Kun Antti tuli Hyvärisen tupaan, kuului koko joukon suusta:
»Ihalainen!»
Antti istahti äänettömänä ja istui puhumatta pitkän ajan. Hyvärinen
sanoi lopulta:
»Siinähän se on Ihalainen!»
Ihalainen ei vastannut. Hän luuli, että oli jo saapunut sana putkassa
olosta. Enimmin kuitenkin painoi se Vatasen naimisasia.
Kauvan mietittyään alkoi hän puhdistautua. Hän kysyi:
»Ei ole tainnut se Vatasen Jussi vielä palata Joilta? Ei ole tainnut
teillä poiketa?»
Ei kukaan vastannut. Anttia painoi kuin suuri kivi. Hän yritti taas,
sanoen:
»Se kun näet häivytti minut itsestään, raato, siellä Joilla, että minä
en sitä löytänyt, vaikka poliisin kanssa etsin monta päivää.»
»Panisit Anna Kaisa lehmien veden kiehumaan!» lausui emäntä pitkän ajan
kuluttua tyttärelleen. Ei kukaan näyttänyt kuuntelevan Antin puhetta,
vaikka viimeinen tiedonanto jo alkoi vähän lepyttää väkeä. Antin tuli
yhä vaikeampi olla. Taas hän yritti puhdistautua, sanoen: »Mutta tottapa
sillä Vatasella olivat omat asiansa, kun se minut eksytti itsestään...
Vasta eilen aamulla sain siitä kuulla...»
Talon väen uteliaisuus heräsi, mutta ei vielä kukaan hänelle puhunut.
Hyvärinen vain sanoi emännälle:
»Jokohan sitä pitää huomenna lähteä myllyssä käymään...»
»Eikö tuota vielä liene jauhoja pyhän yli.»
Antti ihan hikosi. Hän jatkoi:
»Sehän se entinen Karhutar kuuluu saaneen sen Vatasen pauloihinsa
vietellyksi ... se Makkos-vainajan leski...»
»Vai on niitä jauhoja vielä pyhän yli!»
»On.»
Antti katsoi lattiaan ja lisäsi tovin kuluttua:
»Vasta tullessani kertoivat siitä Variksen mökillä, että se Vatanen on
joutunut sen Makkosen lesken verkkoon.»
»Sen mustan lampaan saisitte, akat, keritä tänä päivänä, ja panna
lampaiden alle pehkuja!» järjesteli Hyvärinen talon töitä. Antti mietti,
miten lohduttaa talon väkeä Vatasen menettämisen johdosta. Keksittyään
keinon hän lausui:
»Äksyluontoinen mieshän se on ollut akalleen tämän Vatasen isä.»
Talon väki oli yhä vaiti siitä asiasta. Emäntä juonitteli yksinään:
»Kattilankin ovat heittäneet illalla pesemättä... Syövät vain siinä ja
makaavat, eivät pidä mistään huolta.»
»Ja rajuluontoinen mieshän se tämä Jussi Vatanen on itsekin... Ei sen
akka kauppojaan kiittele.»
Emäntä meni käymään eteisessä. Sieltä palattuaan hän sanoi:
»No hyvin joutikin mennä Karhuttaren verkkoon semmoinen mies...
Joillakin kuuluu tapelleen ja juoneen, ja kärriinkin vielä oli jäänyt
viinalekkeri.»
»Ähä! Vai on se Vatanen juonutkin ja tapellut!... Sitähän minä jo
ihmettelin, että eiköhän se Makkosen leski sitä viettele semmoiseenkin
ilkeyteen», hämmästyi Antti.
Mutta kotvasen tupakoituaan ja ajateltuaan alkoi hän vähän puolustaa
Jussiakin, sanoen:
»Vaikka kuka sitä tietää, vaikka olisi se Mulon Partanen tapellut ja
sitten Vatasen panivat erehdyksessä putkaan... Sillä mikä niitä pimeässä
erottaa!»
Mutta ei kukaan ottanut puhetta korviinsakaan. Ukko Hyvärinen toisti
emännän sanat, ikäänkuin itsekseen puhuen:
»Jouti... Jouti mennä Karhuttarelle, juoppolalli!»
»Jouti», murahti Antti, ja pitkän vaitiolon perästä hän lisäsi:
»Ei siitä semmoisesta miehestä olisi ollut Anna Kaisalle.»
»Voi minkälainen mustalaisjoukko on tullut!» huudahti silloin eräs
lapsista, ja sen kuultuaan hyökkäsi koko lapsikarja ulos mustalaisia
katsomaan. Antti istui vielä hetken ja hikosi. Viimein nousi hän ja oli
jo ovensuussa menossa, kun toimitti siinä asiansa:
»Semmoista asiaahan minulla oikeastaan olisi ollut, että Anna Liisa
lähetti pyytämään lainaksi tulitikkuja, kun sattuivat loppumaan omat
eikä ole nyt kirkonkylässäkään käyntiä.»
Kauvan sai hän odottaa vastausta. Viimein sanoi emäntä:
»Ka siinähän niitä on uuninranssilla. Ota siitä itse!»
Antti otti tulitikkulaatikon, pisti sen taskuunsa ja aikoi jo avata oven
pois lähteäkseen.
* * * * *
Mutta silloin työntyi ovesta sisään Antin verkapukuun puettu Tahvo
Kenonen ja hänen perässään Anna Liisa, toiset vaimot ja kymmenen
rahtilaista. Kenonen, joka ei ennättänyt huomata syrjään väistyvää
Anttia, viskasi Antin rukkaset kädestään penkille ja tervehti talonväkeä
reilusti, kerskaten:
»No nyt saat, ukko Hyvärinenkin, uskoa, että ei se Antti Ihalaisen leski
kauvan leskenä ole, sillä sitä kun vain pappilassa käyttää höyräytetään,
niin Kenosen akka siitä tuli, että naukasi... Pane pannu tulelle,
Hyvärisen akka ja Anna Liisa!»
Koko joukko oli työntäytynyt tupaan... Ja nyt huomasivat he jo Antinkin,
joka imi piippuaan oven pielessä rahtilaisjoukon takana. Se oli
ällistys! Ensi aluksi eivät tulijat voineet puhua, paitsi tyrmistynyt
Kenonen kirosi ja sanoi:
»Voi taivaallinen! Ihalaisen syötävähän se on täällä!»
Seurasi sitte vaitiolo. Antti vain mulautti silmiänsä. Ilmassa oli
ukkosta, oikeata Liperin ukkosta. Rahtilaiset asettuivat paikoilleen,
kaikki istuen mikä missäkin kyynäspäät polviin nojaten, ja alkoivat
imeksiä piippujaan hyvin merkitsevästi, ja uhkaavan rauhallista oli
kaikki. Antti näki akkunasta kuormaston, ja kun Kenonen oli hänen
vaatteissansa, arvasi hän jo asian lopunkin. Hän istahti penkille,
nojautui polviinsa, katsoi lattiaan synkkänä ja poltti tupakkaa...
Raskaan äänettömyyden keskeytti Kenonen sanoen hädissään:
»Lempoako sinä Ihalainen yhä elät, vaikka Pyhäselän pohjaan menit?»
Ei Antti vastannut. Kenonen tunsi polviensa vapisevan. Pitkän
äänettömyyden kestäessä huokasi neuvotonna Kenonen:
»Voi sun hitto!»
»Ihalainenko se nyt on siinä», sai jo Anna Liisakin sanotuksi,
kuolemaisillaan pelkoon ja häpeään.
Mutta nyt alkoivat rahtilaisetkin valmistua. Yksi jo huomautti:
»Siinäpähän se Anna Liisan entinen Ihalainenkin on!»
»Siinä on», myönsi toinen jurahtaen piippu suussa.
»Sanottiin näet tämän Ihalaisen kuolleen, mutta eihän se ollutkaan kuin
tämän Antin sika vain, joka menetti henkensä», selitti kolmas.
Nyt Antti jo sylkäsi pitkän vihaisen tupakkasylen. Kenonen siitä
hätäytyi, mutta koetti Anttia pelotellessaan ylvästellä:
»Elä syleksi, Ihalainen, niin ylpeästi!... Elä syleksi, tahi tohtivat ne
muutkin ruilauttaa!»
Ja taas tuli hiljaisuus. Antti mietti nyt sikansa kuolemaa, maahan
katsoa murjottaen, ja sylkäsi vieläkin vihaisemmin. Kenonen jo sanoi
Hyväriselle:
»Hyvärinen! Pidä sinä talossasi kuranssia, etteivät syrjäiset saa ihan
iltikseen syleksiä ja vihoitella, tahi minä kun sylkäsen kanssa, niin
yli tuvan pitää lentää!»
»Voi hyvä isä tokiinsa!» siunasi ja huokasi lopen hätäytynyt Anna Liisa.
Hyvärinen tuhisi vain vasuntekopuuhissaan, ikäänkuin ei mitään
huomaisikaan. Lapset hälisivät hyvin vilkkaalla tuulella, ja Anna Kaisa
oli kahden vaiheella. Nyt puhui taas eräs rahtilainen:
»Nämä Ihalaisen verkavaatteethan ne vain kapenivat.»
Antti muljautti Kenoseen alta kulmainsa ja Kenonen varotti:
»Elä muljauta, Ihalainen... Elä muljauta, kuule!»
Toinen rahtilainen jatkoi:
»Ka mikäpäs siinä auttoi, kun vaatteet olivat väljät... Se näet tuo
laihan miehen lihottaminen tulee niin kalliiksi, että ennen sitä
sipaisee vaatteista liikaa pois.»
»Mutta tuleehan niistä vielä Ihalaisellekin sopivat, kun laihduttaa tätä
Ihalaista», kuului eräästä sopesta.
»Eihän se erikoisempia rahoja maksa ... laihuus», tuli siihen verkalleen
lisää. »Köyhänkin kannattaa olla laiha... Niin jotta kyllähän silloin
niin varakkaan miehen kuin Ihalaisen kannattaa hoikistua sen verran,
että mahtuu omiin housuihinsa.»
Nyt Antti jo vähän ähki. Kenonen huomautti silloin Hyväriselle:
»Hyvärinen! Se jo ähkii!... Pidä sinä isännyyttä talossasi!»
»Joutaapa hän ähkiä!» murahti Hyvärinen katsettaan vasun teosta
nostamatta.
»No kaikkiin sitä on joutunutkin!» siunaili Maija Liisa.
Mutta eivät päästä rahtilaiset asiaa käsistään. Lattiaan katsoa
virnottavat vakavasti, kyynäspäihinsä nojaavat, tupakoivat ja taas
lohduttelevat, Anna Liisan itkiessä:
»Ja mitäpä tästä Ihalainenkaan suree, kun niin vähällä selvisi tuosta
kuolemastaankin ... särvintä se tervahölkkikin kaivoon antoi, kun se
sinne kaadettiin.»
»Niin... Mitäpäs suremista siinä on, kun vielä voi mennä naimisiinkin
tämän Kenosen lesken kanssa, niin saa entisen akkansakin.»
»Voihan se vielä mennä», murisi siihen taas joku ääni. Ihalainen
puhalteli vihaa. Eräs puolusti Kenosta, kertoen:
»Ja ompelihan tämä Kenonen Anna Liisan paitaan pitsiäkin...»
»Ompelihan tämä Kenonen!» ylisti toinenkin murina.
Silloin julmistui Antti lopullisesti, katsoi Kenosta ja sanoi:
»Se soikoon! Kun isken tuolla pärehalolla kuonoosi, niin ei sinusta jää
nimeäkään jälelle!»
»Hyvärinen! Hyvärinen hoi! Katso nyt, että talossasi on tulossa
murhatekoja!» huusi Kenonen tuskissaan.
Mutta Kenonen ei ollut vielä lopettanut, kun Antti jo tarrasi häneen
kiinni, alkoi mukiloida nyrkillään ja huusi:
»Anna pois ne vaatteet tahi pääsi halkaisen!»
»Auttakaa!... Se tappaa!... Ihalainen tappaa!» parkui Kenonen.
Rahtilaiset katselivat pieksämistä rauhallisina, lapset juoksentelivat
ympäri tupaa, vaimoväet itkivät ja Anna Liisa veti Ihalaistaan takin
liepeestä, rukoillen:
»Ihalainen... Kuule, Ihalainen!... Elä nyt tapa tuota eto ketaletta,
Ihalainen!»
»Kova se on tuo Ihalainen vainajanakin tappelemaan!» ärähti muuan
rahtilainen.
»Kova!» murahti siihen toinen.
Viimein oli pieksäminen lopussa, sitte kun Anna Kaisa oli korvosta
syytänyt vettä rynnistäjäin korville ja emäntä hädissään nokisella
uuniluudalla molempia sohinut.
* * * * *
Tarpeetonta on tässä kertoa asian lopullista selvittelyä, joka nyt
tapahtui Hyvärisen tuvassa. Lapset ja rahtilaiset siinä näyttelivät
hyvin huomattavaa osaa. Kaiken lopuksi riisui Kenonen yltään Ihalaisen
Antin verkavaatteet ja seisoi alushoususillaan ja paitasillaan keskellä
tupaa.
»Kehno! Enhän minä tästä talosta alasti minne pääse!» sähisi Kenonen.
»Jää taloon vävyksi!» nauroivat rahtilaiset, joiden viisaudella ja
riemulla ei ollut nyt rajoja.
»Ka senkös täyteiseen minä tästä pääsen!» myönnytteli Kenonen, ja Anna
Kaisan silmissä välähti toivorikas katse.
Ja kun pieksetty, onneton Kenonen seisoi siinä alusvaatteissaan, kävi
emännän häntä sääli. Hän mietti asiaa pikkuisen aikaa ja arveli, että
eipä se Anna Kaisakaan enää parempaa saa. Ja silloin hän jo pyysi
tytärtänsä:
»Hakisit nyt, Anna Kaisa, tuolle Kenoselle vaikka ne Hyvärisen housut ja
nutun!»
Oitis totteli tytär, toi vaatteet ja sanoi niitä tarjotessaan kainosti:
»He, Tahvo, housut!»
Kenonen veti Hyvärisen suuret housut jalkaansa ja alkoi ylpeillä
Ihalaiselle:
»Ähäh, Ihalainen!»
Antti vain murjotteli. Kenonen näytteli Hyvärisen leveitä housunlahkeita
ja kerskasi:
»Näetkös, Ihalainen, että saa se Kenosen lainen mies vähän toisenlaisia
akkoja kuin tuo sinun katkanasi on! Näetkö, että kaksikin Kenosta sopisi
näihin housuihin!»
Ja lopultakin jäi Kenonen Hyvärisen taloon, seuraten rahtilaisten
neuvoa. Hän meni kohta naimisiin Anna Kaisan kanssa. Avioliitto oli
onnellinen ja hänen perillisensä elävät vieläkin Liperissä Kytkytmäen
talossa.
* * * * *
Antti Ihalainen käännytti nyt kuormansa takaisin ja niin lähdettiin
paluumatkalle. Anna Liisa ja Kanasen eukko ajoivat karjaa jälessä ja
siunailivat joskus, mutta vielä useammin äkäilivät elukoille.
Mutta Antti itse ajoi etumaisena, murjotti ääneti, kantoi vihaansa ja
joskus suutuksissaan riuhtasi hevostaan ohjaksista äyhkäisten sille:
»Kuuletko sinä, senkin koni!»
Vihaansa hauteessaan hän yhä vain sydämistyi. Erään mäen päälle
tultaessa hän jo karjasi kaikella voimallaan:
»Häh!»
Korpi vain kaikui ja Kanasen Maija Liisa siunasi:
»Hyvä isä siunatkoon sentään!»
Antin kärrit hyppäsivät kohona, kun ruuna pyyhälsi ruumisarkkupetäjän
sivuitse. Siinä Antti taas karjasi Tohmajärven vallesmannin voimaa
tapaillen:
»Hä-häh!»
»Suolensako se nyt ihan halkaisee kiljuessaan!» siunaili Maija Liisa, ja
hätäytynyt Anna Liisa vihotteli lehmille:
»Senkin kantturat! Ette siinä kestäneet omassa läävässänne!... Tuosta
saat patukkaa, sinäkin märä! Kolmevuotias hieho, etkä jo ikään poiji!...
Menetkö siitä!»
Viimein saapuivat he kotiin. Ensi töikseen meni Ihalainen kaivolle,
nosti kipolla vettä, ryyppäsi sitä ja ärjäsi:
»No voi vaivattavan Kenonen!»
Hän potkasi vihoissaan tyhjää tervapyttyä, niin että se lensi lautoina
aidan yli. Sitte otti hän kirveen ja lähti sydämmystyneenä metsään
halkoja hakkaamaan. Hän hakkasi nyt aivan uhalla, perkoi kirveellä
miltei umpimähkään ja viimein myrtyi niin, että hakkasi haloiksi
petäjän, jota oli ikänsä säästellyt omiksi ruumiskirstulaudoikseen. Hän
hyökkäsi petäjän kimppuun raivoissaan, kuin olisi se ollut itse Kenonen,
ja huusi sille äkäisenä:
»Siinäkö sinä törötät koko ikäsi ... eto känttyrä!»
Ja sitte leipoi hän kirveellä petäjää, niin että lastut sinkoilivat.
Ryskäen kaatui vankka hirsipuu ja Antti ilkkui sille kostonhimoisena:
»Ähäh!... Häh!» karjasi hän vielä lopuksi ja iski kirveellä petäjän
tyveen, niin että se upposi puuhun silmää myöten. Sitte alkoi hän taas
hakata leipoa. Hän hakkasi kuin kaskea.
Yöpimeään viipyi hän metsässä. Sillä välin olivat emännät kantaneet
tavarat taloon, haukkuneet Ville Huttusta ja Kukkosta, riidelleet
keskenään ja lämmittäneet suutuksissaan saunan. Antti palasi, söi
illallisen ihan ääneti ja lähti saunaan.
Ja nyt kylpi hän uhalla, näyttääksensä aivan... Hän pieksi vihtansa ihan
lopuksi, ja kun ei ollut enää jälellä muuta kuin tynkä, paiskasi hän
senkin seinään ja ärjäsi täyttä voimaa:
»Perhana!»
Sitte istui hän löylyssä kotvasen äkeissänsä. Ja taas muistui mieleen
kaivovesi. Hän otti korvosta vettä kippoon, haisteli sitä ensin,
ryyppäsi ja tunsi tervan maun. Silloin hän taas vannoi, ärjyen:
»Voi sen täyteisen Kenonen! Luut minä sinulta vielä survon poroksi!»
Hän sieppasi kipon, paiskasi sen seinään säpäleiksi ja alkoi istua
murjottaa.
Hän kylpi aamupuolelle yötä. Viimein väsyi hän, nouti olkia närtteestä
ja painautui lauteille nukkumaan, uhitellen:
»Uhallakin nukun! Nukun että mahan pitää haleta!»
* * * * *
Huomenna alkoi elämä mennä murjottaa menojansa, sillä kylpy oli Anttia
vähän lauhduttanut. Mutta kun hän aamutuimaansa ryyppäsi vettä kaivosta,
maistaaksensa sen makua, raivostui hän taas, karjasi ja potkasi kaivon
kantta. Päivällä, kun hän taaskin maistoi vettä, ei hän siitä enää
raivostunut kaivon kannelle, mutta viskasi vain veden kaivolla
töllistelevän vasikan niskaan ja ärähti:
»Siinäkö töllistelet ja yniset, kuvatus!»
Sitte lähti hän talliin. Siellä haisi koko talli rankilta, kun Kenonen
oli sen kaatanut tallin lautapermantoon. Kiukuissaan sieppasi hän
silloin apehangon, viskasi sen nurkkaan ja ärjäsi:
»Sekin Vatasen syötävä! Sitäkö senkin piti vastaan tulla ja vietellä
mustalaismatkoilleen!»
Ja siitä suuttui hän jo ruunallensakin ja ärjäsi sille: »Elä katsoa
töllötä siinä, tahi valjastan reen eteen ja panen semmoisen kuorman
kiviä, jotta se ei paikalta tikahda!»
Vihoissaan lähti hän tallista ja katseli muuton jälkiä karjapihalla.
Liisteetkin oli siinä säretty. Silloin hän taas raivostui Vataselle:
»Voi lemmon Vatanen! Sen syyhän tämä on kaikki!»
Hän huomasi tyhjän rankkitiinun ja silloin yltyi viha:
»Sinun naimavimmastasihan tämä johtui!... Olisit siinä akattakin
välttänyt! Vanha kahmu!»
Raivoissaan sieppasi hän tadikon ja löi sen varren poikki tallin
nurkkaan. Sitte vimmastui hän taas Vataselle:
»Sekin ruumiskirstupetäjä piti vielä sinun naimisesi tähden hakata...»
Ja silloin hän lähti katsomaan petäjäänsä. Se kelletti nyt maassa
pitkällänsä. Ihalainen alkoi harmitella:
»Semmoinen petäjä, ja siihen piti mennä! Kun olisi vaikka onneksi sen
kovertanut, niin olisi voinut kuoltuaan siinä mötköttää kuin hevosen
soimessa!»
Paljo surua oli ensi aikoina talossa. Aviopuolisoiden väli ei ollut
sydämellinen ja Anna Liisa aina pelkäsi Antin vedenjuontia. Hän aina
pitikin maitokuppia pöydällä valmiina Ihalaisen janon varalta ja
itsekseen hän juonitteli Kenoselle:
»Kun se ei olisi edes tuota kaivoa tervannut!... Ja mikä sen tähän
viskasikin koko ketaleen!»
Niin elivät he ja kärsivät. Kumpikaan ei puhunut toisellensa sanaakaan.
Antti joskus päivisin ärjäsi Tohmajärven vallesmannin äänellä ja kylpi
iltasin kovasti.
Mutta viimein rupesi moinen äänettömyys painostamaan Anttia ja hän
mietti ja hautoi miten alottaa puhe Anna Liisan kanssa. Kaksi päivää
hautoi hän sitä alkua, mutta ei vain tahtonut paha luonto ja sisu antaa
niin paljoa myöten, että olisi puheen alun löytänyt.
Mutta kolmantena päivänä hän jo pääsi alkuun. Pari tuntia piippu suussa
ääneti istuttuansa ja aina varkain Anna Liisaan katsahtaa
muljautettuansa alkoi hänessä sisu pehmetä, kun Anna Liisa näytti
rukkinsa ääressä surulliselta. Hän syleksi, miettien, ja jo tokaisi hän
murahtaen:
»Löysihän se Jussi Vatanen porsaan sieltä Joilta.»
Anna Liisa riemastui. Hän keskeytti oitis kehruunsa ja huudahti:
»Ähääh!... Vai porsaan löysi!»
»Porsaan!» murahti Antti syläistessään, ja paikalla riensi Anna Liisa
kahvia keittämään.
Mutta siihen oli taas puhe loppua. Vasta kun Anna Liisa oli kaatanut
kahvia kuppiin, lähti Antilta jatko. Pöydän luo vääntäytyessään hän
silloin lisäsi:
»Ja senhän se otti akaksensakin sen entisen Makkosen akan.»
»Ähääh!... Senkö Kaisa Karhuttaren?» hämmästyi Anna Liisa ikäänkuin
Antin mieliksi.
»Sen», urahti toinen kahvia hörpäistessään, ja Anna Liisa siunasi:
»Ähäh sitä Vatasta näet!»
Näin päästiin sovinnollisen elämän alkuun. Antti pani uuden tupakan ja
ryhtyi vannehtimaan laudoiksi potkaisemaansa tervatölkkiä, muristen
työnsä lomasta:
»Ja siitähän se porsaasta johtuikin Vatanen siihen Makkosen akkaan.»
»Vai siitä se!» ihmetteli Anna Liisa, ja vähä vähältään alkoi puhe mennä
jurnutella.
Niin alkoivat parata vanhat arvet. Kaivovesikin oli jo puhdistunut.
Illallista syödessään alotti Anna Liisa puhelun ilmottaen:
»Johan se Malisenkin akka kuuluu saaneen pieniä.»
Antti ei virkkanut siihen mitään, mutta oli hyvillään, kun sopu alkoi
noin rakentua. Syötyä he jo lähtivät yhdessä saunaan ja vasta siellä
jatkoi Antti äskeistä keskustelua Malisen eukosta. Lauteille noustuaan
hän ilmotti:
»Ja johan se tällä viikolla porsii sekin Vatasen sika!»
»Sekö imisä sika?» tarttui Anna Liisa kiireellä sovinnon tekoa
jatkamaan. Antti:
»Se musta emäsikahan se kuuluu porsivan.»
»Ähääh!» riemastui Anna Liisa, löi löylyä, ja alkoi kylpeä repsutella.
Sovinto oli nyt lopullinen. Jussi Vatasen sika sattui vielä porsimaan
onnellisesti jo viikon kuluttua ja Jussi antoi Antille ilmaiseksi puolet
porsaista. Siten tuli sian hinta korvatuksi. Verkavaatteet olivat
piloilla, mutta nekin korjasi myöhemmin Kenonen ilman palkkaa, ja
Vatanen antoi hänelle vielä Makkos-vainajan verkahousut. Uuteen rankkiin
antoi hän myös myllymatkallaan kolme kappaa ruista, ja kohta vaahtosi
rankkitiinu taas ennallaan. Porsaita tuodessaan oli Jussi myös autellut
Anttia, niin että tämä sai säretyksi ruumisarkkulaudat siitä suuresta
petäjästä. Ne kuivuivat nyt riihessä, ja Ihalainen oli luvannut niistä
toiset puolet Vataselle.
Nyt tällä myllymatkallaan istui Jussi Antin luona ja he muistelivat
matkojaan. Siinä heidän puhellessaan sattuivat mieleen juontumaan matkan
syyt ja seuraukset.
Polviensa varaan kumartuneena, piippuaan imien, arveli Jussi Vatanen:
»Ei suinkaan sillä Partasella ole mikä hätä pehmeillä pehkuilla
nukkuessa?»
»Mikäs hätä sillä on ... pehmeiksi maatuilla olilla», lohduttautui
Anttikin. He vaikenivat taas kauvan ja miettivät asiaa. Viimein sanoi
Jussi:
»Vai tulitikkuja hakemaan sinä olit Hyvärilään menossa?»
»Tuli...»
Ja nyt muisti Antti, että häneltä olivat unehtuneet Hyvärisestä haetut
tikut taskuun, Anna Liisalle antamatta. Oitis etsi hän silloin
tulitikkulaatikon taskustaan ja antoi sen Anna Liisalle, joka ratkoi
pitsiä pois paitansa helmasta. Laatikkoa hänen helmaansa viskatessaan
sanoi Antti:
»Tuossa on nyt se Hyvärisen tulitikkulaatikkokin, jota hakemaan silloin
käskit... On unohtunutkin nutun taskuun koko Joilla käyntiajaksi...
Ilmankos se taskua painoi.»
Anna Liisa avasi laatikon ja sanoi hämmästyksissään:
»Ja tuon takiako se teki semmoisen asian?... No on sitä Ihalainen
kerrakseen. Teki asian yhdestä tikusta.»
Ja todellakin hän huomasi itsekin nyt, että oli ottanut Hyvärisen uunin
korvalta vaillinaisen laatikon: Siinä oli yksi ainoa, jo raapaistu,
rikitön tulitikku.
Jussi Vatanen raapi korvallistaan ja ihmetteli Antille:
»Kaikkea sitä tässä ajallisessa elämässä tikustakin heruu, kun se oikeen
lypsämään rupeaa, minkä nyt tämäkin Join matka mutkinensa ja näine
Makkosen leskinensä ja muine kapeinensa, Kenosen akoittumisinensa ja
kaikkinensa!»