Hyväriseltä voi päästä Murron Ihalaiseen suurenkin kuorman kanssa, kun
ajaa Kämäräisen haan kautta, sillä se tie on jokseenkin ajokuntoinen. Se
kyllä tekee kierrosta, mutta ei aivan paljoa. Samoin pääsee Hyvärisestä
Lempaalle Ville Huttusen taloon Ihalaisen talon kautta. Matka on kyllä
silloin kahdeksan virstaa pitempi kuin suoraan Päivisen hovin kautta
mennessä, mutta siitä huolimatta oli Huttunen nyt päättänyt kulkea
Ihalaisen kautta ja poiketa taloon saadakseen oikean tiedon Antin
Ameriikkaan menosta ja samalla kertoakseen mitä itse siitä tiesi.
Kanasen Maija Liisa oli vielä Ihalaisessa, kun Huttunen tuli sinne.
Vaimo parat olivat yhä tulitikkujen puutteessa.
Anna Liisa teki levettä ja Maija Liisa kehräsi, kun Ville astui tupaan.
Hän kopisti piipusta porot pankolle ja kysyi Anna Liisalta:
»Sinähän se olet sen entisen Ihalaisen eukko?... Mikä sen Ihalaisen
päähän pälähti, kun se hylkäsi kontunsa ja lähti Ameriikkaan?»
Vähäiset olivat vaimo poloisen tiedot syistä lähtöön, jota hän ei ollut
mitenkään kyennyt täydeksi todeksi uskomaan; päin vastoin oli hän
vieläkin vaistomaisesti odotellut Anttia kotiutuvaksi. Huttunen se vasta
varmuuden toi:
»Laivallahan se Antti lähti viilettämään, ja oli siinä aika sakki
muitakin Ameriikkaan menijöitä. Kun oli näet miehiä aina tuolta Kaavin
ja Juuan pitäjästä myöten ja aina Tohmajärveltä asti, oli semmoista
julman suurta miestä kuin parasta metsärosvoa, niin jotta olisi niiltä
uskonut työn lähtevän Suomessakin, vaan sinneppäs vain pitää kaikkien
kiirehtiä... Ja melkein kaikki vielä olivat hylänneet vaimonsa, niin
että kyllä nyt on leskiä tällä kulmakunnalla... Ja leskeksihän se
Ihalainenkin tähän vaimonsa heitti...»
Hän varustautui nyt kertomaan parasta mitä tiesi. Koputteli kengillänsä
lattiaa ja kerskasi:
»Mutta lyhyeen se loppui Ihalaisenkin matka. Ei siitä montakaan virstaa
rannasta porhallettu, kun jo tuli semmoinen tenä eteen, ettei sen yli
hypättykään.»
Anna Liisa sai toivoa. Hän kysyi:
»Mitä se Huttunen sanoi? Täytyikö sen Ihalaisen takaisin tulla?»
Huttunen nosti oikean säärensä vasemman päälle ja kertoi viisaana:
»Sille sattuikin Ihalaiselle vähän toisenlaiset vahingot tulemaan. Se
kun meni sen suuren miessakin kanssa sinne Pyhäselän pohjaan, niin ei
siinä muuta kuin laiva vain hirnasi kerran sillä pillillään ja viuhautti
savuaan kuin parasta hevosen häntää.»
Anna Liisa heristeli kuuloaan eikä ymmärtänyt. Huttunen jatkoi:
»Ja Join herroja niitä kun meni Ihalaisen matkassa, niin ne menivät niin
tarkkaan, että Joilla pitää panna kaikki konjakkikaupat kiinni, kun ei
ole enää ryypyn ostajaa. Niin lähtivät tarkkaan kuin torakat Pesosen
tuvasta, kun tupa paloi.»
Anna Liisa oli ihan sekaisin. Korvissa humisi Villen kertomus. Hän kysyi
taas:
»Eihän tästä Huttusesta nyt saa mitään selvääkään... Mitä se Ihalainen
sinne Pyhäselän pohjaan meni?»
Moisesta tietämättömyydestä ynseäksi tekeytyen huudahti Ville Huttunen:
»Mitä se sinne meni! Se kun mies lähtee pahanhengen kanssa kujeilemaan,
minkä tämäkin Ihalainen, niin sen ei pitäisi vettä myöten lähteä
Ameriikkaan. Sillä se kun tuo pahahenki on miehen matkatoverina, niin se
on kaulassa kuin kiviriippa. Sehän se vei Ihalaisen ja Vatasen järven
pohjaan, ettei Ihalainenkaan ehtinyt edes itseään siunata. Kerran vain
vähän älähti ja silloin oli kaikki kuitti! Join pappi vain souti sitte
veneellä sille paikalle ja ripotti vähän hiekkaa järveen niinkuin
hautausmenoiksi.»
Nyt käsitti jo Anna Liisa asian. Kauhuissaan huudahti hän:
»Herra isä siunatkoon! Onko se Ihalainen hukkunut Ameriikkaan
mennessään?»
»Ihanko se Huttunen nyt totta osaa puhua?» oudostui Kanasenkin emäntä.
Huttunen laittautui hyvin tärkeän näköiseksi ja huudahti
ylenkatseellisesti:
»Mhyh! Minkästähden se Ihalainen ei olisi hukkunut, kun siinä kerran
humalaiset herratkin pääsivät tuomiolle! Ajaa reistasivat semmoista
kyytiä kivikossa, että laiva vain hyppi kiveltä kivelle, kun yhden
kerran kurahti pohjaan. On siellä järven pohjassa nyt tuota lihaa! Ei
näet pelastunut muuta kuin se Koposen vävy, joka nyt on täällä ollut
vähissä hengin itseänsä Kinnusen akalla hierottamassa.»
Anna Liisa alkoi itkeä tihruta, ja Maija Liisakin kuivaili kyyneliänsä.
Huttunen alkoi lohdutella selittäen:
»Mitä sinä nyt siitä niin rupeat vetistelemään! Veteenhän se hukkui ukko
Soininenkin eikä sen akka silti ijäkseen leskeksi jäänyt. Sehän sen nai
Jussi Kuivalainen.»
Mutta vähän välitti nyt Anna Liisa mistään Huttusen puheista. Hän tunsi
olevansa leski. Antin kuolema ei olisi häntä surettanut niin kipeästi
kuin noin sydämettömän hylkäämisen varmistuminen. Sillä hän tiesi
olevansa syytön mihinkään. Uskollisesti oli tehnyt työtä Antin apuna,
eikä ollut koskaan ollut mitään riitaakaan välillä, ja nyt Antti lähti
ihan jäähyväisiä sanomatta. Hän valitti:
»Mikä hänet nyt villitsikin lähtemään ja hylkäämään! Eihän tässä ole
edes riitaakaan ollut!»
Sääliksi kävi Huttusen. Hän koetti lohduttaa:
»Elä nyt sure, eihän se sillä takaisin tule! Eikä se ole sinun pahuutesi
syy, sillä tietäähän koko kylä, että se Ihalainen oli jo
nuoruudessaankin semmoinen vimmattu, että eihän sen ja Vatasen kujeilta
saanut kukaan olla rauhassa, kun ne pienenäkin poikana yhteen
pääsivät... Milloin ne särkivät saunan akkunoita, milloin tekivät muuta
koiruutta, niin että koko kylä oli yhtä kyytiä nurin.»
Mutta ei Anna Liisa sallinut nyt Anttia soimattavan. Hän alkoi
puolustella:
»Kukapa se ei nuoruudessaan koiruutta tee. Mutta tasaantuipa tuo Antti
vanhempana ja niin on ollut hyvä mies, ettei ole pahaa sanaa kuulunut
koko talossa...»
Surulliseksi kävi olo talossa. Kanasen Maija Liisakin kätki kasvonsa
esiliinaan, ja pois lähti Huttunenkin. Kauvan surivat molemmat vaimot
kahden kesken. Turhaan koetti Maija Liisa viihdyttää. Olivat unohtaneet
senkin, että tupa oli aivan kostea kylmyydestä, kun ei saanut tulta
millä lämmittää.
Iltapäivällä Anna Liisa sentään pyysi, pienen toivonkipinän hänelle
pilkahtaessa:
»Kun olisit tässä vielä kotimiehenä, niin kävisin vielä Hyvärilästä
kysymässä, onko se jo ihan lopullisesti mennyt ja vielä kuollut muun
hyvän lisäksi.»
Maija Liisa suostui ja Anna Liisa lähti.
* * * * *
Hyvärisessä ei vielä tiedetty Ihalaisen hukkumisesta mitään. Mutta hänen
Ameriikkaan menonsa Vatasen matkassa oli myrryttänyt talonväen mielet.
Ukko Hyvärinen pärettä kiskoessaan löi liistakolla vanhinta poikaa
kintuille ja ärähti:
»Taasko siinä paljain kintuin juoksentelette, ettekö ole kunnolla!»
Poika älähti, meni nurkkaan ja ryhtyi siellä tappelemaan sen
keskimmäisen tytön kanssa. Emäntä siitä ärtyi yhä enemmän ja juonitteli
Anna Kaisalle. Tämä viskasi pesemänsä hierimen pankolle ja ähähti:
»Sinä sen Vatasen asian aloitit!»
Emäntä äkämystyi:
»Vieläkö siinä ylpeilet! Ikäänkuin ei Vatanen olisi sinulle välttänyt!»
»Paholaiset!» suutahti Anna Kaisa ja viskoi pyttyjä pesintiinuun
pestäväkseen, mutta emäntä jatkoi sitä suuttuneempana:
»Elä yhtään suutu ja visko! Ei saa sinulle tässä miehen kantturaa enää
mistään, vaikka on jo etsitty ja koluttu kaikki miehen kahmut.»
Paraana toran ja ärtyisyyden aikana saapui epätoivoinen Anna Liisa
Hyvärilään ja tarttui oitis asiaan, kysyen:
»Onko se nyt sen Ihalaisen meno ihan varma, tiedetäänkö täällä, kun sitä
puhutaan?»
Mutta talossa kun olivat kaikki äkeissään ja harmissaan, ei tahtonut
puhe sujua. Kauvan istuivat kaikki ääneti. Ei kukaan vastannut Anna
Liisalle. Koko joukko oli muun hyvän lisäksi hänelle vielä äkeissään
siitä, että Ihalainen oli narrannut taloa muka puhemiehenä käydessään.
Anna Liisa hätäytyi ja uudisti kysymyksensä. Silloin kehotti emäntä
miestään:
»Sano sinä, Hyvärinen, tuolle, niin heittää siinä vatkuttamisen!»
Tuskainen Anna Liisa ei ennättänyt emännän puheesta pahastua, vaan kysyi
vielä:
»Tietääkö se tämä ukko Hyvärinen?»
Ärtyisenä tiuskasi Hyvärinen:
»Johan minä sinulle sanoin, että Ameriikkaanhan ne ovat karanneet! Ja
karatkoot, mokomat miehet!...»
Anna Liisa jo vähän riemastui, kun Hyvärinen ei puhunut mitään Antin
kuolemasta... Toivorikkaana huudahti hän:
»Onko se päässyt koko asiasta se Ihalainen sillä paljaalla Ameriikkaan
menolla?»
Nyt loppui tietysti Hyvärisen kärsivällisyys ja hän tiuskasi tuikeasti:
»Menipä tuo nyt vaikka järveenkin, mokoma mies! Hyvin jouti mennä! Saat
tuota vielä sinäkin paremmankin kuin tuon potaattinenän ... jos kerran
on semmoinen kipu miehen perään!»
Anna Liisa loukkautui ja pelästyi samalla. Mennyttä oli siis kaikki
toivo; hukkunut oli Antti.
Koetti hän siinä vielä jotain kysyä, mutta nyt ei enää vastannut
Hyvärinen, vaan sieppasi suutuksissaan päreen, antoi sillä lapsien
pohkeille ja kiukutteli:
»Saunaan siitä menkää tappelemaan! On tässä koko talo kuin paras
kestikievari. Yksi kun lähtee, niin jo toinen vetäytyy siihen istua
könöttämään, jotta ei saa työrauhaa koko talossa.»
Anna Liisa säikähti. Hän tiesi sen olevan hänelle tarkotetun. Hän rykäsi
jo merkiksi, että kyllä hän älysi. Lisäksi rupesi emäntäkin
juonittelemaan. Kahvipannua uunin koloon pannessaan harmitteli, hän
ikäänkuin muka itsekseen:
»Tuotakin kahvia menee, jotta eivät enää riitä maat eivätkä mannut, kun
kaikki tähän vetääntyvät särpimään...»
Hän ryhtyi laittamaan lehmän vettä ja jatkoi harmiaan:
»Senkin hotosuut ehtimän takaa vääntäytyvät vuottaa vornottamaan!...
Eikö heillä itsellään liene sen vertaa, jotta saisivat vaikka
sikurivettä kulkkuunsa!»
Anna Liisa ymmärsi, että sekin oli hänelle tarkotettu. Hän lähti,
huokaillen hyvästikseen:
»Hohhoi tätä köyhän elämää, kun ukkokin menee! Kaikki ne vain silloin jo
haukkuvat ja luulevat, että sitä on ihminen heidän sikurivetensä
vaivainen!»
»Kuka tässä nyt sinua tarkotti!» oikaisi silloin emäntä näön vuoksi. Ja
kun Anna Liisa oli jo ovessa menossa, sanoi hän:
»Olisit tuossa nyt istunut, niin olisi tuota pannua varistanut, kun
hiilet joutuvat!»
»Onpa tuota sen verran vielä kotonakin papuja!» sanoi siihen
loukkautunut Anna Liisa ja lähti. Ovella kumminkin vielä pysähtyi ja
sanoi ilkeästi:
»Kävisitte nyt myllymatkalla siinä Ihalaisenkin talossa, niin vaikka
hänessä kahvit keittäisi... Sillä mitäpä tällä köyhällä muuta onkaan.»
* * * * *
Surullisena saapui hän kotiinsa, kun jo oli pimeä yö. Vaatteet olivat
märät, kengät kurassa. Maija Liisa itki hänen kanssansa eikä raaskinut
puhua tulitikuistakaan mitään. Kun tupa oli kylmä, haki Maija Liisa
kuvon olkia, ja niillä nukkuivat he yönsä.
Mutta yöllä ei tahtonut tulla uni. Anna Liisan mieltä kaiveli surulliset
asiat. Aikaa kuluttaaksensa hän kysyi Maija Liisalta:
»Hyväkö siinä on nukkua?»
»Hyvä».
Vaiettuaan kysyi Anna Liisa taas:
»Koko kuvonko sinä otit olkia tähän alle?»
»Koko.»
»Onkin noita olkia, kun siltä Ihalaiselta jäi otran olkiakin kokonainen
närte riihenkin eteen.»
»Vai närtteessä se Ihalainen piti otran olkiakin!»
»Närtteessä.»
Sillä lailla puhelivat he ajan kuluksi. Maija Liisa ryhtyi jo
lohduttelemaan Anna Liisaa. Hän alkoi puhelulla haihduttaa pois turhia
raskaita ajatuksia. Sitä varten hän kysyi:
»Joko se on monta kertaa tuo punikki poikinut?»
»Neljähän se on», muisti Anna Liisa.
»Vai neljä!»
»Neljä!»
Jonkun ajan kuluttua jatkoi Maija Liisa lohdutustaan kysyen:
»Eikö niitä sinulla ole ollut yhtään pieniä?»
»Eihän niitä ole ollut. Yksi tyttö vain tuli silloin kohta alussa, vaan
se näet kuoli vajaan vuoden vanhana», selitti Ihalaisen emäntä ja jonkun
aikaa vaiti oltuaan kysyi vuorostaan:
»Eihän niitä sinullakaan ole tainnut olla?»
»Pieniäkö?
»Niin. Lapsia.»
»Mitäpä noilla tekee siinä köyhissä oloissa. Syövät vain ja huutavat ja
kuluttavat vaatteita», sanoi Maija Liisa. Myönsi Anna Liisakin:
»Niinhän ne tekevät. Oli se toki onni, että se Ihalainen meni
lapsettomana. Kun niitä kakaroita olisi vielä tähän jäänyt, niin
mihinkähän hiileen sitä olisi silloin puhaltanut!»
»No oli se onni, että se semmoisena meni!» lohdutteli Kanasen emäntä.
Sillä lailla jatkui puhelua ja Anna Liisa alkoi jo tyytyä kohtaloonsa.
Mutta aamusella, kun he taas menivät kylmään tupaan, tuntui elämä
yksinäiseltä ja kolkolta. He odottelivat, että joku poikkeaisi taloon ja
toisi tulitikkuja, vaan aivan kuin ihmeeksi ei nyt sattunut ketään
kulkemaan ohi. Oli monesti aikomus lähteä niitä taas Hyvärisestä
pyytämään, mutta se aikomus raukesi siihen toivomukseen, että kohtahan
tästä joku ajaa myllyyn mennessään. Olipa myös Anna Liisa arvellut:
»Mitäs hyötyä siitä on, jos menee pyytämään, sillä unehtuuhan se asia
kuitenkin jo sinne mennessä, niinkuin viime kerrallakin!»
Ja Kanasenkin Maija Liisa uskoi samaa itsestäänkin, ja siksi ei hänkään
uskaltanut lähteä tikkuja hakemaan. Hän ajatteli Anna Liisasta:
»Sitten se pääsee vuorostaan morkkaamaan minua muistamattomuudesta, ja
mihinkä sillan rakoon minä sitten katson, kun itse häntä sillä tavalla
soimasin!»
Tupa oli niin kylmä, että Maija Liisan täytyi panna ylleen Antin
parkkiturkki, ja semmoisessa puvussa teki hän nyt levettä. Väkisinkin
siinä alkoi kiukuttaa.
»No otappa ja sokaise ihmisen muisti sillä tavalla, että unohtaa
tulitikut, joita lähti juuri hakemaan!»
Pitkään aikaan ei voinut Anna Liisa vastata. Vasta kun hän oli saanut
rullan täyteen sanoi hän ikäänkuin itsekseen:
»Hyvähän sitä on sanoa, vaan kunhan itsellään kellä olisi semmoinen
suru, niin näkisihän eikö se muistiakin sokaise!»
Maija Liisa heltyi taas, mutta ei vielä niin tyyten, että olisi voinut
oitis ryhtyä puhumaan. Vasta kun karttaaminen oli lopussa ja hän ryhtyi
pellavia harjaamaan sanoi hän:
»Mitäpä tuossa rupeat sinäkään ijäksesi suremaan tuommoista miestä, joka
hylkää joukkonsa ja menee järveen kuolemaan... Ottaisit tähän toisen,
joka pysyisi paikoillaan.»
Kauvan mietti Anna Liisa sitä. Viimein myönteli hän jo:
»Ka eihän se ole nais-eläjällä tämmöisellä konnulla yksinään eläminen
helppoa. Ei tiedä miten paksuluminen talvi nytkin tulee, niin meneppä
sinne vaimoihminen hameisillasi semmoisessa hangessa kaalomaan
halkojakin metsästä vetäessä... Kaikkihan siinä kintut kylmäisivät!»
Maija Liisakin huokasi. Hetken kuluttua lisäsi Anna Liisa:
»Eikä tiedä vaikka tulisi vielä rosvoja taloon, niin kuka niille tässä
puolensa pitää, kun ei ole miessielua talossa.»
Nyt puhuivat he taas Ihalaisen ja Vatasen kuolemasta ja itkivätkin
vähäsen. Maija Liisa moitti jo herroja, morkaten:
»Pahahenki tuo villinnee niitäkin Join herroja, kun juovat sillä
tavalla, että liperiläiset hukkuvat!»
Anna Liisa mietti asiaa. Katkerana myönsi hänkin:
»Tottapa ne sitä varten herrat onkin luotu, jotta joisivat tätä köyhää
kansaa hukuksiin... Ei noilla muuta työtä näy olevankaan.»
Mutta pianpa alkoi Maija Liisa taas hyvin ilkeästi yskiä ja katsahteli
kahvipannuun. Anna Liisa kävi yhä murheellisemmaksi, ja alkoi jo
muistella virttä. Kun nyt Maija Liisa taas rykäsi, ehdotti Ihalaisen
emäntä:
»Veisattaisiin tuossa kahvin asemesta vaikka virsi lämpimiksemme!»
Pitkään aikaan ei Maija Liisa vastannut. Suruissaan alkoi Anna Liisa
silloin hyräillä virttä. Se vaikutti Maija Liisaan. Hän alkoi taas
sulaa, ja kun Anna Liisa nyt muutti rihmaa hangon toiseen hampaaseen,
kysyi häneltä jo Maija Liisa:
»Onko sinulla virsikirjaakaan?»
»Onhan se sen tapainen.»
Kauvan tarvitsi vielä Maija Liisa valmistuaksensa. Mutta lopulta hän
pehmisi, otti virsikirjan ja silmälasit ja sanoi:
»Lauletaan vaikka tuo 'Pois makea maailma jää'!»
Emännät asettuivat pöydän taa, panivat virsikirjan eteensä ja lauloivat.
Maija Liisa näytti sormellaan kirjasta, missä se aina »menee». Kolmannen
värsyn lopussa rupesi Maija Liisaa ry'ittämään. Anna Liisa silloin
yritti yksinään alottaa neljännen värsyn, mutta toinen keskeytti
nuhdellen:
»Elä nyt siinä juokse ja lennä, jotta ennättää toki kulkkunsa
kakistella!»
Sitte nousi hän, meni pankon luo, kakisteli siellä ja palasi takaisin;
he alkoivat taas veisata.
Virren veisattuaan he taas vaikenivat. Elämä alkoi vaatia omaansa.
Kanasen Maija Liisa mietti sopivaa paria Anna Liisalle. Hän puheli:
»Olisihan se Malisen Heikki sinulle, vaan kun sillä on se entinen akka
elossa... Vaikka eikö tuo jo tänä talvena kuolle, kun Karppisen Susanna
on nähnyt semmoisen unen, että Malisesta vietiin ruumiskirstua salmen
yli sinne Kirkkoniemeen päin.»
Anna Liisa mietti asiaa ja kysyi:
»Onkohan sillä Heikillä miten paljo sitä ikää?»
»Johan se on Rämeen Miinalaisen ikäinen», muisteli Kanasen emäntä.
»Vai jo se sen!»