Yleensä voidaan sanoa, että Ville Huttunen, se sama mies, jolle Antti ja
Jussi vastaan tullessa ensiksi tulivat ilmottaneeksi, että muka ovat
Ameriikkaan menossa, on luotettavimpia isäntämiehiä Liperissä, mitä
rehellisyyteen tulee. Ensiksikin hän kertoo asian juurtajaksaen. Kerta
alkuun päästyänsä ei hän kunnolleen koskaan ehdi loppuun, ja kumminkaan
ei hän välillä lepää, vaan useinkin porhaltaa koko tuon pitkän taipaleen
niin yhtämittaa, että toisille ei jää suunvuoroa. Toinenkin seikka lisää
vielä hänen luotettavuuttansa: Ukko Hyvärinenkin oli kerran myöntänyt:
»Kyllä Ville Huttusen puheisiin sopii luottaa, sillä Villellä on suuri
kontu ja toistakymmentä lypsävää.»
Jos sitte joku sattui milloin Villen puheita epäilemään, niin silloin
aina vedottiin ukko Hyvärisen lausuntoon, sanottiin:
»Uskoohan ukko Hyvärinenkin, mitä Ville puhuu.»
Mutta oli vieläkin eräs seikka, joka vaikutti, että häntä ei yleensä
pidetty pahimpana valehtelijana... Oli näet tapana sanoa:
»Jos Ville Huttunen valehtelee, niin se valehtelee niin järkiään ja
rehellisesti, että siitä voi seulomalla erottaa eri läjään sen mikä on
totta ja jättää varsinaiset valeet uskomatta.»
Kaiken senkin lisäksi oli Mikko Kutvonen vielä huomauttanut:
»Pitää vielä ottaa huomioon sekin, että rehellinen valehtelija ei
koskaan salaa totuutta, vaan antaa sen tulla yhdessä mylläkässä
varsinaisen valeen kanssa.»
Tämä Ville Huttunen poikkesi tavallisesti matkallansa Hyvärisen taloon.
Nytkin teki hän niin. Koko matkan oli hän hautonut mielessään sitä
kysymystä, miksi Antti Ihalainen ja Vatanen lähtivät Ameriikkaan ja
hylkäsivät kontunsa, Ihalainen vielä vaimonsakin. Niissä mietteissänsä
saapui hän Hyvärisen talon kohdalle ja arveli:
»On sinne nyt vähän väärää, ja nuokin kujaset näkyvät olevan kuoppia ja
likaa täynnä, vaan jos sillä Hyvärisen eukolla sattuisi hyvinkin olemaan
kahvi valmiina, niin saisi tuossa kupin aamutuimaansa.»
Hän pysähdytti hevosensa ja kuorman päällä mahallaan lojuen mietti mitä
tehdä. Ei oikein tahtonut haluttaa vedättää kuormaa taloon, varsinkin
kun sinne oli ylämäki ja kujaset rapaiset, eikä hevostakaan janottanut,
kun oli juuri sen juottanut Variksen kaivolla. Hän aivan vihastui
Hyväriselle, kun se ei hiekotuta kujasiansa.
»Uppoavathan siihen kärrit rumpuaan myöten», moitti hän. »Mitä ne tuosta
talosta ovatkin rakentaneet tuonne mäen päälle, vaikka tässä tien
varrellakin olisi ollut pihamaan paikkaa miten paljon hyvänsä!»
Mutta kun hän siinä ajatteli, yltyi kahvin halu. Hän mietti jo varmana:
»Keittäähän se emäntä, jos ei satu valmista olemaan.»
Ja silloin hän käänsi hevosensa kujasille ja vedätti kuormansa Hyvärisen
taloon.
Talossa oltiin tulisessa kiireessä häävalmistuksien kanssa. Emäntä puhui
Anna Kaisalle:
»Eivätkö nuo jo tänä iltana tulle sieltä Joilta... Ja tuo se Vatanen
sieltä nyt aika tuliaiset.»
Ukko Hyvärinen siihen vielä lisäsi:
»Eihän se Jussi rupea siellä turhaa viivyttelemään. Se on siivo mies
ollut koko vanhemman ikänsä, niin että ei se kaupungissakaan käydessään
turhia siekaile, kun kerran ennättää asiansa toimittaa. Pois se lähtee
heti.»
Hän oli juuri lopettanut puheensa, kun Ville Huttunen tuli tupaan,
istuutui penkille ja kopisti piippuaan kengän kärkeen. Emäntä tervehti
häntä:
»Ka, Ville Huttunenko se on?»
Ville vastasi tervehdykseen:
»Niinhän minä tässä poikkesin taloon, kun Variksen kaivolla ei ollut
kippaa, jolla juottaa hevosta, niin arvelin, että ajan sinne Hyvärisen
pihaan ja juotan siellä. Ja olikin siinä hevosella nyhtämistä, ennen
kuin tämmöisen mäen päälle saa suuren rahtikuorman köijätyksi, vaan
kyllä sillä tuolla meidän ruunalla lähtee. Se kun näpistää oikein täyttä
väkeään, niin aisain siinä vain pitää ruskaa ja luokista lentelevät
säleet ihan kuin tappura, vaikka on vahva tuominen luokki. Kyllä jos
siinä silloin sattuisi olemaan huonompi luokki, niin poikki se
paukahtaisi, että rusahtaisi vain katketessaan. Esimerkiksi se Hentusen
Jannen luokki, jota se kehuu, se ei pitäisi kutiaan, vaan poikki
lentäisi, kun ruuna nyhtäseisi niin täyttä voimaansa, jotta lautasille
painuisi vähän kuoppaa ja selkä olisi ojona. Onko sinulla, Hyvärinen,
niitä tulitikkuja?»
»On niitä tässä.»
»No annappas, että saa raapaista tulen piippuunsa. Siinä meidän talossa
niitä menee noita tulitikkuja niin ettei ostamasta pääse. Myötäänsä vain
raapaistaan tulta, niin että yksi sihinä vain käy. Vaan minkäs sille
osaa, kun on tullut talo rakennetuksi maantien varrelle ja kuka vain
ajaa, se pysähtyy ja tulee taloon, eikä meidän talossa taas kenenkään
tarvitse omin eväin elää. Jos ei ole liedessä tulta piippua sytyttää,
niin talon puolesta on aina tulitikkulaatikko pöydällä, ja siitä saa
vain raapaista, tulipa häntä hevosmiestä tai jalan kulkijaa.»
Hänen piti rykäistä, ja sen johdosta sai Hyvärinen huomautetuksi:
»Onhan siinä kulkijaa teidän talon kohdalla, ne rahtilaiset kun siinä
hevosia syöttävät.»
Ville oli saanut ry'ityksi ja myönsi:
»No on siinä kulkijaa! Yhtenä jonona menee toisinaan, niin että toinen
pää missä lieneekin. Missä häntä riittäneekin niin jumalattoman paljon
miestä ja hevosta, kun sitä valuu kuin turkin hihasta... Ja se joukko
sitten kun taloon vetäikse, niin siinä kysytään talossa tulitikkuja ja
varsinkin tuota tupakkaa.»
Hän katsahtaa muljautti Hyväriseen, nähdäkseen ymmärtääkö se. Sitten hän
taas jatkoi:
»Se tupakan meno se onkin ihan hirmuinen. Mutta ei ole vain Huttusen
talossakaan tarvinnut omaa tupakkakukkaroaan povestaan kaivaa. Talon
tupakka on aina valmiina vuottamassa, tulipa häneen vaikka
mustalaista... Tuo yskäkin on ruvennut vaivaamaan.»
Oikeastaan hän nyt ryki antaakseen ukko Hyväriselle puhevuoron.
Hyvärinen älysi sen ja sanoi:
»Onhan siinä pölkyssä talon tupakoita! Mitä sinä niistä omistasi.»
Ville alkoi purkaa omia tupakoitaan piipusta ja sulloa talon tupakkaa
sijalle. Sitä tehdessään hän selitti:
»Olisipa näitä omiakin ollut riittämään asti, mutta voipahan tuota
maistaa Hyvärisenkin riihen takaisia.»
Hän sytytti piippuaan ja jatkoi sitä tehdessään:
»Ei siinä meidän konnulla tarvitse tupakan puutteessa istua, jos on vain
vähänkin miestä, että viskaa tupakan siemeniä riihen peräseinän taakse.»
Hän aivan korotti ääntään, kun kehui:
»Se seinän tausta se työntää sitä tupakkaa, että ilma on sen paljoudesta
haleta. Eikä olekaan kumma, jos se sitä tellää tulemaan maan täydeltä,
kun rahtilaiset käyvät siellä koko talven, niin että siellä istuu ja
kyköttää tuota miestä kuin varista ruispellon aitaseipäissä.»
Piippu alkoi sammua. Hän imeä laputti sitä kovemmin, painaen tupakoita
peukalon kynnellä syvemmä koppaan, ja jatkoi:
»Ainoastaan se kahvin menekki harmittaa toisinaan, kun sitäkin luojan
viljaa menee niin tuhottomasti, että ei riitä Haisevan kaupassa, vaan on
jo täytynyt käydä kolme naulaa ostamassa Kuuselan Pekan puodista... Kas
tuota piippua kun reistailee!... Pah ... pah ... pah!... Mutta se eukko
on semmoinen kapine siinä meidän talossa, että kahvitta se ruoja vain ei
laske matkamiestä talosta, ja kun on semmoinen kansan paljous, niin ämmä
saa vain aamusta iltaan tuhertaa pannunsa kanssa, niin että kun torvesta
kaataa kahvia kuppiin, niin jo pitää kiireellä riennättää hattua auki ja
kaataa toista vettä pannun suusta sisään.»
Tässä hän pysähtyi ja katsahti emäntään. Emäntä sanoi silloin Anna
Kaisalle:
»Panisit Anna Kaisa tuosta tuon pannun kiehumaan, kun on nyt kerran näin
harvinaisia vieraita tässä meilläkin!»
Sillä tavoin jatkui keskustelua. Ukko Hyvärinen väänsi lehmien
kytkytvitsoja. Kahvi joutui ja emäntä jo käski Huttusta ottamaan kupin.
Huttunen vastusteli:
»Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, kun joinkin ihan äskettäin sen
Pekka Variksen mökissä. Siinä vielä makasivat, mutta Varis kun kuuli
äänen, niin paikalla tunsi ja sanoi: 'onko se Ville Huttunen?' Siihen
sitten heräsi Variksen eukkokin ja tuli hyville mielin ja sanoi:
'Pitääpä nousta höyräyttämään Huttuselle kahvit, kun ei olekaan niin
kaivattua vierasta osunut koko mökkiin!» Vaikka enhän minä heille kahvin
vuoksi poikennut, vaan muuten vain hevosta puhalluttamaan. Jussi
Pirhosen kaupastako se Hyvärinen ostaa kahvinsa?»
»Jussi!» kerkesi emäntä myöntää.
Lopulta oli Huttunen saanut kahvit juoduksi ja varusteli lähtöä. Jo oli
hänellä hattu päässä, kun juohtui mieleen asia. Hän ihmetteli:
»Mitähän se Ihalaisen Antti ja Vatanen muutoin ajattelivat, kun lähtivät
Ameriikkaan ja hylkäsi Ihalainen vielä eukkonsakin ja koko kontunsa
Liperiin? Onkohan se riitaantunut sen akkansa kanssa vai muutenkohan se
rupesi reistailemaan vanhoilla päivillään, vaikka olisihan siinä
konnullaankin voinut elää?»
Hän kertoi pitemmältä Antin konnusta ja Ameriikasta. Hyvärisen väki
kuunteli sitä alussa viisaan näköisenä, mutta jo pani miettimään, kun
Huttunen selitti:
»Vatasen Jussin kanssa ajoivat vastaan ja tuli siinä tarinoiduksi, niin
Ihalainen sanoi, että hänellä on työpaikka tiedossa Ameriikassa ja on
ostanut jo piletin aina perille asti. Sen Peijonniemen Leinosen pojan,
joka on Ameriikassa, sanoi kutsuneen ja sanoneen: 'Tule vain, tässä
samassa talossa saat työtä, jossa voit ansaita kymmenen markan
päiväpalkkoja, ja jos osaat vähän petkuttaa ameriikkalaista niin
viisaasti, etteivät huomaa, kun tarkastavat, niin voit vielä jutkauttaa
isäntää niin että se maksaa toisen kymmenen liikaa.' Arvelihan se Antti
osaavansa. Ja arvelipa se Vatanenkin, että mene tiedä jos hänkin
pyörähtäisi Antin mukaan...»
Nyt alkoi ukko Hyväristäkin epäilyttää. Kun Huttunen sattui levähtämään,
huomautti hän:
»Kun et nyt vain valehtelisi vähän liikojakin sen Ihalaisen ja Vatasen
niskaan!»
»Mitenkä sitä nyt tosiasiassa osaa valehdella!» ihmetteli Huttunen.
»Johan minä tiesin asiasta viime kesänä, kun Antti itse kävi puhumassa
ja lainasi vielä neljäkymmentä markkaa laivarahoiksensa. Jo johan siitä
Joillakin tiesivät puhua. Se Akkalan Hötösen poika oli siellä ja sanoi
vuottelevansa Ihalaista ja Vatasta, että menevät yhdessä Ameriikkaan.
Olivat sopineet sillä tavalla, jotta pääsevät laivalla yhdellä
piletillä, eikä tarvitse kumpaisenkin eri lippua ostaa.»
Hän tiesi kertoa vieläkin sitovampia seikkoja. Hänen viimein
lähdettyänsä ei Hyvärisen tuvassa kuulunut hiiskahdustakaan. Kaikki
ajattelivat Ihalaisen omituista päähänpistoa, ja kummastusta lisäsi se,
että Vatanenkin oli uhannut lähteä Antin matkaan. Päivä oli jo puolessa,
mutta ei vieläkään oltu Hyvärisen talossa sanaakaan virketty. Vasta
päivällistä syödessä sanoi emäntä:
»Lieneekö noihin Huttusen puheisiin aina luottamista, kun sen suusta
tulee sitä pötyä kuin tiinusta.»
Hyvärinen ja Anna Kaisa eivät vastanneet mitään, vaan alkoivat jo
tyyntyä. Päivällisen lopussa oli Hyvärinen sen verran rauhottunut, että
kysyi emännältään:
»Otrakakkoako sinä huomenna paistat?»
»Otra. Arvelin paistaa ruisleipää, että saisi potaattikukon kuorta, vaan
heitin sitte sen ensi viikkoon», vastasi emäntä. Anna Kaisakin tyyntyi,
ja elämä lähti menemään ennallaan.
* * * * *
Mutta oitis saapui lisätietoja: harvapuheinen, vakava nahkakauppias
Mikko Kukkonen ajeli lammasnahkoja ostamassa ja poikkesi niitä
tiedustamaan Hyvärilään. Hänenkin vastaansa oli Antti ja Jussi ajanut
ylpeillen hänelle Ameriikkaan menollaan. Nyt sattui vielä tämä Mikko
Kukkonen matkustamaan Ville Huttusen jälkiä myöten, joten hän joutui
kokoomaan kaikki ne tiedot, jotka Ville oli jättänyt. Niinpä oli hän
sitä tietä saanut kuulla senkin, että Vatanen muka oli myönyt
kontunsakin eräälle Ilomantsin miehelle ja että rahat olivat taskussa.
Kukkonen oli puolestaan levittänyt asiasta tietoa pitkin tietä, siten
vuorostaan vahvistaen Huttusen puheita. Asia oli kaikkialla, missä
Kukkonen oli sen kertonut, herättänyt semmoista hämmästystä, että
Kukkonen innostui siihen ja aina taloon tultuansa alotti puheen siitä.
Nytkin hän ihmetteli:
»Mikähän sille Kutsunvaaran Vataselle ja Murron Ihalaiselle tuli, kun ne
lähtivät Ameriikkaan! Onkohan niille mitä ronkelia tapahtunut?»
Olipa Hyvärisen väki ihmeissään, sillä Kukkosesta tiedettiin, ettei hän
osaisikaan valehdella. Vasta pitkään ajateltuaan sanoi isäntä:
»Tokko noille lie tapahtunut ronkelia ja lienevätkö nuo menneetkään,
vaikka se Ville Huttunen sitä höpisee...»
»Eihän sen Villen puheisiin ole luottamista!» huomautti emäntäkin.
Kukkonen, harvapuheinen mies, istui kauvan ääneti, mutta sitten sanoi:
»Itse ne minulle sanoivat, että Ameriikkaan he aikovat matkansa
kääntää.»
Se ilmotus muutti asiaa. Syntyi pitkä vaitiolo. Kukkonen jo käänsi
puheen toisaanne sanoen:
»On tässä tuvalla kokoa! Tämä taitaa olla suurin tupa Liperin
pitäjässä?»
Mutta kukaan ei vastannut. Emäntä seuloi jauhoja ja Hyvärinen kiskoi
pärettä. Kukkonen jatkoi:
»Ainoastaan siellä Onkamon Kinnusessa minä olen sattunut näkemään vielä
suuremman tuvan.»
»Ovat nuo päivätkin nyt pimeitä! Ei näet ole muuta kuin kaksi pimeää
vastakkain!» huokaili emäntä itsekseen. Sitten taas vaiettiin, kunnes
Kukkonen yritti:
»Ilomantsilaiselle se Vatanen sanoi talonsa myöneensä. Paljonkohan tuo
sai?»
Anna Kaisa lähti tuvasta pois ja Hyvärinen, joka pelkäsi lasten alkavan
taas puhua Vatasesta ja saattavan julki koko asian, vaikka niitä oli
selkäsaunan uhalla siitä kielletty, suuttui jo lapsiin, vaikka oli
hyväntahtoinen mies. Hän otti päreen, aikoi sillä hosua lasten kintuille
ja torui:
»Ettekö mene siitä lämpimään saunaan itseänne pesemään illallisella
saunavedellä!»
Hämmästyneinä suojelivat lapset kinttujaan ja työntyivät itkien ovesta
ulos. Kukkonen tupakoi rauhallisena ja talon väki askaroi töillänsä.
Pitkän ajan kuluttua kysyi jo emäntä Kukkoselta:
»Missä sinä sitä Vataselta kuulit?»
»Itsehän se Jussi sitä kertoi, kun sattui vastaan tulemaan. Ameriikkaan
sanoi menevänsä, kun ovat niin suuret verot ja karut viljelysmaat täällä
Liperissä», selitti Kukkonen.
»Ähää!» sai vain emäntä sanotuksi, ja nyt alkoi entinen mietiskely.
Jonkun ajan kuluttua tiedusti Hyvärinen:
»Missä paikassa se Vatanen tuli vastaan?»
»Siinähän se Lehvosen entisen ruishuhdan kohdalla sattui.»
»Vai siinä!»
»Siinä.»
Emäntä kokoili jauhoja vakkaan, Hyvärinen sitoi päreitä torvelle ja
kaikki kolme vaikenivat. Työnsä lopussa kysyi emäntä:
»Eikö se muuta sanonut... Vatanen?»
»Ei!...»
»Vai ei!»
»Ei.»
Hyvärinen nosti päretorven orsille, lakasi roskat lattialta uunin luo ja
alkoi tupakoida. Kukkonen huomautti murahtaen:
»Johan se Vatanenkin oli ikämies!»
Ei virkkanut talon joukko siihenkään mitään. Emäntä oli saanut jauhot
vakkaan, mutta pöytä oli vielä pyyhkimättä jauhoista. Hän huokaili:
»Minnehän ne pennut ovat panneet sen jäniksen käpälänkin, kun ei ole
millä pyyhkisi pöytää?»
Hiiltä lähtöpiippuun asetellessaan kysyi Kukkonen:
»Ei sillä Hyvärisellä taida nyt olla lammasnahkoja myödä?»
Kauvan sai hän odottaa vastausta. Vihdoin selitti emäntä Hyvärisen
puolesta:
»Tokko tuolla lie... Se möi niitä viime talvena yhdelle rytkyläiselle.»
»Möikö se sen mustan pässinkin nahkan?» tiedusti vielä Kukkonen.
»Möi.»
Kukkonen oli saanut asiansa toimitetuksi ja lähti. Lähtiessään hän vain
tarkasteli ovensuussa Hyvärisen talon suurta hiilikoukkua ja ihmetteli
sen jykevyyttä ääneensä, ikäänkuin jäähyväisikseen:
»On siinä hiilikoukussa tuota rautaa vähä runsaammaltakin!»
Ovessa mennessään hän lausui loppuarvelunsa:
»Tokko vain lie Muskon Varalassakaan semmoista koukun möhkälettä!»
* * * * *
Vähäistä ennen näitä tapahtumia oli kolme Join herrasmiestä ollut
metsästysmatkallaan purjehtimassa ja jo onnellisesti päässyt rannasta
lähtemään. Mutta heidän omasta sisällisesti heiluvasta tilastaan
seurasi, että purjevene tölmäsi kivelle ja kaatui miesten
hoippuroimiseen, siinä Koposen talon kohdalla. Herrat joutuivat veteen
ainoastaan kaulaansa myöten, siinä kun näet ylettävät jalat pohjaan;
mutta hirmuisen metelin ja riidan he nostivat keskenään.
Suurenmoinen huuto ja melu oli niin huumannut ja säikyttänyt Koposen
vävyn, että tapaus suureni hänen silmissään ihan merionnettomuudeksi ja
-tappeluksi. Hän melkein uskoi siinä hukkuneen suuren joukon ihmisiäkin,
ja se usko vahvistui päivä päivältä. Lähdettyään sitte Liperiin
hierottamaan itseään Kinnusen Liisalla hän kertoili tuosta hirvittävästä
haaksirikosta. Kertomus tietysti Liperissä kasvoi kuten kaikki muukin
maailmassa, sillä jokainen liperiläinen pitää rehellisen miehen
velvollisuutena kartuttaa kaikkea, minkä on sattunut toiselta saamaan.
Kinnunen, jonka eukko oli Koposen vävyä hieronut, sattui nyt tulemaan
Ville Huttusta vastaan ja tervehti:
»No on sitä nyt tuota rapaa tiellä!»
»On sitä! Kun niilläkin Hyvärisen kujasilla uppoaa hevonen korvanpäitään
myöten ihan puhtaaseen vetelään multavelliin, niin että on siinä
uimista, kun on vielä tämmöinenkin rahtikuorma perässä! Kuuluuko sitä
mitä muuta?» myönsi Huttunen.
»Mitäpäs sitä tänne Liperiin milloinkaan kuuluisi muuta kuin sian
vinkumista ja akkojen riitelemistä. Mutta siellä Joillahan sitä on taas
ollut vähän toisenlaista rytäkkää, kun laivat ovat menneet meren pohjaan
ja herrojakin on niiden kanssa hukkunut semmoinen jumalaton liuta, jotta
ei ole näet enää jäänyt kunnollista järjestyksen pitäjääkään koko
Joille. Taisit sattua paikallekin, kun olit Joilla?» alkoi jo Kinnunen.
Ville oli ihmeissään. Ei hän olisi tahtonut olla asiasta tietämätön,
sillä se olisi ollut muka nolaus. Hän koetti viekkaudella kiertäen saada
hiukan vihiä:
»Ainahan sitä sattuu paikalle, kun pitää varansa. Kyllähän se oli
rytäkkä!»
»Ei suinkaan se vain näitä tavallisia halkolotjia ollut, joka hukkui?
Tottapa se oli niitä höyryllä käypiä!» arveli Kinnunen.
Ylenkatseellisesti huudahti silloin jo Ville:
»Vai niitä lotjia sitä ilettäisiin Joilla upottaa mereen!... Höyrylaiva
sen pitää olla jo kerran ollakseen, jotta siinä herrat kehtaisivat
hukkua ihan suurissa roikissa!»
»Vai höyrylaivan ne laskivat pohjaan! Mikähän laiva tuo oli?» kummeksi
Kinnunen.
»Ka, eihän siellä Joilla muuta parempaa höyryä olekaan kuin se
tuhottoman suuri Jok-laiva, johon olisi mahtunut koko tämä Liperi!»
»Vai se se meni pohjaan!»
»Se meni, että hurahti!» oli jo Ville asiassa kiinni.
»Jäiköhän maston päitäkään näkymään?» uteli Kinnunen.
»Vai olisi niitä näkynyt semmoisesta syvyydestä, johon saa tuota
varppinuoraakin laskea kokonaisia vyyhtejä, eikä sittenkään pohjaan
ylety!» riemuitsi Huttunen. Ja nyt muisti hän Ihalaisen asian sekä
huomasi oitis, että Ihalainen ja Vatanen olivat hukkuneet samassa
onnettomuudessa. Hän uskoi sen ihan tosissaan ja kiirehti jo sanomaan:
»Siihen se sitten loppui Ihalaisenkin ja Vatasen Ameriikkaan meno!»
Kinnunen ei ollut ymmärtää mitään. Vasta kun Huttunen oli hänelle
selittänyt asian, huudahti hän:
»No voi tuota Ihalaisenkin pakanaa! Kun otappa nyt ja karkaa talostasi
ja akkasi luota! Mutta eipä hylky päässyt pitkälle, kun jo rangaistus
tuli!»
»Ei päässyt! Hauvin mahassa se Antti Ihalainen jo purjehtii
Höytiäisessä», vahvisti Huttunen itsekin varmana siitä, että asia oli
niin, sillä Liperissä uskoo yleensä jokainen omat puheensa. Kinnunen
vielä tiedusti:
»Mitenkähän sen hautaamisen kanssa käy tuommoisessa tapauksessa? Tuleeko
se henki täydellisesti lähteneeksi, kun ei ole voitu oikeita hautajaisia
pitää ja hautaa siunata ... siinä sen akan leskeksi jäämisessä?»
Viisaana huudahti silloin Huttunen:
»No, minkätähden sitä ei henkeä tällä tavallakin saisi pois! Pappi souti
veneellä paikalle ja viskasi äyskärillä kolme kertaa vettä haudalle ja
sillä se oli hauta luettu. Onhan niillä herroilla konstit tämmöistäkin
tapausta varten, niin että jos kenestä vain on muuten henki lähtenyt,
niin ei sen enää hautaamisen puutteessa tarvitse olla elossa, eikä estää
leskensä naimisiin menoa.»
Kinnunen kyllä vähän oli vielä ymmällä ja ihmetteli: »Kahoppas sitä
Koposen vävyä, näet, kun se ei puhunutkaan mitään tämän Vatasen ja
Ihalaisen hukkumisesta, valitti vain sitä muuta asiaa.»
Se oli Huttusestakin omituista, mutta hän selitti:
»Ne eivät ne Join puolen miehet puhu koskaan tätä asiaa niin halki, kuin
se täällä Liperissä puhutaan, että siitä ihan päivä paistaisi läpi kuin
harvasta, tyhjästä heinähaasiosta, vaan ne heittävät siihen aina hampaan
koloon yhtä ja toista semmoista törkyä, jota tuhmuudessaan pitävät
vähemmän asiaan kuuluvana.»
Huomasi sen Kinnunenkin ja myönsi:
»Semmoistahan se on koko se Kontiolahti ja koko Join seutu, vähän
tuppisuuta väkeä.»
»See-mmoista!» innostui Huttunen, painostaen:
»Ja varsinkin se Koposen talohan se onkin itaruudestaan ja saituudestaan
kuuluisa. Niin, eiväthän ne kuulu siinä omaa mahaansakaan raaskivan
syödä täyteen muulloin kuin joulun pyhinä, ja silloinkin vuoron perään:
yhden mahan kunakin vuotena. Eihän siitä talosta tuota oikeaa täyttä
selvyyttäkään raaskittaisi antaa mistään asiasta, vaan sitä saa lypsää
ja kettää kuin poikimattomasta lehmästä maitoa, eikä siitä sittenkään
mitään heru. Mutta täällä Liperissä sitä ei olla Nauku-Maijan poikia
siinäkään asiassa. Se saa asia tulla töröttää niin kuin rännistä saaviin
laskisi. Eikäpä tuo Liperi näy sen köyhemmäksi siitä tavarasta tulevan,
vaikka sitä ei surra, vaan annetaan leipämyllystä tulla ulos sitä mukaa
kuin sinne korvasta toista valuu, kuin ruista jyvälaarista
myllynkiveen.»
Kinnunen huomasi Villen puhuvan oikein ja tuli hieman ylpeäksikin
Liperistänsä. Hän tarjosi tupakan Huttuselle ja myönteli:
»Eihän sitä Liperissä itketä eikä tingitä asiassa, eikä sittenkään lopu
sanominen sieltä nenän alta. Vaikka kylläpä tuo Ihalainenkin oli jo
saanut ikänsä elää, jotta ennätti tehdä sen verran pahuuttakin, että on
vastaamista siellä toisessa elämässä.»
»Eihän se ihan tyhjin käsin Ihalainen lähtenyt viimeiselle matkalleen!»
todisti Huttunenkin, sytytti piipun ja kertoi vainajan eväistä:
»Se Ihalainen kun jo pienenä poikanakin sen Vatasen kanssa tuota
nauristakin varasti ja söi, niin emme siinä kilpailussa toiset pojat
kelvanneet mihinkään. Sitä sai Liperissä siihen aikaan kylvää nauriin
siementä vaikka korttelia paksulta, niin ei siitä vain sittekään
kylväjälle jäänyt kuin naatit, vaikka joka siemen iti.»
Kinnunen onnitteli:
»On toki toiseen elämään lähtijöille onni, että Liperissä ei viljellä
noita omenapuita!»