihalainenkin niin?» keskeytti Anna Liisa ja jäi
sanattomaksi, kun Kenonen vahvisti puheensa.
Silloin syntyi äänettömyys. Anna Liisalle paljastui Antin kataluus. Hän
vihastui koko mokomalle miehelle. Ynseänä sanoi hän:
»Mokomakin vielä kehuu ... potaattinokka!»
Kenonen riemastui. Hän huudahti ylpeänä:
»Kyllä se niin on, että Kenosessa se sinulle turva olisi ollut ... ja
olisi nytkin, jos vain niiksi tulisi... Siinä on tulitikkuja! Pistä nyt
se vääränokka vain lämpiämään!»
Voi sitä riemua, mikä täytti molemmat vaimot! Heti viskasi Maija Liisa
turkin hartioiltaan ja riensi apuun. Monet päreet olikin valmiiksi
hakattu ja odottivat vain tulitikkuja, ja kohta leimusi tuli ja liedellä
porisi nokinen kahvipannu. Iloisena myönteli Anna Liisakin:
»No Kenosestahan näkyy todellakin se turva tulleen! Onkin tässä jo
kylmässä istuttu ja värjötetty, eikä näet kukaan ole sen vertaa
säälinyt, että olisi tästä kautta ajanut Lempaan myllyyn ja tuonut
tikkuja, mutta Kenonen toki tuli ja toi!»
Pian höyrysi kahvi pöydällä. Sokeri oli säretty ja alettiin hörppiä
kauvan kaivattua juomaa. Kanasen Maija Liisa tunsi olevansa nyt
Kenoselle niin suuressa kiitollisuuden velassa, että hän oli valmis
toimittamaan tälle isännän paikan siinä talossa, johon Kenonen oli avun
tuonut. Hän muisti taas, että Kenonen oli nuoruudessaan ollut Anna
Liisaan hulluuntunut, eikä Anna Liisakaan ollut silloin kokonaan pois
tieltä, vaikka se Ihalaiselle mentyään oli aina sanonut Kenosesta
puhuessaan:
»Ka olisihan se Kenonen huolinut, mutta itsehän minä en ollut hänestä
noinko-tuonaankaan.» Sen tiesi Maija Liisa, ja siinä kahvin sulattamana,
ja kun tiesi ettei Anna Liisa jaksa yksin taloa hoitaa, päätti hän
ruveta puhemieheksi. Hän alotti:
»Saisi tuo Kenonenkin nyt tällä reisullaan jo mennä Liperissä naimisiin,
eikä lähteä kaikkia kotivävyn paikkoja vieraista pitäjistä etsimään!»
Kenonen arvasi asian. Hän puuttui heti siihen ja arveli:
»Ka olisihan sitä täälläkin oikealle räätälille työtä. Ja jos ei omassa
pitäjäässä riittäisi, niin kävisi aina Join herroilta hakemassa lisää!»
Hän innostui ja kehasi herroja:
»Kyllä ne pojat tarvitsevat vähä toisetkin housut vuodessa! Paikkaa ne
pojat eivät siedä polven päässäkään, uutta verkaa vain torvelta ja uudet
housut!»
»Ja olisihan niitä täällä Liperissäkin kunnollisia kotivävyn
paikkoja ... semmoisiakin, joissa ei olisi appiukkoakaan eikä
anoppiämmää riesana», tokaisi Maija Liisa kuppiaan täyttäen. Kenonen
pyyhki kämmenselkämällään suunsa ja kysyi:
»Montako lehmää se Ihalainen on tässä elättänyt?»
»Toistakymmentä lehmän kantturaahan tässä on ruokittu ja siihen vielä
härkä ja muutama hieho ja vasikoita», selitti. Anna Liisa
kahvipuuhissaan häärien, ja Maija Liisa lisäsi:
»Ja onhan tässä talossa muutakin kavetta yhden miehen osaksi.»
Kenonen istui polvi toisen polven päällä, päällimäistä jalkaansa
heilutellen. Äkkiä kysyi hän taas:
»Onkohan se Ihalainen perinyt jo velkansa, sen kolmesataa markkaa, siltä
Niiralan Piiraiselta?»
»Eihän se vielä ole... Siellähän se on yhä korkoa kasvamassa», oli
lohdullinen vastaus.
* * * * '
Vaikea olisi kuvata loppuun asti tämä kosimistoimi ja Ihalaisen talon
omaisuuden tarkastus, joka nyt eri kyselyjen kautta tapahtui. Yhtä
työläs tehtävä olisi myös kuvata Maija Liisan ponnistukset johtaa asia
suotuisaan tulokseen, kehuskelemalla asianomaisia toinen toisellensa.
Sitä tehdessä meni puoli päivää.
Mutta Anna Liisa oli vielä epätietoinen. Lopulta sanoi Kenonen suoraan:
»Ka jos se nyt niikseen kerran tulee, niin mikäpäs siinä on esteenä!»
Mutta rentonaan hän lopetti:
»Mutta tänne Murron korpeen vaan ei Kenonen hautaannu kuuna päivänä ...
ei lempo soikoon hautaannu. Mutta kirkonkylässä on se entinen Puniinin
talo tyhjänä! Minä pyörähdän tästä vain isännän puheille sen talon
hyyräämässä ja naulataan räätälin kyltti Puniinin seinään, täältä
pannaan kapeet rekeen, lehmät Joille laahtarille ja niin muutetaan
kirkonkylään että mätkähtää!»
Anna Liisa oli aluksi pitänyt puhetta leikkinä. Mutta nyt alkoi Kenonen
järjestellä asiaa. Hän käski Kanasen vaimoa:
»Sinä, Kanasen akka, saat olla tässä sillä aikaa Anna Liisan apuna
panemassa noita kattiloita ja ruokakuppeja vasuun. Pane heiniä vahvasti
väliin, etteivät säry, ja maitopytyt ja voihinkit pankaa siihen suureen
rankkitiinuun... Sen hevosen rankin saa kaataa siitä hiivattiin... Tahi
minä kaadankin sen lähtiessäni. Minä pistän tässä ruunan aisoihin ja
ajaa höyräytän kirkonkylässä ja tuon sieltä kihloiksi vielä Haarasen
kaupasta Anna Liisalle paidan helmaan pitsiä.»
Hän oli jo ulos menossa, kun Anna Liisa alkoi pidätellä:
»Kenonen!... Kuule, Kenonen!... Elä tuossa nyt tuommoista kiirettä ja
rytäkkää pidä!»
»No ei se enää pitkittäen parane! Ala vain, Kanasen akka, köijätä
sänkyjäkin pellolle. Minä tuon sieltä rahtilaisia, niin että menevät
kaikki yhdessä rysyssä», selitti siihen Kenonen. Anna Liisa hätäytyi
eikä tiennyt mitä sanoa. Kenonen oli jo kärriin nousemassa, kun
sekaantunut vaimo vielä intti:
»Elä nyt vielä!... Jos se tulee!»
»Hornastako se enää tulee! Kanna vain sänky valmiiksi pellolle ja
kolista pois russakat ja lutikat!» ennätti Kenonen sanoa, kun jo hevonen
otti täyttä ravia.
»Väkisinkö se nyt vie!» valitti Anna Liisa hänen jälkeensä katsellen.
»Sitte kun muutetaan kirkonkylään, niin siellä kuuluutetaan ja annetaan
ukko rovastin vihkiä!»