Kaisalla sattuikin onneksi juuri olemaan pannu tulella, kun liperiläiset
saapuivat. Hän alkoi selvitellä olojaan:
»Minulla on tässä omissa hoteissa ainoastaan tämä keittiö ja kammari,
mutta kammarissa asuu se Pekka Kankkunen eukkoineen loisina, niin ei jää
itselle muuta kuin tämä keittiö... Mutta tuleepa tuota tässäkin toimeen,
herran kiitos!... Kas tuota pannua, kun jo kuohuu. Se Kankkusen eukko on
pannut suotta aikojaan noin paljon puita hellan uuniin...»
Hän pyörähti hakemaan kahvimaitoa, ja tultuaan jatkoi:
»Täällä Joilla kun tuo maitokin kallistuu, niin että ei häntä enää
pienemmät eläjät jaksa ostaa muuta kuin hutun silmäksi... Montako
lypsävää lehmää sillä Vatasella nyt on?»
»Viisitoistahan niitä on yksitellen lukien», urahti Jussi. Kaisa antoi
taas tulla kuin rallia:
»Vai viisitoista siinä Jussin talossa nyt elätetään! Onhan siinä talossa
hyvät nurmet. Niitäkin luhtaniittyjä onhan siinä ihan sinne suutari
Tolvasen mökille asti... Eikö tuo kahvi jo liene kystä... Tässä
arvelinkin, jotta tuleekohan nyt Liperistä vieraita, kun suuta syyhytti
ja tuo Kankkusen kissakin pesi silmiään, niin pistin tuossa jo pannun
valmiiksi tulelle ja aattelin, että vähemmänpä häntä on sitten enää
puuhaa vieraiden aikana... Ja yhäkö se Petrovaaran ukko Voutilainen vain
elää?»
»Eläähän se vielä ja ketterä ukkohan se onkin», myönnytti Jussi ja Antti
vahvisti:
»Ketterähän se on vielä ukko... Vielähän se kehuu rukiisen leivän ja
pytyllisen kirnumaitoa syövänsä yhdellä verolla, jos vain niikseen
tulee.»
Kaisa hompsuutti taas ja selitti:
»Illalla jäivät nuo kahvikupitkin pesemättä. Kun tässä yksinään asuu,
niin mitäpä heistä viitsii kuurata... Ja tuosta yhdestä kupista on näet
ripakin jo katkennut! Onkohan se Kankkusen eukko sen katkaissut!» Hän
selvitteli kahvia ja kysyi:
»Vai yhä se vain ukko Voutilainen jaksaa!... Ja siinäkö se vain
konnullaan elää?»
»Siinähän se.»
»Ka mikäs hänellä on siinä eläessä!» tokaisi Kaisa, jatkaen: »Se
Makkosen suku se on tainnut sieltä Petrovaarasta kokonaan jo hävitä, kun
tämä minunkin miesvainajani kuoli...»
»Vai kuoli se jo Kaisan miesvainaja!... Niitähän se oli sekin
Petrovaaran Makkosia... Eikös se ollut sen entisen Ökä-Antin poikia se
Kaisan Makkonen?» ihmetteli Antti Kaisan miehen kuolemista, ja Kaisa
myönsi:
»Niitä se oli sen Antti Makkosen perillisiä Makkos-vainaja, ja saihan se
sieltä taisi niitä ukon perujakin, joilla sitten tämä talorähjä tähän
ostettiin... Se Jussi Makkonen kun kuoli, niin se pesä näet jaettiin
sitten Antin ja tämän minun Makkosen kesken, vaikka eikö tuo liene Antti
siitä enempää osaa kähveltänyt, kun se tämä Makkos-vainaja oli semmoinen
siivoluontoinen mies, että ei se ruvennut käräjöissä rettelöimään
kenenkään kanssa.»
Jussi oli kumartunut polviensa varaan ja kuunteli miettivän näköisenä
lattiaan katsoen ja ajatellen: »Vai jo se Makkonen on kuollut!»
Sitä hän ajatteli vakavasti. Vanha rakkaus iti. Hän jo huomautti:
»Vai on tämä Kaisan oma talo niillä ukko Makkosen peruilla ostettu!»
»Onhan tämä. Vaikka paljonkos näistä tämmöisistä rähjistä on iloa, kun
ei ole pois antaa muuta kuin yksi kahden huoneen kortteeri. Mutta onhan
sen verran, että on oma hökkeli missä asuu, niin että ei tarvitse toisen
luvan nurkassa loisina vetelehtiä... Siinä olisi nyt sitä kahvin
tapaista! Juo sinä Ihalainen tuosta rivattomasta kupista! Vatanen ottaa
sen ripaniekan.»
* * * * *
Alettiin hörppiä kahvia. Jussi mietti yhä sitä ihmeellistä asiaa, että
Kaisan mies oli kuollut eikä siitä ollut sinne Liperiin mitään kuulunut.
Kun hän oli paraillaan vetämässä aimo siemausta kahvia suuhunsa, katsoa
muljautti hän jo salavihkaa, ikäänkuin teevadin reunan takaa, Kaisaan,
huomatakseen, oliko se Kaisa vielä entisen näköinen. Ja eipä tuo
näyttänyt paljoa muuttuneen. Kun hän oli yhden teevadillisen ryypännyt,
ihmetteli hän toista täyttäessään:
»Vai kuoli se Kaisan miesvainaja!»
Kaisa huokasi syvään ja vakuutti:
»Siellä on Herransa edessä Makkos-vainaja tekemässä tiliä ajallisesta
vaelluksestansa täällä maan päällä. Ja tottapahan se oli hänellekin
sallittu, että ei saanut ikäänsä elää... Ja mitäpä tuosta liiallisesta
elämästä sitte onkaan! Enemmän vain tulee syntiä tehdyksi ja enemmän on
sitten tuomiolle tullessa vastaamista!»
Hän kuivasi esiliinallaan silmästänsä kyyneleen ja käänsi äkkiä puheen
ihmetellen:
»Olikohan se kahvi selvinnytkään kunnolleen, kun siihen kupin pohjaan on
poroja jäänyt... Vaan poroistahan se rahakin maksetaan. Niin se
Makkos-vainajakin aina sanoi, eikä se ollut siitä suustaan niin
ronkelinen kuin monet muut ovat. Kyllä sille olisi poroinenkin kahvi
kelvannut...»
»Eihän se Makkosen suku yleensäkään ole ronkelista siinä syömisen
asiassa», vakuutti Antti. Kaisa siitä kehumisesta heltyi Makkosta
kohtaan ja alkoi kiitellä:
»Ei se turhaa virnistellyt ruualle, kun sen eteen pääsi, eikä se
nenäänsä nyrpistellyt, jos olisi sattunut huttukattila pohjaan
palamaan... Herra häntä siunatkoon Makkosta siellä tulevassa
elämässä!... Ota nyt siitä, Vatanen, ja Ihalainen, toinen kuppi sitä
kahvia!... Ei tullut ostetuksi vehnäsiä, mutta kuka sitä nyt osasi
ajatella, että Liperistä asti tulee vieraita.»
Hän työnsi sokerikuppia Jussin eteen ja kehotti:
»Ota nyt, Vatanen, sokeria ettähän tuntuu! Hyvästikö se Ihalaisen Anna
Liisa jaksaa?»
»Siinähän se menee. Vaikka vanhuushan se tahtoo siellä Liperissä kaikkia
ihmisiä vaivata ja olla vastuksena», selitti Antti. Jussi veti kahvia
suuhunsa ja puraistuaan sokeria kysyi, sokeri hampaiden välissä:
»Mihinkä tautiin se tämä Makkonen kuoli?»
»Eikö tuo liene ollut vain semmoista tavallista kuoleman tautia, kun se
poti kolme kuukautta tilan omana, vaikka kävihän sitä tohtorikin
katsomassa... Lopulta sitten jo alkoi vain heikota ja ihan viimeiseksi
sitten kuoli», antoi Kaisa tulla, ja Antti piti asiaan kuuluvana
ihmetellä:
»Vai viimeiseksi hän sitten vasta kuoli! Yölläkö tuo kuoli, vai sattuiko
olemaan päiväinen aika?»
»Ei se ollut oikein kumpainenkaan. Se oli paremmin aamuhämärää, kun
pesijä tuli. Vaikka johan se Makkonen oli kuollut ennen kuin pesijä
ennätti tullakaan. Kasurisen Susohan sen pesi.»
»Vai Suso sen pesi!... Onko se Suso täältä näiltä paikoin kotoisin?»
tarttui siihen Antti, ja Kaisa sanoi Suson olevan Kiihtelysvaarasta.
»Sitähän minäkin, että Kiihtelyksestä se on!» myönsi Antti. Jussi taas
puolestaan mietti yhä vain sitä samaa kummallista sattumaa, että hän ja
Kaisa osuivat olemaan leskinä nyt samaan aikaan. Siitä johtui taas
mieleen toisia ajatuksia. Hän tiedusti:
»Taitaa se tämmöinen talo olla hyvinkin kallis ostaessa?»
Ei Kaisa olisi arvannut oikein pitää nyt hintoja korkealla, ja sanoi
vain:
»Eihän nämä tämmöiset köyhän talot kalliita ole niin kuin noiden
rikkaiden Parviaisten ja muiden talot. Liekkö se Makkonen maksanut tästä
kolmeakaan tuhatta enempää... Vaan sanovathan ne, että tästä tulisi
kallis talo, jos rakentaisi ja korjuuttaisi.»
»Vai tulisi rakentamalla kallis!» yhtyi puheeseen Antti. Jussi vertaili
talon hintaa Hyvärisen tytön myötäjäisiin. Jo kysyi hän Kaisalta:
»Milloinka se tämä Makkonen kuoli?»
»Johan siitä on Mikkelin jälkiviikosta toinen vuosi menemässä. Se kuoli
samaan aikaan kuin Jussi Väänäsen isä ukko sieltä Kiihtelysvaarasta!»
Hän pyyhki pankon ja kysyi:
»Yhäkö se on tämä Vatanen yhtä iloisen luontoinen kuin ennenkin?»
Jussi ei nyt vastannut. Mutta Antti muisti Jussin vanhan rakkauden,
vertasi jo Kaisaa Hyvärisen tyttöön ja vastasi:
»Eihän tätä Jussia ole surut painaneet. Ja mitäpä hän saisikaan
surtavakseen, kun on miehellä talo semmoinen, että siinä ovat pitäjän
paraat heinämaatkin ... varsinkin mitä luhtaniittyihin tulee.»
Jussi taas oli sillä aikaa ajatellut toista asiaa ja kysyi nyt:
»Vai jo siitä on toista vuotta Makkos-vainajan kuolemasta! Kyllä kai se
on täällä Joillakin sama laki kuin Liperissäkin, jotta vaimonpuoletkin
pääsevät jo vuoden päästä toisille kuuluutuksille, jos vain itse sitä
haluavat?»
»Eipä tuota ole tullut perätyksi, kun ei tässä ole ollut mitään
aikomuksiakaan. Vaikka eikö tuo liene sama laki täälläkin, kun täällä on
kerran Liperistä tullut pappikin?» selitti Kaisa, ja Jussi yhtyi:
»Samahan se sitten on. Vai Liperistä täällä on pappikin! Onkohan tuo sen
entisen hyväsaarnaisen rovastin poikia?»
»Niitäköhän lienee vai lieneekö sitten sen kappalaisen, sen vanhan
Tujuliinin poikia. Anteliiniksi ne sitä sanovat sukunimeltään», tuli
Kaisalta, ja nyt vahvisti Antti:
»Tujuliinin poikiahan se sitten on, sillä eihän sillä rovastilla ollut
sen nimisiä lapsia, vaikka sillä oli niitä yhtä vaille tusina.»
»Tujuliininhan se on. Eikö tuo lienekin se Tujuliinin Kasperi, josta ne
yhteen aikaan eivät sanoneet tulleen mitään», myönsi Vatanen siihen.
Puhuttiin muista vähemmän tärkeistä asioista. Jussissa oli alkanut kyteä
vanha rakkaus yhä kovemmin; hän pelkäsi jo, että jos se Antti nyt taas
ennen aikojaan puhui siitä Hyvärisen tytön asiasta. Alkoi jo vähän
suuttuakin siitä Antille, mutta ei löytänyt muuta sopivaa keinoa
ilmottaaksensa närkästystään, ja varottaaksensa samalla, kuin että
sanoi:
»Onkin tässä tullut jo kaikki asiat puhutuksi. Vaikka eihän se miehille
oikein sopisi semmoinen kielen kantaminen. Se Sormusen Pekkakin on siitä
päässyt ihan akkojen kirjoihin, kun ei malta sitä suukomentoaan pitää
kurissa, vaan meni senkin Kakriaisen Mikon ja Hentusen tytön naimisista
ennen aikojaan hölöttämään, kun sattui olemaan puhemiehenä, ja sillä
tavalla sai aikaan, että Kakriainen ei päässytkään enää perääntymään,
kun se Kososen tyttö, johon Mikko aikoi Hentusen tytön vaihtaa, sai näet
sen kautta asiasta perää eikä enää huolinut Mikosta.»
Sitä sanoessaan hän muljautti Anttiin pariinkin kertaan, huomauttaakseen
ja nähdäkseen, älyääköhän se Antti. Mutta Antti oikeastaan oli älynnyt
asian heti kun Jussi kysyi Kaisan talon hintaa ja sitten sitä leskiajan
pituutta. Nyt hän varmistui asiasta ja alkoi auttaa Jussia, arvellen sen
kuuluvan hänelle, hän kun kerran oli puhemies. Hän jo kysyi:
»Vai ei ole Kaisa vielä aikonut mitään, vaikka Makkos-vainaja kuoli jo
viime syksynä Mikkelin alusviikolla!»
Kaisa alkoi silloin lasketella:
»Kukapa niistä köyhistä huolisikaan, vaikka itse aikoisikin... Eikä se
meidän suku ole ollut milloinkaan niin hätäistä ja kiireellistä, että ei
ole oikein ehtinyt entisen elävistä sänkyä puhdistaa, kun jo toisen
ottaa. Sekin Sohvi Karhutar, olihan se Ruukin Pekka Sahasen jälkeen
kuusi vuotta leskenä, ennen kuin meni sille Uudenkylän Suhoselle, jonka
kanssa se sitten oli yhdessä Suhosen kuolemaan asti... Ja sekin Loviisa,
sen Jussi Karhun tyttö... Vastahan sekin meni näet Könösen Antille, kun
oli ollut Miinalaisen leskenä seitsemän vuotta... Se on koko tämä Karhun
suku ollut aina semmoista ajattelevaa ja vakavaa sukua...»
Omaa vakavuuttaan ajatellen hän pyöräytti asian:
»Vaikka eipä ne kaikki malttaisi niin tarkkaan leskensänkyään maata...
Sekin Mulon Massisen leski oli jo toisen kelkassa, ennen kuin vielä oli
ehtinyt ottaa selvää Massisen kaikista lapsistakaan, montako niitä jäi.»
Jussia miellytti Kaisan vakavuus, jota vielä vahvisti Antti sanoen:
»Vakavamielistä sukuahan se on se Karhun sukukunta aikoinaan ollut...
Möröksihän ne sitä Pekka Karhua sanoivatkin, ja sen Mikko Karhun tyttöä
haukuttiin Kontioksi.»
Mutta liialliselta hänestä kumminkin tuntui semmoinen vakavuus, jos
Kaisa päättäisi muun Karhun suvun esimerkkiä seuraten pitää sänkyään
leskensänkynä kuusin vuosin. Jussin asiaa ajatellen ja ajaen hän sen
vuoksi huomautti:
»Vaikka kyllähän se ravakka vaimoihminen, niin kuin Kaisakin on,
ennättää yhden leskensängyn loppuun maata vähemmässäkin ajassa kuin
kuudessa vuodessa!»
»Ennättää!» kiirehti Jussikin, ja lisäsi vielä:
»Liiallista ylellisyyttähän onkin pitää sänkyään puolillaan niin
kauvan.»
* * * * *
Miehet katsahtivat toisiinsa hyvässä ymmärtämyksessä ja Antti jo iski
silmääkin. Mutta Kaisa ei tahtonut sukunsa ansioita puolustamatta
jättää, ja hän pani vastaan selittäen:
»No, parempi on sentään pitää sänkyään puolillaan muutama liikeneväkin
vuosi, kuin koota se ihan kukkuralleen niinkuin se Rissasenkin akka oli
tehnyt ... vaikka hänellä oli omakin mies. Lopulta sitte oma ukko jo sai
tietää, ja tietäähän sen mikä loppu semmoisesta elämästä tulee. Mutta
tässä Karhun sukukunnassa on aina eletty ihmisiksi.»
Sen todisti Anttikin, murahtaen:
»Niin on eletty. Niin on ollut siinä suvussa sänky aina tasapää kuin
ryyhäpuulla pyyhkäisty jyväkappa: ei ole ollut liikoja, jos ei vajaakaan
lie ollut.»
Jussiakin miellytti, että koko Karhun suku oli niin vakavamielistä
väkeä, ja Kaisakin mielistyi kehumisesta. Tarjosi jo kolmannet kupit
kahvia ja kainosteli nyt itseään, puhuen:
»Ka mitäpä häntä ihminen tarvitsee turhaa huikennella ja huvitella.
Pääsee tuota vähemmälläkin synnin teolla maan rakoon, niin kuin
Makkos-vainajakin pääsi... Ottaisitte siitä nyt kolmannet kupit
lämpimiksenne!»
»Olisipa tuo jo entinenkin välttänyt», vastusteli Jussi, ja Antti taas
puolestaan jatkoi muuta puhetta, myöntäen:
»Pääseehän sitä maan rakoon, vaikka ei yhtään huikentelisi. Eikä se tämä
Kaisa huikennellut nuoruudessaankaan, kun vielä siellä
Liperintaipaleella tyttönä oli.»
»Vakavahan tämä Kaisa oli jo silloinkin», kiitteli Jussikin sokeria
puraistessaan.
»Ka, ota nyt Ihalainenkin sitä kahvivettä!» kehotti Kaisa hyvillä
mielin.
Oli jo puhuttu monet mutkat ja päästy lähelle asian ydintä, kun Kaisa
oli tehdä turhaksi kaikki entiset vaivat, kääntäen äkkiä puheen
toisaalle. Kysyi näet yht'äkkiä:
»Vartavastenko se Ihalainen ja Vatanen tulivat sitä porsasta kaupalle?»
Jussi pelkäsi, että nyt se Antti lopultakin pilaa asian ja sanoo, että
oli sitä muutakin asiaa, ja sillä tavalla antaa ilmi Hyvärisen tytön.
Sitä estääkseen, Anttia ja koko asiaa jotenkin hämmentääkseen, alkoi hän
niistää turistella nenäänsä, kun ei itsekään keksinyt mitä vastata niin
äkkinäiseen kysymykseen.
Mutta Antti osottautuikin oikeaksi puhemieheksi. Hän vastasi
varmuudella:
»Sitähän me läksimme tuomaan tarjolle, kun niitä tällä Vatasella on
liikenemään asti ja toisiahan ne siat siellä maalla vain porsivat.»
»Vai vartavasten porsasta tuomaan!»
»Vartavasten... Vaikka ajateltiin samalla, että jos sattuu, niin
kysytään samalla, asuuko se vielä Joilla se Makkosen leski, niin olisi
käyty kysymässä, jotta milloin se Makkonen kuoli, kun ei sen kuolemasta
ole sinne Liperiin mitään kuulunut», lisäsi Antti, yrittäen vielä päästä
takaisin asiaan kiinni.
Nyt oli Jussi kiitollinen Antille. Tosin molemmat miehet soimailivat
sydämissään Kaisaa, se kun noin joutavalla kysymyksellä oli taas saanut
aikaan, että kierros oli alettava alusta. Ei tahtonut enää keksiä mistä
alkaa. Asian vaikeutta ajatellen otti Antti vertauksen, sanoen ikäänkuin
itsekseen:
»Kyllä siinä näkyy olevan työtä ennen kuin saa porsaan kierrokseen ja
siitä säkkiin.»
Mutta eihän Kaisa mistä tiennyt, että siinä oli vertaus. Hän käsitti
siinä olevan paljaan äskeisen porsaskysymyksen puheena, ja neuvoi:
»Kyllähän siinä on työtä, jos tuhmasti ottaa kiinni... Vaan kun ottaa
syöttiä ja osaa viisaasti maanitella ja keplutella, niin kyllä
viisaankin porsaan säkkiin saa.»
Siinä tuntui olevan neuvoa ja ennustusta. Molemmat miehet olivat varmat
siitä, että Kaisa ylpeilee ja jo tahtoo sanoa, ettei niitä
kaupunkitalojen omistajia niin vain väkirynnäköllä viedä. Miettiviksi
kävivät miehet. Kaisa heidän mielestään vielä ikäänkuin muka ilkkui,
sanoessaan:
»Niinhän minä neuvoin Tikkalanvaaran Holopaistakin, kun siltä pääsi
härkä karkuun, että ota kauroja vakkaan ja pyydä sillä ja helisytä jyviä
vakassa, niin kyllä se tulee. Ja sillä lailla se Holopainen saikin
härkänsä taas nuoraan ja möi sille lihakauppias Kinnuselle, joka osti
Simo Tuunaisen talon.»
Silloin luulivat molemmat miehet Kaisan tarkottavan, ettei se
kaupunkilainen, varsinkaan oman talon omistaja, lähde yhden Jussi
Vatasen taloon, vaikka hänessä olisi kuinka hyvät heinämaat, vaan että
parempi jyvävakka siihen tarvitaan, jos mieli houkutella. Asia synkkeni
nyt kerrassaan ja Antti jo sanoi:
»Mistäpä sitä aina jokaiselle semmoinen jyvävakka riittää, ja varsinkin
näin kaupunkireisulla sattuu käsille!»
Ja toivottomaksi kävi homma, kun Kaisa Antin puheeseen myönsi:
»Eihän sitä aina satu jokaisella jyvävakkaa olemaan... Mutta parempi on
antaa silloin porsaan juosta yksinään, kuin ruveta sitä väkivallalla
kiinni saamaan. Aikansa se kun juoksee, niin tottapahan väsyy ja menee
jonkun taloon.»
Se oli kuin lopullinen neuvo pysyä erillään Kaisasta. Niin tuntui Jussin
mielestä. Hän jo käänsikin puheen kokonaan toiseen asiaan, kysyen:
»Paljonkohan sitte Kinnunen maksoi siitä Tikkalan Holopaisen härästä?»
»Toista sataa markkaahan se taisi maksaa. Ja nahkan sai vielä Holopainen
itse ja vei sen Haarasen karvariverstaan piiskattavaksi... Ja tulihan
siitä ruojasta hyviä pieksunpohjia selkänahasta, ja liepeistä sai
ruojuita ja kaustonahkoja.»
Antistakin tuntui, että asia oli toivoton, ja hän yhtyi puheeseen
kysyen:
»Oliko se sarvipää härkä?»
»Mulipää se oli, punaisen kirjava väriltään. Isonlainen härän
jurtikkahan se muutoin oli», ilmotti Kaisa.
»Olikohan monivuotinen jo?»
»Niinkö se Holopaisen härkä?»
»Niin.»
»Mitenkäs se olikaan?... No, herra siunatkoon! Jäiköhän se ikä minulta
kysymättä, kun se nyt ei tule päähän!... Kyllä kai se unohtui kysymättä!
Ja kas kun se Holopainen ei itsekään huomannut siitä puhua, vaikka se
tässä istui ja joi kahviakin... Mutta eiköhän tuo lihakauppias Kinnunen
sattuisi sitä muistamaan; se asuu siinä Liperiin menevän kadun varrella,
niin että Liperiin mennessä ei tule väärää, jos pistäytyy kysymässä. Ja
se Kinnunen on hyvin höyli mies. Kyllä se sanoo, kun vain sanotte, jotta
se Makkosen leski neuvoi tulemaan.»
Masentuneet olivat miehet. Jussissa herännyt vanha rakkaus oli niin
alkuunsa tukahdutettu. Kyynäspäät polvien nojassa hän imi piippuansa,
katsoi lattiaan ja jo huokasi lopulta:
»Olisi tässä aika lähteä jo kotiin päin.»
»Eihän tässä nyt vielä mihin ole kiirettä. Ennättäähän tuonne nyt
Liperiin, vaikka myöhemminkin lähtee!» esteli Kaisa.
Mutta Jussista se estely tuntui ivailulta. Mielenkarvaus sen vaikutti.
Hän ajatteli: »Se tahtoo tuolla sanoa, että ennättää tuota moiseen
lystiin, kuin mikä se Liperikin on, mokomakin likaluoso, koko pitäjäs.»
Hän luuli Kaisan siten ylpeilevän kaupunkilaisuudellaan, loukkautui ja
alkoi juonitella, sanoen:
»Ka kotiinsapa sen pitää köyhänkin rientää, kun ei kannata näin
kaupunkipaikoissa asua ja taloja ostaa.»
Kaisasta se oli viisaasti sanottu. Hän ihastui Vataseen ja myönsi:
»Kotihan se on aina koti köyhälläkin. Sinne se vain vetää, olipahan
ihminen sitten ylhäinen tai alhainen. Ei se sillä väliä pidä!»
Jussia sisutti yhä enemmän. Hän sylkäsi, kumartui alemma ja juonitteli
vastaan, pistäen:
»Ka pitäähän niitä olla alhaisiakin maailmassa, sillä eivät suinkaan ne
muuten ylhäisetkään kaupungissa herrastelisi ja ylpeilisi, ja katsoisi
ylen tätä alempaa kansaa.»
Herra isä, miten viisaasti se Vatanen tuntui nyt puhuvan! Kaisa oli
hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Hän myönsi:
»Tottapa juuri sen tähden niin on laitettukin alussa, että pitää olla
alhaisempiakin, jotta voisivat toiset ihmisiksi elää, jottei heidän
tarvitsisi tuolla sateessa ja kylmässä puutosta kärsiä ja nähdä nälkää
ja värjötellä.»
»Se pistelee ... se pistelee, että jos hän tulisi minulle akaksi, niin
pitäisi sateisellakin ilmalla lähteä esimerkiksi niittämään, tahi
pakkasella viemään lehmille vettä», ajatteli Jussi, ja juonitteli yhä
katkerampana, pistäen hänkin, jopa kehaisten:
»Tottapa se on niin laitettu... Vaikka eletäänhän sitä Liperissäkin ja
omaa leipää syödäänkin, eikä tarvitse maidonkaan kalleuden tautta maidon
puutetta kärsiä, kun omat lehmät lypsävät minkä vain nännistä kehtaa
vetää. Rainnoittain vain kannetaan rieskamaitoa maitokammariin
piimimään.»
Aivan heltyi Kaisan mieli, kun kuuli Liperiä noin kehuttavan. Hän oli
nyt kuin muukalainen vieraalla maalla, ja Liperin maitopytyt juohtuivat
mieleen. »Onnellisia ne, jotka siellä saavat asua ikänsä!» huokasi hän
itsekseen, ja ääneensä hän sanoi:
»Ihmisiähän siellä Liperissäkin elää, ja mikäs siellä on eläessä
semmoisessa pitäjässä!»
Se vielä puuttui: Kaisa tahtoi viitata, ettei hän muka liperiläisiäkään
niin ylenkatso, ettei pitäisi niitä ihmisinä. Jussin mitta oli täysi.
Vanha rakkauskin unohtui. Hän kerskasi pistäen:
»No ei ole meidänkään matkassa, tämän Ihalaisen kanssa, yhtään Liperistä
tullutta porsasta, vaan ihmisiä olemme vielä molemmat, vaikka olemmekin
ikämme Liperintaipaleella eläneet ja omaa kontua viljelleet. Eikä ole
tarvinnut vielä kirnumaitoa tuoreeltaan suoraan kirnusta juoda, vaan on
ollut vara hapattaa se niin muikeaksi, että se on kuin paras kalja.»
Hän viskasi jo porsassäkin selkäänsä ja jatkoi kerskaustaan:
»Neljä maitotiinua kun seisoo meidänkin talossa yhdessä rivissä, ja
yhdestä kun otetaan, niin toiseen pannaan, jotta on siinä aikaa maidolla
muieta... Ja pään kokoistakin kokkelia kun saa sieltä maitokapustalla
leukansa alle ammentaa, niin ei siinä tarvitse maidon vähyyttä huutaa.»
Hämmästyi aivan Kaisa Jussin rikkautta ja arveli, ettei ollut ihme, jos
jo vähän kehaseekin. Hän ihmetteli:
»No tietäähän tuon nyt, että on sitä Liperissä sitä maidon puolta!»
Mutta Jussi, joka oli hänet taas ihan väärin ymmärtänyt, menetti jo
malttinsa. Äänestäkin piti jo huomata hänen olevan äkeissään, kun hän
juonitteli ihan jo riitelemällä:
»Niinkö ne nämä kaupunkilaiset sitten luulevat, että Liperissä ei ole
muuta kuin vain sitä maidon heraa ja sitä kokkelitörkyä! Kyllä ne
liperiläiset vielä akkoja saavat, ja jos niikseen tulee, niin tulevat ne
toimeen omankin pitäjänsä akoilla.»
»Onhan siellä akkoja», yritti Kaisa, mutta Jussi, joka luuli sitäkin
ivaksi, oli jo niin julmistunut, ettei antanut suun vuoroa, vaan riiteli
äkeissään:
»No on kyllä. Ei sinun tarvitse yhtään ylpeillä! Ja jos ei Liperistä
tuotaisi Join markkinoille hevosiakin, niin näkisithän, olisiko täällä
muuta nelijalkaista kuin se Joonas-mustilaisen kaakki!»
Kaisa ällistyi Jussin kiivastumista. Porsas vinkui säkissä kuin syötävä.
Jussi huusi sille kiukuissaan:
»Vieläkö sinä vingut, senkin harjaselkä!... Kun potkasen kerran, niin
tukkeat siinä sen kehnon vietävä kärsäsi!»
»Herra isä!» yritti Kaisa. Mutta Jussi oli kuohuksissaan. Hän viskasi
porsassäkin olalleen ja sanoi Antille jyrkästi:
»Tule hiiteen täältä!»
He olivat jo menossa, kun asia saikin ihan toisen käänteen. Kaisa oli
unohtanut yhden asian. Hätäyksissään kysyi hän, kun miehet olivat jo
ovessa menossa:
»Hyvästikö se Vatasen Loviisa vain jaksaa ja onko se terveenä?»
»Loviisako?» pääsi silloin Jussilta, ja nyt vasta hoksasivat miehet,
että Kaisalla ei ollut vielä tietoa koko Jussin leskeydestä. Arvaahan
sen, mikä ällistys se oli! Kaisa sai toistaa kysymyksensä ennen kuin
Antti tointui selittämään:
»Mikäpäs sillä Loviisalla lienee jaksaessa varsinkin terveyden puolesta,
kun se pääsi sinne Vanhanpihan Ristiinan viereen hautuumaahan.»
»Herra isä tokiinsa siunatkoon», huudahti silloin Kaisa silmät pyöreinä
hämmästyksestä, ja lisäsi:
»Mikä sen Loviisan nyt tappoi kesken ikäänsä! Kun ei ole kuulunut mitään
koko asiasta, eikä tullut kysytyksikään! Vai siihen Loviisa haudattiin
Vanhanpihan Ristiinan viereen!»
»Siihenhän se haudattiin... Koulun kanssa haudattiin, ja se vanha
lukkari oli laulamassa», selitti leppynyt Jussi.
Kaisa siunaili kotvasen aikaa, ja miehet odottivat, että Kaisa pyytäisi
istumaan... Peläten ettei Kaisa sitä huomaisi tehdä, huomautti Antti jo
Jussille:
»Olisi pitänyt Kaisalta pyytää porsaalle maitoa juoda, jottei kuolisi
janoon, kun mennään Liperiin.»
Silloin älysi Kaisakin ja pyysi:
»Eihän nyt vielä ole mihin kiire! Istuisitte tuossa vielä, niin minä
annan porsaalle tuota illallista maidon tostolia ja saapi tässä kysellä
siitä Loviisan kuolemastakin!»
Miehet istuivat, porsas vinkui säkissä. Jussi päästi sen nyt lattialle
ja iloisena alkoi se pyörähdellä ja puhahdella, ja Kaisa riemastui
siitä, varsinkin kun se oli muka Liperistä kotoisin. Hän toi maitoa ja
arveli:
»Jokohan se osaa röhkiä!»
»Jo se röhkii!» myönsivät miehet. Kaisa riemastui. Porsas tuntui hänestä
jo ihan läheiseltä. Hän otti sen syliinsä, syyhytti sen selkää ja
hyväili:
»No voi herran terttu sentään sinua, pikku potsi! Ihan tämä on kuin
läheisiä sukulaisia, kun on Liperissä syntynyt!»
»Vai niin se tuntuu Kaisasta!» pisti jo Ihalainen leikiksi.