Mulon Partanen oli saanut hevosensa korjuuseen ja oli nyt Turtiaisen
kanssa menossa lopullisesti Kaisaa kosimaan. Mutta vielä Kaisan talon
portille tultuaan pysähtyivät he ja Partanen varotti:
»On aina parasta pitää semmoinen reilu peli, että asiat puhutaan
edeltäpäin suoraan, niin suoraan, että se heti on suora kuin
sukkapuikolla tehty jakaus, niin ei tule katumista, eikä voi toista
soimata petoksesta. Minä vain tämän huomautan sentähden, että hoksaat
Kaisalta kysyä kaikki asiat tarkasti ja samalla ilmoittaa taas mitä on
minun puolellani olemassa.»
»Kyllähän minä ne semmoiset helläluontoisemmat asiat arvaan ... niinkuin
talot ja muut... Ja Kaisa taas on suoraluontoista ihmisen sorttia, niin
että kyllä se itsestäänkin sanoo», yritti Turtiainen. Mutta Partanen
tahtoi olla perusteellinen ja sanoi:
»Kuule, Turtiainen! Sano tälle Makkosen leskelle ihan ensiksi, että mitä
työrustinkiin tulee, niin se ei Partasen talossa lopu, eikä siinä ole
emäntä sen parempi kuin muukaan päiväläinen... Ja ruuan puolta taas on
sen mukaan kuin jaksetaan sitä työpuolta rehkiä.»
»Tietäähän Kaisa sen, viisas akka... Eikä sillä Kaisalla itselläänkään
ole ruuasta puutosta.»
Partanen puisteli tomua housunlahkeistaan ja valitti:
»Se entinen eukko oli hinterä täksi työihmiseksi, niin sen vuoksihan
minä oikeastaan tätä Makkosen leskeä rupesin arvailemaan, kun tämä on
roteva ja vahva rakenteeltaan.»
»Lähteehän se Kaisalta työ», murisi Turtiainen todistukseksi.
He menivät sisään. Jussi Partanen katseli seinille ja kysyi:
»Eikö sitä talossa rukkasnaulaa olekaan?»
Kaisa sieppasi hameen naulasta ja kiirehti:
»Herra siunatkoon, kun en muistanut tuota hametta ottaa tuosta pois,
että vieraat voisivat rukkasensa siihen ripustaa!... Siinähän se on sen
Makkos-vainajan hattunaula.»
Jussi Partanen ripusti rukkasensa naulaan, istahti riuskasti, ojensi
jalkansa ja venytti pitkät pieksunvarret suoriksi, kysyen:
»Mitä sitä tälle Kaisalle nyt oikeastaan kuuluu?»
Kaisa kertoi kuulumisia pitemmältäkin. Sill'aikaa korjaili Jussi
Partanen kintturemeleitään, ja kun Kaisa oli lopettanut sanoi hän
Turtiaiselle:
»Kyllä se on tuo hylkeen raani sitä oikeata kengänvoidetta. Sillä kun
hölväsin taas nuo pieksunvarret, niin ei tikahda vesi läpi.»
»Onkin sillä Partasella pitkät kengänvarret!» myönsi Kaisa, ja Jussi
Partanen ylpeili:
»Ainahan sitä oikeassa talossa yhden miehen säärien suojuksiksi nahkaa
riittää, vaikka hänellä olisi koipia kyynärittäin. Pannaan vain läävästä
lehmiä lahtiin, niin kyllä kenkätarvetta on vaikka olisi suurempikin
joukko kuluttajia.»
»Onhan sitä Partasen talossa nahkaa!» tokaisi puhemieskin.
Kaisa ei oikeastaan ollut vielä täysin selvillä miesten asiasta, siitä
kun oli aikaisemmin puhuttu vasta ihan kautta rantain. Sitä paitsi hänen
mielessänsä pyöri nyt Jussi Vatanen, ja hän oli odottanut tätä, sitä
varten pukeutuenkin. Mitään ratkaisua Partasen aikeisiin ei hän vielä
odottanut. Hän puuhaili siinä yhtä ja toista, ja miehet jatkoivat asian
kehittämistä edelleen. Partanen kysyi:
»Kyllä kai se tämä Kaisa suostuisi myömäänkin tämän talonsa, jos kerran
niin asioiksi tulisi?»
Kaisa älysi nyt olevan puheen talon ostajasta. Hän olisi ollut halukas
myömään ja riemastui jo, kun luuli Partasen hankkineen ostajan. Hän
huudahti:
»No kun olen sitä miettinytkin, että kun pääsisi irti koko rähjästä! Ei
tästä ole nais-eläjälle muuta kuin harmia ja kiusaa!»
Mutta nyt ajatteli hän, että kenties se Partanen kyseleekin itseään
varten ja korjasi oitis:
»Vaikka voisipa tuo Partanen itsekin ruveta tässä isännöimään! Kyllähän
tästä talosta kunnollisen saa, kun vain korjuuttaa... Olisi tästä jo
Makkosen eläessä tarjottu suuriakin rahoja, jos Makkos-vainaja olisi
myönyt, mutta ei raaskinut luopua talostaan, sanoi vain, että tämä on
kaupungin paraimpia... Ja ovathan tätä monet rikkaatkin katselleet ja
kehuneet.»
Hyvillä mielin pani hän pannun tulelle. Sillä aikaa laski Partanen
edelleen. Turtiainen myönsi:
»Hyvällä paikallahan tämä talo on ja potaattimaata on kartanolla pienen
perheen tarpeeksi.»
Mutta Partanen ylvästyi silloin ja sanoi asiansa menestymisestä
huolehtien ja sitä valmistaen:
»Kyllä ne sentään ovat nämä kaupunkitalojen potaattimaat kuin
paikkatilkkuja oikean potaattipellon rinnalla. Kun siinä meidänkin
talossa kylvetään kuusikin oikein ökätynnöriä potaattia yhteen
aukeamaan, niin siinä on jo huikeata mitä silmälle katsoa!»
»Suurethan ne ovat tämän Partasen konnun pellot», todisti Turtiainen
tupakoiden ja kyynäspäihinsä nojaten. Kaisa taas jatkoi omaansa:
»Ja ainahan tästä on tuloja kaupungissa kävijöiltäkin, kun ne tuovat
tänne hevosensa kartanolle ja siitä hyvästä tuovat tuomisia. Tänäkin
päivänä oli kaksi liperiläistä ja ne tarjosivat porsasta, kun saavat
yötä olla.»
Tästä johtui Turtiainen kysymään Partaselta:
»Montako sian päätä siinä teidän talossa oikeastaan elätetäänkään?»
»Ruokitaanhan niitä mikä omassa taloudessa tarvitaan ja joskus aina
syötetään laahtisikojakin, niin että kyllä siinä on sikaa, jos on
porsastakin!» oli vastaus.
»Ja voipihan sitä tässäkin sikoja pitää, kun vain tekee pahnan ja ostaa
porsaita, että pääsee siinä asiassa elämän alkuun», koetti Kaisa
parastaan talonsa puolesta. Partanen oli siinä käsityksessä, että Kaisa
oli saman asian perillä kuin hänkin ja siksi kehui omaisuuttansa. Se
nosti hänessä luontoa, oman arvon tuntoa. Hän rykäsi varakkaan
isäntämiehen tavalla. Turtiainen jatkoi asiaa huomauttaen:
»Kyllähän tämä Makkos-vainajan talo arvossa nousisi, kun tämä joutuisi
oikein miehisen miehen käsiin, joka tätä kuntoon kohentelisi.»
Kiitolliseksi kävi Kaisa Turtiaiselle, kun kuuli hänen pitävän hänen
talonsa puolta. Riemuissaan selitti hän:
»Sitähän minä olen tässä itsekseni monesti päivitellyt, että jos tämä
talo kerran oikealle miehelle joutuisi, niin kyllä se silmänsä pesisi ja
häviäisi siitä tuostakin pihalta kaikenlainen törky ja lika, joka nyt
löyhkää yli kaupungin, kun vain on vähänkin sateisempia ilmoja.»
»Häviäisi se! Kyllä kun tämä Partanenkin tulisi yhden kerran molemmilla
hevosillaan ja työkärryillään ja toisi lapiot muassaan, niin kyllä siinä
pitäisi törkyläjän puoleta!» todisti Turtiainen Partasen puolesta. Kaisa
varmistui nyt siinä uskossa, että Partanen itse ostaa talon. Hän
selitti:
»Ja menisikin tuo tällä Partasella oma talo kaupungissa, kun on niin
usein tuotava tavaraa torille, niin omassa pihassapahan seisoisi
hevonen, ja tietäisi silloin, että eivät sitä vie varkaat eivätkä muut
rosvot.»
Kaisa tuntui suorastaan kosivan. Partanen huomasi, että hän voi asiassa
jo vähän tinkiäkin. Siksi sanoi hän Turtiaiselle merkitsevästi:
»Niin kuin sanoin, on asia puhuttava halki naamaan ... niin ettei tule
mitään turhaa ronkelia ja kippuroimista.»
Turtiainen jo lähtikin menemään sinne päin huomauttaen:
»Sen tähdenhän sitä tämän Partasen talossa on rikkautta ja tavaraa mitä
torille tuoda, kun siinä talossa otetaan sitä työn poikaa suorastaan
niskasta kiinni, niin että sen pitää lähteä ihan luokonaan.»
»Se ostaa käteisellä!» ajatteli Kaisa itseksensä ja myönsi:
»Semmoinenhan talon pitääkin olla, että siinä on käteistä millä ostaa.
Ei se Makkos-vainajakaan milloinkaan velkakauppaa tehnyt. Käteisellä
osti tämänkin talon, niin ettei jäänyt pennin velkaa, kun kuoli... Vielä
jäi vähän rahojakin.»
Syntyi äänettömyys. Partasen niska nytkähti, kun hän kuuli, että
Kaisalla oli vielä rahojakin. Ei hän viitsinyt toki suoraan kysyä kuinka
paljon niitä oli, mutta koetti syrjätietä urkkia, huudahtaen vain
ihmeissään:
»Vai jäi siltä Makkoselta rahojakin! Millähän tuo niin suuren summan
kokoon kähvelti?»
Mutta Kaisa jauhoi talonsa hyviä puolia, kehasten:
»Tuottavathan ne nämä kaupunkitalot, kun niitä kunnolla asuu eikä rahoja
turhiin mätä.»
Partanen yritti uudestaan, kysyen viekkaasti:
»Ei suinkaan se nyt sentään järin suuria summia ennättänyt vielä
kohvata?»
»Vaikka nyt ei järin suuria, niin kuitenkin sen verran, että omillaan
pääsee maailman läpi eikä tarvitse pahinta puutosta pelätä», selitti
Kaisa.
Itse asiassa oli suurin osa niistä rahoista mennyt Makkosta haudatessa.
Mutta eihän Partanen voinut sitä tietää. Hän oli nyt muuten valmis,
paitsi yhdessä asiassa: ei ollut vielä ihan selvin sanoin sanottu, että
hänen talossansa pitää emännän olla työssä muiden rinnalla. Hän sanoi
sen johdosta puhemiehelleen:
»No sitä myötenhän tämä asia on oikealla tolallaan, mutta siitä
työpuolesta sinun, Turtiaisen, pitää puhua selvemmin. Minä olen
suoraluontoinen mies näin Partaseksi ja puhun suuni niin puhtaaksi, että
sieltä ei löytäisi enää muuta kuin kielen, vaikka etsisi tikun kanssa
kaikki hampaan kulot ja lokerot.»
Kaisa höristeli kummeksuen korviansa.
Turtiainen alkoi hiljakseen selittää:
»Niin kuin sanottu, niin tämä Partanen on hyvin julma työmies. Kun se
niittämäänkin lähtee, niin saa siinä vaimo-ihminen rimpuilla, että
rinnalla kestää.»
»On siinä miehiselle miehellekin rimpuilemista. Kesällä koetettiin
Takkusen Jussin kanssa, vaan jo puolitiessä kappaletta viskasi Jussi
viikatteensa ojaan ja sanoi: 'Se tässä ruvetkoon itseään tappamaan!'»
kehasi Partanen lisää.
Kaisa yritti vielä:
»Onhan tässä talossa työtä ravakallekin miehelle, varsinkin jos itse
lapioi lumetkin kadulta.»
Partanen laski laskujaan, koputteli pieksujensa pohjilla lattiaa ja
käski puhemiestä:
»Riihen puimisesta sopisi myös mainita. Niissä toisissa Mullon taloissa
ne akat vain juovat kahvia sillä aikaa kun miehet ahosta puivat, vaan
siksipä se tahtookin niissä köyhyys päälle pyrkiä, niin että se ei häviä
niistä ketun myrkylläkään.»
Kaisan mieltä alkoi ahdistaa se entinen asia. Turtiainenkin jo tunsi
aseman vaikeuden, mutta yritti kumminkin:
»Niin että tämän Partasen talossa ovat aina emännätkin olleet ahosta
puimassa... Vaikka tämä Partanenhan se kumminkin enimmäkseen puipi ja
vaimoväki vain puistelee ja kääntelee ja punoo kuvon siteitä.»
Mutta Partanen oli nyt tuima totuuden ja suoruuden mies. Turtiaisen
lieventeleminen ja koristeleminen häntä suututti, ja hän oikaisi:
»Kyllä on parempi sanoa siinäkin asiassa suoraan, että jos vain asiaksi
tulee, niin on sitä riusaankin tartuttava. Niin että puhu vain suoraan,
Turtiainen!»
Turtiainen hikoili ja lisäsi silloin:
»Vaikka täytyyhän sitä joskus akkaväenkin puidakkin, kun tämä Partanen
ei yksinään ennätä.»
Nyt vaiettiin. Partanen odotti jo vastausta, ja Kaisa oli hätäyksissään,
sillä kyllä nyt ei pelkästä talon ostosta puhe ollut. Hän koetti kääntää
puhetta, ihmetellen:
»Vai on se tämä Partanen niin julma työmies!»
»On! Ja sentähdenhän se tahtoo, että hänen eukkonsakaan ei olisi miestä
huonompi», myönsi Turtiainen kumarassa. Syntyi taas äänettömyys. Vihdoin
sanoi Partanen puhemiehelle:
»No mitäpäs siinä sitten on sen enempää! Sanoa järäytä asia loppuun!»
Turtiainen sylkäsi, mietti hetkisen ja sitten sanoi:
»Niin että jos, Kaisa, luulet, jotta luut kestävät semmoista työn
rytäkkää, niin mitäpä siinä muuta kuin panet hynttyyt yhteen tämän Mulon
Jussi Partasen kanssa.»
Kaisa tunsi joutuvansa ahtaalle; sitä se siis sentään olikin! Kun
vastaus viipyi, varotti vielä Partanen:
»Mutta niin kuin sanottu, niin meidän talossa eivät akat saa olla
jouten. Työtä tehdään, että luut vain ryskävät, mutta syömisen puolta
taas on, vaikka olisi kolme kahden tynnörin mahaa itsekullakin.»
Mutta jos Partanen oli tähän asti ylpeillyt, niin alkoi nyt Kaisakin
nenäänsä nostaa. Hän oli koko tämän kosimisajan ajatellut Jussi Vatasta,
johon hänellä oli pieniä nuoruudenkin taipumuksia. Hän muisteli kauniin
Liperin järviä, saaria, mäkiä, notkoja, Vatasen luhtaniittyjä, nurmia,
lehmiä, maidon paljoutta ja muuta. Kun Partanen taas tiukkasi vastausta,
kysyi Kaisa hätäpäissään:
»Montako lehmää siinä Partasen talossa oikeastaan elätetään?»
»Onhan niitä kymmenen, joiden mahan alta maito raintaan vuotaa töröttää,
vaan jos siinä on emäntä oikea työkarhu, joka ei luitaan säästä, vaan
rynnistää vain vaikka henki lähtisi, niin voipi siinä ruokkia
enemmänkin», ylpeili Partanen, ja lisäsi:
»Mutta se entinen eukkovainaja oli niin kivuloista sorttia, ettei se
ollut muuta kuin ristinä siinä työn rytäkässä.»
»Lujatekoinen ja vahvaluinen ihminenhän siinä tarvitaan, jos mieli
kestää. Mutta kyllähän tämän Kaisan selkä pitää», kehui Turtiainen ja
sanoi lisäksi:
»Niin että Kaisan ei tarvitse epäillä. Kyllä tämä rikas Partanen niillä
työ-ehdoilla ottaa akakseen.»
Mutta Kaisa epäilikin ihan toista asiaa. Hän mietti, että Vatasella oli
viisitoista lypsävää ja Partasella ainoastaan kymmenen. Vatasen
nurmetkin hän muisti ja kysyi:
»Minkälaiset nurmet siinä on tämän Mulon Partasen konnulla?»
»Eivät ne nyt erin hääviä ole. Kivikkonurmiahan ne ovat ja takukoita,
mutta kyllä siellä kun kesän koluaa lyhytvarren viikatteen kanssa, akka
etukynnessä ja mies itse perästä, niin omilla heinillä menee karja yli
talven että pyllähtää», kehui Partanen. Turtiainen yritti taas vähän
lieventää asiaa. Hän selitti:
»Mutta tämä Partanen hioo aina eukolleen viikatteen niin teräväksi, että
sillä sen kun vain pyyhkii takukkoakin. Eivät siinä sivut kipeenny, jos
nyt ei itseään järkiään tapa työllä ja koko päivää riehu selkä
koukussa... Ja etkös sinä, Partanen, itse kallihekkin viikatteita?»
»Itsehän minä ne», murahti Partanen, ja Turtiainen selittää vatvoi:
»Se tämä Partanen itse kallihteekin viikatteet. Ja se kun ne kallihtee,
niin sen viikatteen pitää mennä takukkoonkin, kunhan vain vähän sinne
päin hosuu. Ei se niittäjän luille ota.»
Niin oli hän asiaa lieventänyt ja koristanut, mutta Partanen alkoi
tärvellä sitä suoruudellansa. Hän kehui:
»Siinäkään asiassa minä en rupea piilottelemaan. Kyllä sitä Partasen
rinnalla, jos mieli kestää, saa sivujaankin hierottaa nais-eläjä joskus.
Kunhan ruistakin leikata näpistää Partasen rinnalla kolmekin sataa
emälyhdettä päivässä, niin kyllä vain iltasella yksi akka sivujaan
voivottelee.»
Kaisa ryki omituisesti. Turtiainen oli jo neuvoton. Vielä korjasi hän
asiaa viimeisen kerran:
»Tämä Partanenhan sentään sitelee lyhteet ja kuhiloipi ... kunhan eukko
vain pitää leikkuusta huolen.»
Ja nyt odotti Partanen voitonvarmana. Syntyi äänettömyys. Kaisa oli kuin
kahden tulen välissä. Turtiainen jo kiirehti:
»No kun Kaisa ei kerran sitä työn jumalattomuutta pelkää, niin mitäs
siinä on muuta kuin kampsut kokoon ja alkaa vain yhteisessä kattilassa
huttua keittää?»
Kaisa hätäytyi. Hän odotti Vatasen tuloa. Turtiainen tiukkasi:
»Vai mitä se Kaisa ajattelee?»
»Nuo porsaan jäletkin näet ovat jääneet pyyhkimättä!» valitti Kaisa,
tekeytyen kuulemattomaksi. Ja kääntääkseen puheen toiseen asiaan alkoi
hän luututa lattialta porsaan jälkiä.
»Vankka talohan se on Partasen talo!» huomautti Turtiainen.
Sitten vaiettiin. Lopulta pani Partanen jo kovalle, ilmottaen:
»Mitäpä se sitten siitä joutavasta ruusuutuksesta ja kainostelemisesta
korjaantuu... Saapi alkaa vain kaupitella tätä taloa ja tässä ensi
sunnuntaina pitää höyräytetään vähän niitä kuuliaisia. Turtiainen voit
käskeä sen Hotakan Villen viuluaan kituuttamaan.»
Hän sylkäsi lattialle ja kysyi:
»Vai vieläkö se tämä Kaisa arvelee, että pitäisi oikein sormus pistäytyä
ostaa sipaisemassa?»
Kaisa ryki, kuin olisi jokin mennyt kurkkuun, ja valitti hädissään:
»Russakkahan näet lie kaivautunut kulkkutorveen, kun kakistuttaa ja
ahdistaa henkeä sillä tavalla...»
Ja sotkeakseen asian muuhun, kysyi hän äkkiä:
»Onko siinä Partasen tuvassa ollenkaan russakoita?»
Mutta asiasta ei hän sillä päässyt, sillä Partanen selittää järisytti
ylvästellen:
»Kyllähän niitä lutikoita aina sikiäisi, jos ei isäntä itse pitäisi
akkaväkeä semmoisessa kurissa, että ne vaikka syömällä ne tappavat.»
Turtiainen koetti jo nenäänsä turistamalla keskeyttää Partasen, jottei
se pilaisi asiaa, mutta Partanen vain yltyi ja kehui:
»Mutta kun siinä meidän tuvassa vain pieninkin epäsiisteyden alku
yrittää syntymään ja minä kun silloin kiljasen akoille, niin kohona
pitää akkojen hypätä, ja sen tietää, että itikoille siinä tulee silloin
rutto lähtö.»
Turtiainen raapi harmissaan päätään. Mutta Partanen oli ylpeä itsestään
ja piipustaan poroja kaivellen kehotti Turtiaista:
»Oikeastaan kuuluisi sinun puhemiesvelvollisuuteesi ilmottaa ja
vahvistaa tämäkin asia.»
Turtiainen mietti kotvan, miten lieventää Partasen kehumaa ankaruutta.
Nyt koetti hän taas raskaasti selittää jauhaa:
»Niin että tämä Partanen on niin julma mies nukkuessaankin, että
lutikatkin sitä pelkäävät eivätkä uskalla ovesta sisään tulla, vaan
värjöttelevät porstuassa.»
Kaisa oli ihan pökertyä, kun ei tiennyt mitä sanoa. Oltiin välillä
ääneti. Lopuksi Partanen sanoi:
»No nyt, Turtiainen, saat sitte lopullisesti vahvistaa asian
päättyneeksi.»
Turtiainen niisti nenänsä sormillaan, vei niistokset uunin eteen ja
vahvisti:
»Niin jotta tämä Partanen katsoo nyt asian lopullisesti päättyneeksi ja
ottaa tämän Kaisan akakseen.»
Mutta parahiksi saapui silloin poliisi, joka haastoi Kaisan todistamaan
Vatasen ja Ihalaisen varkausasiassa.
Vaikea on sanoin kuvata Kaisan hämmästystä. Siksi jääköönkin se
yrittämättä. Työlästä olisi myös kuvata ne monet pulat ja mutkat, jotka
Kaisan täytyi voittaa, ennen kuin sai asiasta heikon aavistuksen.
Lopulta se kumminkin alkoi selvitä. Partanen selitti:
»Minä tämän Turtiaisen kanssa seison ja sillalla juttelen rauhassa, että
hukkuisikohan tuohon Pieliskoskeen, jos yrittäisi, kun samassa ajaa
porhaltaa kaksi metsärosvon näköistä miestä liinakolla. Toinen pitelee
ohjaksista ja toinen vetelee ruoskalla, minkä kädestä pääsee, niin että
ruunan selkään kohoovat sormen paksuiset makkarat. Ja väkijoukko hajoaa
pois tieltä kuin siiville lyötynä. Mutta Partanen ei väistynyt. Kärrin
pyörästä kuin kiskasin kiinni, niin seisahti ettei tikahtanutkaan. Ja
pyörivät siinä silmät rosvojen päässä.»
Kaisa arvaili seikkailun menoa. Jussi oli lähtiessään juuri pelännyt
tammansa varastamista, ja Kaisa oivalsi, että liperiläiset olivat
lainanneet hevosen ajaakseen varasta takaa. Hätä tuli Jussin puolesta.
Hän alkoi rukoilla:
»Mene, hyvä Partanen, ja sano, etteiväthän ne ole sitä varastaneet... Ne
vain ottivat sen muuten ajaaksensa... Kun Vatasen oma tamma oli näet
varastettu.»
Lopulta selvisi miehille, että Kaisa, Vatanen ja Ihalainen olivat saman
pitäjän väkeä. Silloin Turtiainen jo kehotti:
»Kyllä sinun, Partanen, pitää niin sanoa, kun ne kerran ovat saman
pitäjän eläjiä tämän Kaisan kanssa ja hänen vieraitansa, selvillä
kaupunginasioilla kulkemassa.»
Partanen ei ollut oikein hyvillään, mutta ei voinut Kaisan pyyntöä
vastustaakaan. Hän lähti puhuttelemaan poliisiherroja. Lähtiessään sanoi
Kaisalle jäähyväisiksi:
»Tuosta sinun vesiämpäristäsi voi tehdä sitte vaikka rankkiämpärin,
jolla juottaa hevosta... Näiksi ihmisen särpimiksi sitte annetaan ensi
sunnuntaina papin kirkossa kuuluuttaa täräyttää ja siihen vielä vähän
vihkiä höyräyttää, niin alkaa se työkomento sitte käydä, että luut vain
ryskävät koko Mulossa.»